Kouluilta on raha nyt niin vähissä, että kemian tunnillakin pitää katsoa videolta, miten eri aineet reagoivat keskenään. Ei ole varaa ostaa varastoihin seisomaan kemikaaleja, joilla lapset voisivat itse kokeilla ja saada aikaiseksi reaktioita. Tulevat kemistit ovat kusessa.
Toista on fyysikoiden kanssa. Fysiikan oppituntien havaintovälineet eivät kulu käytössä ja niillä voidaan opettaa lapsille vuosikymmenestä toiseen mitä hyödyllisimpiä asioita. Aaltoliikettä voidaan kuvata pitkällä vieterillä, joka viedään koulun käytävälle. Kaksi oppilasta pitää vieterin päistä kiinni ja toinen alkaa heiluttaa vieterin toista päätä. Ja kohta jo kulkee komea aalto pitkin käytävää ja lapset ovat haltioissaan. Syvät huokaukset kaikuvat käytävillä, kun vieteri helisten aaltoilee lattialla.
Ilman sähköä maailma pysähtyy kerrassaan. Mutta mitä se sähkö on? Lankaa pitkin se kulkee kohti pistorasiaa ja siitä töpselin kautta sähkölaitteeseen ja kohta toimii sähköinen kone kuin itsestään. Fysiikan oppitunnilla jokainen voi tehdä sähköä hankaamalla kissannahkalla lasitankoa. Kun kissan karvaista nahkaa on riittävästi hangattu, jo kohta nostaa lasitanko vaikka hiukset pystyyn tai napauttaa näpäkästi kultaliekkisen sähköiskun sormenpäähän.
Nuo yksinkertaiset fysiikan havaintovälineet olivat opetuksen apuna ainakin Nivalan Yhteiskoulussa vielä 70-luvulla ja mikseivät olisi käytössä vieläkin. Ne eivät aikaa pelkää. Mutta tuota kissankarvaa saattaa joku pelätä ja vaatia jo hyvin ja uutterasti monia sukupolvia palvellutta luontokappaletta haudattavaksi kunniallisin menoin. Keskikoulun kissasta on hangattu varmasti enemmän tuottavaa sähköä kuin nyt pystyssä olevista tuulivoimaloista ikinä saadaan. Jos ei ole varaa havainnollistaa koululaisille kemiallisia reaktioita, fyysisellä kissalla voidaan silittää sähköä sen verran tuottavasti, että mirri hyvin palvelleena pystytään hautaamaan kaikessa hiljaisuudessa ilman yhteiskunnan tukirahoja.
tiistai 28. tammikuuta 2014
torstai 23. tammikuuta 2014
Herkules ei saa hommaa haisemaan Amerikassa
Suomenkieli sopii sankareille. Vaan menipä suomalainen elokuvaohjaaja Haaliinin Venny hakoteille lähtiessään ohjaamaan Ameviikan maille viskin miehen tavinaa Hevkuleesta, miehestä vallan pevkuleesta, ettei aivan pevkeleestä.
Kun nousee hikisen miehen harteille suomalaisen raivion keskellä kopakka kanto, jo kaikuu salomailla kuulaan raikkaana kirosana: PERKELE. Vaan kun kirvoittaa maasta kiven irti Ameviikan Höökjuliis, pääsee häneltä suustaan vain vieno huudahdus: Pöökjuliis. Siihen suli niin Harliinin Herkules kuin myös metsänmiehen perkules mokomaan pehmeän kielen artikulaatioon. Että pitkin mennä Harlinin Herkuleen Amerikkaan. Olis pysynyt, perkules Suomessa sekin Herkules.
Kun nousee hikisen miehen harteille suomalaisen raivion keskellä kopakka kanto, jo kaikuu salomailla kuulaan raikkaana kirosana: PERKELE. Vaan kun kirvoittaa maasta kiven irti Ameviikan Höökjuliis, pääsee häneltä suustaan vain vieno huudahdus: Pöökjuliis. Siihen suli niin Harliinin Herkules kuin myös metsänmiehen perkules mokomaan pehmeän kielen artikulaatioon. Että pitkin mennä Harlinin Herkuleen Amerikkaan. Olis pysynyt, perkules Suomessa sekin Herkules.
