Syy selvisi: vasen jalkani ei seuraa oikeaa

Sunnuntaisin hiihdetään eri puolilla maailmaa ja tänä sunnuntaina hiihdettiin Suomessa ja Rukalla. Suomalainen voitti. Hänen hiihtotekniikkansa oli kehittynyt huomattavasti aikaisemmista vuosista, ja ainakin kaksi asiantuntijaa näki selvät erot viime talvisessa ja nykyisessä hiihtotekniikassa: vasen jalka työnsi ja oikea tuli sopivasti perässä. Vartalo ei soutanut puolelta toiselle kuten aikaisempina talvina ja meno oli tasapainoista ja eteenpäin vievää. Tuossa minulla on siis ollut vika.
Hiihtelin viimeksi armeijassa. Tai oikeastaan yritin hiihtää sen jälkeenkin, mutta kauppias taisi myydä minulle liian vääränlaiset sukset ja into ei päässyt kunnolla alkamaan saati esiin puhkeamaan. Kerron siitä kohta. Armeijassa suksia ei voideltu ja se oli ihan hyvä. Ne luistelivat ihan itsekseen, vaikka luisteluhiihtoa ei kukaan ollut vielä edes keksinyt. Minun ei tarvinnut muuta kuin yrittää vain olla niiden päällä ja kävellä ylämäet suurinpiirtein paikallani ja sitten kun olin päässyt alamäkivaiheeseen, annoin vain mennä. Lujaa ei menty silloinkaan, mutta alaspäin kuitenkin ilmaiseksi luistelivat nuo sukset. Sivuillekin ne luistelivat. Ja koko ajan. Niin hyvin eivät nekään sukset luistaneet, että ihan ylämäkeen olisivat selkä edellä minua vieneet. Toisaalta en niillä suksilla jaksanut kovin moneen alamäkeen edes kiivetä ja pian huomasin mieluummin keskittyväni kirjurin opintoihin ja toimistotöihin.
Kauppias myi väärät sukset minulle. Olisin kai tarvinnut vähän jäykemmät, kun ymmärsin pitovoiteen merkityksen sitten viimein muutama vuosi tuon suksikokeilun jälkeen. Pitovoide laitetaan suksen keskelle noin jalkojen kohdalle. Keskikohdan kuuluu olla siis ikäänkuin ilmassa, kun hiihtäjä hiihtää liukua ja kun hän polkaisee vauhtia, suksen pohjan pitää ottaa maahan ja pitovoiteen sillä hetkellä pitää. Pitää vielä osata polkaista vauhtia oikealla voimalla, jotta pito on hyvä. Ne kauppiaan minulle myymät sukset pitivät vain alamäessä, mutta ylämäessä taas tulivat voimaan ne suksien päiden liukasteet.
Tänään sitten kuulin todellisen ja varsin vapauttavan syyn, miksi hiihto ei sovi minulle ensinkään. Minun oikea jalkani ei seuraa vasenta lainkaan. Puhumattakaan, että vasen seuraisi oikeaa. Oikeastaan minun kumpikaan jalkani ei noissa hiihtohommissa seuraa kumpaakaan eikä varsinkaan minua saati sitten niitä suksia. Enkä minäkään erikoisesti halua niitä suksia seurata kummallakaan jalalla. Ja sitten olisi vielä opeteltava käsien käyttö sauvojen kanssa. Pelkäänpä, että käteni vieroksuvat hiihtosauvoja yhtä paljon kuin jalkani suksia. Kävelysauvojen kanssa olen melko sinut.