Ottaa pattiin olla paimen
Onnellinen ihminen ei paljon tarvitse saati suuria kaipaile. Sanotaan. Ihmiseen on kuitenkin sisään rakennettu sellainen halun hammasratas, joka yhden tavoitteen täyttymisen jälkeen alkaa jo hamuta toista. Ilman tuota jatkuvan kehittymisen ja kehittämisen halua ja tahtoa ihminen kulkisi vielä alastomana ja söisi, mitä suuhunsa saisi ja asuisi siellä, missä suojaisa kolo sattuisi olemaan.
Mutta onpa joskus käynyt niin, että ihminen on hypännyt ulos tuosta halujen hammasrattaistosta, käkikellosta, joka kukkumasta päästyään kukkuu ja aukoo luukkuaan. Sanovat itsensä onnellisiksi nämä elämänsä väkipyörän pysäyttäneet, kertovat vähän jos tuskin ollenkaan kaipaavansa entistä elämäänsä ja jatkuvaa kilvoituksen kiirastulta. Halu haluta on hävinnyt.
Olen nähnyt joskus lammaspaimenen kuljeksivan hitaasti ja harkiten laumansa kanssa. Olenpa tuota hahmoa monesti miettinyt, onko hänen elämänsä onnellista noitten lauhkeitten luontokappaleiden kanssa ilman kiirettä ja suunnatonta ponnistusta. Vai jäytääkö lampaitaan kaitsevan ihmisen päässä jatkuva halu ja toive siihen ja tuohon? Tekisikö mieli ostaa hevonen ja rattaat? Olisiko mukavampaa kyntää omalla härällä itse ostettua peltoa? Kun lähellä kulkevalla moottoritiellä pörisevät autot ja moottoripyörät ja muut menopelit, haluaisiko paimen istahtaa auton etupenkille ja heittää hyvästit tylsälle talsimiselle määkivien villapallojen perässä? Olisiko hän silloin onnellisempi?
Pysäytän autoni ja kävelen muutaman kymmenen metrin matkan paimenen luokse ja kysyn häneltä asiaa. Tahtoisiko hän tehdä jotakin muuta elantonsa eteen vai onko hän vähään tyytyväinen ja onnellinen?
- Ottaa pattiin olla paimen.
Nousen autooni ja jatkan tyytyväisenä matkaa. Mitäs minä sanoinkaan. Ei ole onnellista syntyä paimeneksi, mutta voi olla suuri onni hyljätä maailman rikkaudet ja palata pienen laumansa kaitsijaksi.
Mutta onpa joskus käynyt niin, että ihminen on hypännyt ulos tuosta halujen hammasrattaistosta, käkikellosta, joka kukkumasta päästyään kukkuu ja aukoo luukkuaan. Sanovat itsensä onnellisiksi nämä elämänsä väkipyörän pysäyttäneet, kertovat vähän jos tuskin ollenkaan kaipaavansa entistä elämäänsä ja jatkuvaa kilvoituksen kiirastulta. Halu haluta on hävinnyt.
Olen nähnyt joskus lammaspaimenen kuljeksivan hitaasti ja harkiten laumansa kanssa. Olenpa tuota hahmoa monesti miettinyt, onko hänen elämänsä onnellista noitten lauhkeitten luontokappaleiden kanssa ilman kiirettä ja suunnatonta ponnistusta. Vai jäytääkö lampaitaan kaitsevan ihmisen päässä jatkuva halu ja toive siihen ja tuohon? Tekisikö mieli ostaa hevonen ja rattaat? Olisiko mukavampaa kyntää omalla härällä itse ostettua peltoa? Kun lähellä kulkevalla moottoritiellä pörisevät autot ja moottoripyörät ja muut menopelit, haluaisiko paimen istahtaa auton etupenkille ja heittää hyvästit tylsälle talsimiselle määkivien villapallojen perässä? Olisiko hän silloin onnellisempi?
Pysäytän autoni ja kävelen muutaman kymmenen metrin matkan paimenen luokse ja kysyn häneltä asiaa. Tahtoisiko hän tehdä jotakin muuta elantonsa eteen vai onko hän vähään tyytyväinen ja onnellinen?
- Ottaa pattiin olla paimen.
Nousen autooni ja jatkan tyytyväisenä matkaa. Mitäs minä sanoinkaan. Ei ole onnellista syntyä paimeneksi, mutta voi olla suuri onni hyljätä maailman rikkaudet ja palata pienen laumansa kaitsijaksi.
torstai 16. tammikuuta 2014
Jumala loi maan ja ihmisenkin - vaan tulipa munasta viisaampi kanaa
Jumala loi maan - ihmisellekö? Jumala loi maan - myytäväksikö? Jumala loi maan - ostettavaksiko? Suomen päättäjät nyt pohtivat, voidaanko Luojan luomaa ja yksityisen ihmisen omistukseen kaikessa hiljaisuudessa luomiskertomuksen jälkeen siirtynyttä maata myydä ihmiselle, joka asuu jossakin muussa maapallon maassa. No sanotaan nyt suoraan niin kuin asia on: pohditaan vakavasti, voidaanko maata myydä ryssälle.
Venäläiset maanostajat tuskin ovat suomalaisille mikään ongelma. Mukavia ihmisiä ovat ja samanlaisia kuin mekin, rehtiä väkeä kaikenkaikkiaan. Rakentavat komeita taloja ja mahtavia huviloita, ajavat uusilla autoilla ja lomailevat mukavasti. Mutta ryssät! Ryssät ovat ryssiä, vaikka voissa paistaisi. Niille ei maata pidä myydä. Ryssä on arkkivihollinen, salakavala, puhuu toista kuin ajattelee ja ujuttaa katalan kätensä neliömetri neliömetriltä isänmaamme rajapaaluille ja vieläkin hurmeesta höyryäville rantatonteille, joita kahdessa sodassa juuri tuota ryökälettä vastaan puolustettiin ja siltä pelastettiin. Ja nyt ovat katalat isänmaattomat ahneet maanomistajat myymässä peltonsa ja rantansa noille punalipun riekaleihin puetuille petroveille ja pavloveille. Kirjoittavat kansanedustajat nimensä adressiin, jolla yritetään saada aikaiseksi sellainen laki, ettei maata saa myydä ainakaan ryssille. Ehkä jonkun venäläisen kanssa voisi tonttikauppaa kuvitella, mutta...
Nelisen vuotta sitten ostimme Ruotsin Kalixista kesämökin ja noin kaksituhatta neliömetriä maata mökin ympäriltä. Kauppatilanteessa kukaan ei nostanut kättään meitä vastaan eikä kieltänyt meitä ostamasta eikä myöskään ruotsalaista kauppiasta myymästä. Se oli meistä hyvin luonnollista ja selvää. Kun nyt tuota maan myymistä vierasmaalaiselle estävää ja kieltävää lakialoitetta vasten asiaa ajattelen, olisin tuntenut itseni hyvin loukatuksi, jos joku olisi kaupantekohetkellä sanonut minulle: "Et voi ostaa palaakaan Ruotsia, koska olet suomalainen, finnjävel. (Finnjävel är precis samma sak på svenska än ryssä på finska.) Ajatellaanpa sitä. Jumala loi maan, vaan eipä hoksinut kieltää myymistä;-) Taisi tulla munasta viisaampi kanaa.
Venäläiset maanostajat tuskin ovat suomalaisille mikään ongelma. Mukavia ihmisiä ovat ja samanlaisia kuin mekin, rehtiä väkeä kaikenkaikkiaan. Rakentavat komeita taloja ja mahtavia huviloita, ajavat uusilla autoilla ja lomailevat mukavasti. Mutta ryssät! Ryssät ovat ryssiä, vaikka voissa paistaisi. Niille ei maata pidä myydä. Ryssä on arkkivihollinen, salakavala, puhuu toista kuin ajattelee ja ujuttaa katalan kätensä neliömetri neliömetriltä isänmaamme rajapaaluille ja vieläkin hurmeesta höyryäville rantatonteille, joita kahdessa sodassa juuri tuota ryökälettä vastaan puolustettiin ja siltä pelastettiin. Ja nyt ovat katalat isänmaattomat ahneet maanomistajat myymässä peltonsa ja rantansa noille punalipun riekaleihin puetuille petroveille ja pavloveille. Kirjoittavat kansanedustajat nimensä adressiin, jolla yritetään saada aikaiseksi sellainen laki, ettei maata saa myydä ainakaan ryssille. Ehkä jonkun venäläisen kanssa voisi tonttikauppaa kuvitella, mutta...