Agressiiviset alushousut

Postilaatikossa on paksu kirjekuori ja kuoressa lukee italiaa. Minulle on lähetetty postia kaukaa Euroopasta. Avaan kuoren ja ihmettelen. Olen saanut italialaiset alushousut. Mukana on myös 2,90 euron lasku. Maksa, jos jaksat.
Joku on istunut iltakaudet ja pohtinut, millaiset alushousut olisivat minulle kaikista sopivimmat. Käyttäisikö tuo suomalainen mies marmorikuvioisia vai yksivärisiä, lyhytlahkeisia vai boksereita, ruudullisia vai raidallisia, pysty- vai vaakaviiruisia, hevosenkuvioisia vai kilpikonnia, hävyttömällä vai huvittavalla tekstillä varustettuja, ässää vai ällää, isolla vai pienellä pussilla? Ja minusta on siellä mietiskelijän pöydällä tai näyttöruudulla piirretty keskiarvokäyrä tai sitten käyty jollakin facebook-sivuston minua koskevilla profiilisivuilla mittailemassa kokoa noin suurinpiirtein ja karkein arvioin.
Olen otettu. Minua on muistettu ja minua on mietitty. Jos maksan laskun, olen ikuisesti satimessa ja omistan vuoden, parin kuluttua rekallisen alushousuja. Jos en maksa, saan ehkä karhukirjeen tai ehkäpä vielä hurjemman viestin. Tulivathan alushousut kuitenkin Italiasta. Ehkä minulle tulee seuraavassa postissa paperiin kääritty kala. Se tietää vaikeuksia. Olenko joutumassa alushousujen takia voittamattomiin vaikeuksiin?
Miksi minä liityinkään facebookiin! Minusta on tullut tuttu profiili etelän tuntemattomille kauppiaille, Ahvenanmaan afäärimiehille. Minua jahtaavat lopun ikääni agressiiviset alushousut.

Haluatko leikkiä kanarialintua?

Joskus pitää leikkiä, sillä leikkivä ihminen ei sammaloidu. Ja sanotaan, että ihmiset, jotka leikkivät yhdessä, pysyvät yhdessä (those who play together, stay together). Kun tapaat oikein vanhan pariskunnan, voit vain kuvitella, kuinka hemmetin hauskaa heillä onkaan pitkän elämänsä aikana yhdessä ollut. Monenlaista roolia ovat esittäneet ja monenlaisia hahmoja leikkineet.

Monet pitävät kanarialintua lemmikkinään häkissä. Minusta se ei ole kovin mukavaa, mutta siitä tässä jutussa ei ole kysymys. Mutta jos joku taas haluaa leikkiä kanarialintua, hän tavallaan ottaa kanarialinnun roolin, lentävän lemmikin roolin. Hänellä on siis lentopetrooli. Ehhehe.

Kymmenen senttiä jännitystä ja valtava kuoppa

Naapurin isä oli ollut sodassa ja hän säilytti ilmatorjuntatykin hylsyä lipaston laatikossa. Ihan tarkasti en sen hylsyn kokoa muista, mutta aika iso se oli, ehkä noin 15 senttiä pitkä ja kolme, neljä senttiä paksu. Päätettiin poikien kanssa tehdä siitä kunnon pommi. Ja piru vie tehtiinkin.
Saman lipaston eri laatikossa oli tarvittavassa määrin ruutia, kun talon metsämiehet täyttivät haulikon patruunat itse. Mistä lie jäänyt kymmenen sentin pätkä tulilankaa, mutta se riitti meille vallan mainiosti.
Keräsimme vermeet kasaan ja lähdimme meidän liiterille lataamaan hylsyä. Hylsy täytettiin melkein täyteen ruudilla ja katsottiin, että tulilangan pää tuli kosketuksiin ruudin kanssa ja aloimme töskätä hylsyn päätä kiinni kirveen hamaralla liiterin kivijalkaa vasten. Se oli miesten hommaa. Heikkohermoinen olisi tuossa työssä saattanut alkaa hikoilla, mutta meitä kiinnosti paljon enemmän jo seuraava vaihe kuin mahdollinen käsiin pamahtaminen.
Tulilankaa jäi näkyviin sormen mitta. Juostiin keskelle peltoa ja kaivettiin hylsy maahan niin, että vain tulilangan pää pilkisti nurmen seasta. Minä olin joukon nuorin, kuusivuotias ja minulle annettiin reilu kymmenen metriä etumatkaa ladolle. Vanhemmat pojat sytyttivät tulilangan. Juostiin ja päästiin ladon taakse suojaan. "Maata näkyvissä!" Joku huusi ja isohko köntsä mustaa maata viiletti kohti korkeuksia. Pommi onnistui täydellisesti ja jokainen meistä ehti ladolle asti. Parinkymmenen metrin päähän. Todistimme joukolla, että kymmenen senttiä tulilankaa riittää hyvin kahdenkymmenen metrin karkumatkalle. Tuosta ei kotona paljon jälkeenpäin juteltu. Kuopasta tuli sen verran syvä.

Palataanpas hetkeksi ihan alkuun: Welcome home, cowboy.