Nelisen vuotta sitten ostimme Ruotsin Kalixista kesämökin ja noin kaksituhatta neliömetriä maata mökin ympäriltä. Kauppatilanteessa kukaan ei nostanut kättään meitä vastaan eikä kieltänyt meitä ostamasta eikä myöskään ruotsalaista kauppiasta myymästä. Se oli meistä hyvin luonnollista ja selvää. Kun nyt tuota maan myymistä vierasmaalaiselle estävää ja kieltävää lakialoitetta vasten asiaa ajattelen, olisin tuntenut itseni hyvin loukatuksi, jos joku olisi kaupantekohetkellä sanonut minulle: "Et voi ostaa palaakaan Ruotsia, koska olet suomalainen, finnjävel. (Finnjävel är precis samma sak på svenska än ryssä på finska.) Ajatellaanpa sitä. Jumala loi maan, vaan eipä hoksinut kieltää myymistä;-) Taisi tulla munasta viisaampi kanaa.
tiistai 31. joulukuuta 2013
Sinistä jäätä grogilasissa
Jos verrataan, monilla miehillä on pienet munat. Jos oikein kovasti verrataan, monilla suuriäänisillä miehillä ei ole munia laisinkaan. Mihinkähän sitä oikein pitääkään verrata miestä, että se munattomaksi muuttuu? No vaikkapa vakaumukselliseen aktivistiin.
Eipä taida Suomessa olla sellaista kuppilaa, jossa ei olisi otettu kantaan "riinpiissin miehiin tai naisiin", jotka pyrkivät ylösnousemaan venäläiselle öljynporauslautalle. Kiihkon sini on kohonnut lukemattomien miesten huulille, kun Saarelan Sini on heidän huuliltaan purkautunut kuin ennenaikainen siemensyöksy. On otettu kantaa varsinkin vastaan sen enempää ajattelematta, minkä puolesta tuo nuori nainen altisti itsensä yhden maailman mahtavimman maan valtakoneistolle. Kun venäläinen oikeusjärjestelmä ottaa ihmisen hampaisiinsa, ne eivät olekaan mitkään pienet nököt, oravanhampaat, joilla vähän jyrsitään, vaan ne ovat Akakabuton jättimäiset raateluhampaat, joista yksikään ei voi selvitä vahingoittumatta. Pöydissä puhutaan ajattelemattomasta tyttösestä, joka hihhuloi ja kiipeilee hurmoksessaan ökyrikkaiden öljy-yhtiöiden aluksille ja hankkii itselleen ikävyyksiä omaa typeryyttään.
- Ei sitä saa toisen laivalle kiivetä. Laitonta se on.
Mutta tuolla "tyttösellä" on näkemys ja tuolla "tyttösellä" on vakaumus, joka useimmilta ihmisiltä puuttuu melkein tai lähes tai aivan kokonaan. Joku kysyi, miten niin on väärin yrittää estää kaatamasta öljyä mereen. Miten niin on väärin edes jollakin keinolla yrittää estää ihmisiä sotkemasta yhtä maailman tärkeimmistä perinnöistä? Antarktiksen jää on puhdasta, kirkasta, suolatonta ja sitä on valtavasti. Ja se on raikasta vettä kätevästi pakattuna tulevaisuuden varalle. Nyt kuitenkin öljy-yhtiöt hamuavat tuon ihmisille kenties kaikkein tärkeimmän alueen öljyomaisuutta itselleen kuin se, niin öljy kuin aluekin kuuluisi pelkästään niille. Autot ja muut polttomoottorilaitteet tarvitsevat bensaa ja öljyä. Mutta sinä päivänä, kun kaikki öljy on porattu maasta, kaikista tärkein ja kallein neste maapallolla on vesi. Puhdas vesi. Siksi Sini Saarela ja muut luonnosta huolta kantavat aktivistit yrittävät kiinnittää maailman huomion jollakin tavalla tuohon asiaan, ei heihin itseensä. He ovat vain asian eläviä välikappaleita. Asioita ei voida tuomita, asioita ei voida kiusata, mutta ihmisiä voidaan laittaa vankilaan ja heitä voidaan siellä kiusata vakaumuksensa takia. Niinhän aina on tehty ja aina niin tehdään. Tuosta huolimatta jotkut uskaltavat, rohkenevat laittaa itsensä noiden vankiloiden ahtaisiin koppeihin tuomittaviksi ja kiusattaviksi, jotta muut ihmiset edes hetkiseksi pysähtyisivät ajattelemaan muutakin kuin itseään.
- Mitä vittua! Tässä jäässähän on öljyä ja grogi on ihan pilalla. Tarjoilija. Tuokaa uusi - nopeasti sittenkin. Ja sinistä jäätä.
Eipä taida Suomessa olla sellaista kuppilaa, jossa ei olisi otettu kantaan "riinpiissin miehiin tai naisiin", jotka pyrkivät ylösnousemaan venäläiselle öljynporauslautalle. Kiihkon sini on kohonnut lukemattomien miesten huulille, kun Saarelan Sini on heidän huuliltaan purkautunut kuin ennenaikainen siemensyöksy. On otettu kantaa varsinkin vastaan sen enempää ajattelematta, minkä puolesta tuo nuori nainen altisti itsensä yhden maailman mahtavimman maan valtakoneistolle. Kun venäläinen oikeusjärjestelmä ottaa ihmisen hampaisiinsa, ne eivät olekaan mitkään pienet nököt, oravanhampaat, joilla vähän jyrsitään, vaan ne ovat Akakabuton jättimäiset raateluhampaat, joista yksikään ei voi selvitä vahingoittumatta. Pöydissä puhutaan ajattelemattomasta tyttösestä, joka hihhuloi ja kiipeilee hurmoksessaan ökyrikkaiden öljy-yhtiöiden aluksille ja hankkii itselleen ikävyyksiä omaa typeryyttään.
- Ei sitä saa toisen laivalle kiivetä. Laitonta se on.
Mutta tuolla "tyttösellä" on näkemys ja tuolla "tyttösellä" on vakaumus, joka useimmilta ihmisiltä puuttuu melkein tai lähes tai aivan kokonaan. Joku kysyi, miten niin on väärin yrittää estää kaatamasta öljyä mereen. Miten niin on väärin edes jollakin keinolla yrittää estää ihmisiä sotkemasta yhtä maailman tärkeimmistä perinnöistä? Antarktiksen jää on puhdasta, kirkasta, suolatonta ja sitä on valtavasti. Ja se on raikasta vettä kätevästi pakattuna tulevaisuuden varalle. Nyt kuitenkin öljy-yhtiöt hamuavat tuon ihmisille kenties kaikkein tärkeimmän alueen öljyomaisuutta itselleen kuin se, niin öljy kuin aluekin kuuluisi pelkästään niille. Autot ja muut polttomoottorilaitteet tarvitsevat bensaa ja öljyä. Mutta sinä päivänä, kun kaikki öljy on porattu maasta, kaikista tärkein ja kallein neste maapallolla on vesi. Puhdas vesi. Siksi Sini Saarela ja muut luonnosta huolta kantavat aktivistit yrittävät kiinnittää maailman huomion jollakin tavalla tuohon asiaan, ei heihin itseensä. He ovat vain asian eläviä välikappaleita. Asioita ei voida tuomita, asioita ei voida kiusata, mutta ihmisiä voidaan laittaa vankilaan ja heitä voidaan siellä kiusata vakaumuksensa takia. Niinhän aina on tehty ja aina niin tehdään. Tuosta huolimatta jotkut uskaltavat, rohkenevat laittaa itsensä noiden vankiloiden ahtaisiin koppeihin tuomittaviksi ja kiusattaviksi, jotta muut ihmiset edes hetkiseksi pysähtyisivät ajattelemaan muutakin kuin itseään.
- Mitä vittua! Tässä jäässähän on öljyä ja grogi on ihan pilalla. Tarjoilija. Tuokaa uusi - nopeasti sittenkin. Ja sinistä jäätä.
keskiviikko 18. joulukuuta 2013
Minä sen melkein näin!
Muutamia viikkoja sitten saimme melkein seurata kaunista ja koskettavaa luonnonilmiötä. Valovuosi sitten muuan komeetta oli lihottanut itsensä siihen kuntoon, jotta saattoi lähteä matkalle kohti aurinkoa ja sen yli maan matoisen ihmisten katseiden ohi kohti avaruuden ulointa reunaa. Valovuosi myöhemmin se oli ohittamassa aurinkoa ja saapumassa Luojan luoman maapallosen pienen ihmisen näkökenttään kadotakseen sitten ikuisiksi ajoiksi mittaamattomaan avaruuteen. Minulla olisi mahdollisuus nähdä jotakin sellaista, mitä Aatami saati suurisilmäinen Eevakaan eivät olleet koskaan nähneet. Jeesus ei ollut siitä kuullut puhuttavankaan eikä kirjoituksia lukenut. Ja vaikka Napoleonit ja Hitlerit kuvittelivat nähneensä kaiken, eivät he kuitenkaan tuota komeapyrstöistä komeettaa olleet kuunaan kohdanneet.