"Ensimmäinen päivä
Luin juuri Visa Vilkunan blogista Visa Amerikassa ensimmäisistä retkipäivistä. Olen lievästi kateellinen ihmiselle, joka uskaltaa lähteä tuollaiselle retkelle, vaikka normaalisti olen kateellinen vain sellaisille ihmisille, jotka osaavat sielustaan soittaa musiikkia juuri niin kuin haluavat. Mutta kateus ei ole tämän blogin kantava voima, vaan enemmänkin kannustus. Me kaikki voimme omassa elämässämme tehdä, mitä haluamme. Kukaan ei meitä tosiasiassa estele. Mutta mitä kukin haluaa, sen jokainen päättäköön itse. Jokaisella meillä on Kaleerimme ja jokaisella meillä on oma airomme, jolla soutaa. Pyrkimys vapauteen olkoon siis tämän blogin pääasiallinen tarkoitus ja viesti. Onnea ystävälleni Visalle pitkälle matkalle. Olen hengessä mukana."

Tuosta kirjoituksesta tämä blogi alkoi. Nyt tuo Peter Pan -porukka on päässyt päämääräänsä ja on jo kotimatkalla. Visa kirjoitti eilen Buenos Airesista. Istuskeli jossakin katukahvilassa, joi kylmää olutta ja katseli... hmmm... Mitähän lie kolme kuukautta tien päällä ollut mies katselikaan.
Kaverukset ajoivat 28.000 kilometriä moottoripyörillä halki Amerikkojen Alaskan Anchorragesta Argentiinan Ushuaiaan. Toisaalta mukava, että matka loppui ja kaikki säilyivät fyysisesti ehjinä, toisaalta taas vähän surullista, että ei saa enää seurata joka aamu, mitä noille veijareille kaukana maailmalla kuuluu.
Jos en osaisi soittaa kitaraa, olisin varmasti yksi maailman kateellisimmista ihmisistä. Joskus lukiessa tuntui, että tukka lähtee irti, kun kävi niin kateeksi ne kauniit maisemat ja hienot fiilikset. Mutta sitten otin kitaran syliin ja soittelin ja siivittelin sävelet parhain päin ja mietiskelin: "Tätä ei Visa osaa." Helevettiläinen, että sitä pitää olla kateellinen, vaikka alussa päätin, etten ole. Joka tapauksessa tämä kateus ei vaikuta millään lailla ystävyyteen. Me molemmat ymmärrämme toisiamme ja ennen kaikkea itseämme.
Welcome home, cowboy.

Välittämisen hyvin lyhyt matematiikka

Kaksi ihmistä, sinä ja minä, hän ja hän, he ja nuo ja ne sanoivat kerran: "Tahdon", kunnes kuolema meidät, hänet, he ja nuo ja ne erottaa ja niin edelleen. Olimme sopineet, että matkaa tehdään kukin tavallamme millimetrein, senttimetrein desimetrein, metrein.

Rakennettiin talo, ostettiin osake, laitettiin pätkä rivitaloa, omistettiin, vuokrattiin, maksettiin kuukausierissä, lainattiin, säästettiin, tuhlattiin, hävitettiin, myytiin, ostettiin taas.

Synnytettiin, kasvatettiin, sodittiin, puolustettiin, hävittiin,haudattiin, rakennettiin alusta taas. Kasvettiin itse aikuisiksi aivan, sairastettiin, tervehdyttiin. Ja taas kaksi ihmistä, omat ja hänen ja hänen, heidän ja noiden ja niiden lapset sanoivat kerran:"Tahdon", kunnes kuolema joskus heidätkin kaukana tulevaisuudessa erottaisi.

Vanhennuttiin, vaivaistuttiin, heikennyttiin. Oltiin kauan sitten sovittu, että matkaa tehtäisiin yhdessä millimetrein, senttimetrein, desimetrein, metrein. Piti kuitenkin lähteä vanhainkotiin, kun päättäjä päätti ja itsekin huomasi, että yksin, kaksinkaan ei jaksaisi. Mutta ei ollut kahdelle tilaa yhdessä talossa, vaan piti laittaa toinen toiseen ja toinen toiseen. Vanhukset olivat oppineet kansakoulussa, että pituusmitat tulevat lyhimmästä pisimpään: millimetri, senttimetri... Niinhän ne aina kulkevat tosin kaikki mitat: inhimilli, senttimilli, desimilli, milli.

Politiikkaa ei sotketa

Alla oleva teksti ei ole millään tavalla poliittinen kannanotto. Se on vain looginen päätelmä yksittäisestä uutisesta aamupuuron äärellä.
Aamupuuro kannattaa muuten nautiskella kuusenkerkkäsiirapilla höystettynä. Se aktivoi mielikuvitusta.