Olin kesämökilläni Kalixissa pohjoisen kirkkaan taivaan alla juuri sinä hetkenä, kun komeetan olisi pitänyt näkyä parhaiten kaakkoisella taivaalla aivan taivaanrajan tuntumassa. Kävelin rantaan laiturin päähän ja näkymä oli paras mahdollinen: kirkas taivas, laskeva aurinko ja punainen taivaanranta, jolla auringonhehkuinen komeetan pyrstö näkyisi iloisen valkeana vanana. Ja sen kuvittelinkin nähneeni. Mutta kuulin seuraavana päivänä surkusurullisen uutisen. Oli pyrkinyt mokoma komeetta liian liki aurinkoa ohittamaan ja tuhoutunut uhkarohkeudessaan pieniksi muruiksi, joista ei enää valopyrstöä maahan asti yltänyt. Miten se olikaan kyennyt valovuoden ajan taivaltamaan halki linnunradan mihinkään törmäämättä ja kun se viimein vaelluksensa päätteeksi tuli lähelle aurinkoa ja maata, sen tehtäväksi tuli hävitä ihmisen alkuaineiksi pitkin tummaa taivasta ihmissilmän ulottumattomiin.
Putosin ajatuksissani Aatamin ja Eevan, Jeesuksen ja Napoleonin ja Hitlerin tasolle niiden ihmisten joukkoon, jotka eivät koskaan tuota ihmettä olleet nähneet. Mutta minä kuitenkin voin huutaa maailmalle suuremmin keuhkoin kuin yksikään edesmenneistäni: Minä sen melkein näin!
Olin kesämökilläni Kalixissa pohjoisen kirkkaan taivaan alla juuri sinä hetkenä, kun komeetan olisi pitänyt näkyä parhaiten kaakkoisella taivaalla aivan taivaanrajan tuntumassa. Kävelin rantaan laiturin päähän ja näkymä oli paras mahdollinen: kirkas taivas, laskeva aurinko ja punainen taivaanranta, jolla auringonhehkuinen komeetan pyrstö näkyisi iloisen valkeana vanana. Ja sen kuvittelinkin nähneeni. Mutta kuulin seuraavana päivänä surkusurullisen uutisen. Oli pyrkinyt mokoma komeetta liian liki aurinkoa ohittamaan ja tuhoutunut uhkarohkeudessaan pieniksi muruiksi, joista ei enää valopyrstöä maahan asti yltänyt. Miten se olikaan kyennyt valovuoden ajan taivaltamaan halki linnunradan mihinkään törmäämättä ja kun se viimein vaelluksensa päätteeksi tuli lähelle aurinkoa ja maata, sen tehtäväksi tuli hävitä ihmisen alkuaineiksi pitkin tummaa taivasta ihmissilmän ulottumattomiin.
Putosin ajatuksissani Aatamin ja Eevan, Jeesuksen ja Napoleonin ja Hitlerin tasolle niiden ihmisten joukkoon, jotka eivät koskaan tuota ihmettä olleet nähneet. Mutta minä kuitenkin voin huutaa maailmalle suuremmin keuhkoin kuin yksikään edesmenneistäni: Minä sen melkein näin!
Facebookin omenavarkaat
Lähestyin eilen facebook-kavereitani iloisella ja viekoittelevalla viestillä, jonka tarkoituksena oli saada mahdollisista tulevista seurustelukumppaneistani lisää tietoa. Ilmoitin vakavan haluni ja kiinnostukseni aivan kaikkiin sukupuolesta ja iästä saati sukulaisuussuhteesta riippumatta. Tuossa oli vain yksi erikoinen asia. Itse en tuota tiennyt tehneeni.
Minulle oli tullut jo jonkin aikaa sähköpostiviestejä kavereiltani, jotka halusivat minun olevan heihin yhteydessä jonkilaisen yhteisösivuston kautta. Kävin joitakin viestejä katsomassa, mutta niissä ei mielestäni ollut kovinkaan paljon järkeä saati asiaa. Niinpä en niihin sitten myöhemminkään kovasti keskittynyt.
Tuo minun nimissäni lähetetty treffiviesti tuntui kuitenkin jo niin kuin olisi venettäni yritetty varastaa. Satuin nimittäin kerran paikalle, kun venettä tosiaan oltiin varastamassa eli ottamassa omaan käyttöön jotakin sellaista, minkä itse olin hankkinut ja jota itse ylläpidin. Se ei tuntunut mukavalta, ei ollenkaan. Niinpä sitten aloin tutkia kyseistä sivustoa ja siellä minä olin treffipalvelusivuston jäsenenä jäsenten joukossa. Sivustosta oli kuitenkin mahdollisuus erota, mutta tarvittiin salasana, jonka joskus liittyessäni olin mukamas kirjoittanut. Tuota salasanaa en kuitenkaan keksinyt, mutta sivusto antoi mahdollisuuden vaihtaa salasana ja lupasi ilmoittaa uuden salasanan sähköpostiin. Olin tuosta mahdollisuudesta hyvin iloinen. Kun sitten avasin sähköpostin, siellä olikin puolikas aanelonen jotakin minulle varsin vierasta koodia, josta minun olisi pitänyt kyetä tunnistamaan niin vanha salasanani kuin luomaan uusi. Onneksi työkaverini osaa tuota merkillistä kieltä ja hän selvitti minut tuon salaisuuden syövereihin. Onnistuin siis lopettamaan tilini ja menetin minulle vähän vieraan identiteetin ikuisiksi ajoiksi. Toivon niin.
Mutta nyt minulla on kuitenkin syvä epäilys suuremmasta jekusta. Kun yritin irrottautua sivustosta ja minulta kysyttiin salasanaa, kokeilin kaikkia niitä yleisesti käyttämiäni salasanoja. Ne eivät luonnollisestikaan kelvanneet. Mutta entäpä jos ne kirjautuivatkin jonnekin ylös. Nyt minun salasanani ovat tuon petollisen verkkopalvelun mahtavassa mahassa valmiina päästämään näkymättömän viholliseni kaikille minulle tärkeille paikoille, jotka kuitenkin olen halunnut suojata vain omaan käyttööni.
Kun lapsena varastin naapurin puusta muutaman omenan, omenoiden omistajan valvova silmä osasi aina seurata minua rikospaikalta kotiin asti. Mutta kun nyt minulta varastetaan sekä nimi että omat tunnukseni, kukaan ei koskaan osaa kulkea varkaan polkua perille asti omaansa takaisin vaatimaan. Facebookin ja muiden sähköisten yhteisöjen omenavarkaat eivät jälkeä jätä. Eivät edes syömätöntä siemenkotaa saati kelvotonta kantaa.
Minulle oli tullut jo jonkin aikaa sähköpostiviestejä kavereiltani, jotka halusivat minun olevan heihin yhteydessä jonkilaisen yhteisösivuston kautta. Kävin joitakin viestejä katsomassa, mutta niissä ei mielestäni ollut kovinkaan paljon järkeä saati asiaa. Niinpä en niihin sitten myöhemminkään kovasti keskittynyt.
Tuo minun nimissäni lähetetty treffiviesti tuntui kuitenkin jo niin kuin olisi venettäni yritetty varastaa. Satuin nimittäin kerran paikalle, kun venettä tosiaan oltiin varastamassa eli ottamassa omaan käyttöön jotakin sellaista, minkä itse olin hankkinut ja jota itse ylläpidin. Se ei tuntunut mukavalta, ei ollenkaan. Niinpä sitten aloin tutkia kyseistä sivustoa ja siellä minä olin treffipalvelusivuston jäsenenä jäsenten joukossa. Sivustosta oli kuitenkin mahdollisuus erota, mutta tarvittiin salasana, jonka joskus liittyessäni olin mukamas kirjoittanut. Tuota salasanaa en kuitenkaan keksinyt, mutta sivusto antoi mahdollisuuden vaihtaa salasana ja lupasi ilmoittaa uuden salasanan sähköpostiin. Olin tuosta mahdollisuudesta hyvin iloinen. Kun sitten avasin sähköpostin, siellä olikin puolikas aanelonen jotakin minulle varsin vierasta koodia, josta minun olisi pitänyt kyetä tunnistamaan niin vanha salasanani kuin luomaan uusi. Onneksi työkaverini osaa tuota merkillistä kieltä ja hän selvitti minut tuon salaisuuden syövereihin. Onnistuin siis lopettamaan tilini ja menetin minulle vähän vieraan identiteetin ikuisiksi ajoiksi. Toivon niin.
Mutta nyt minulla on kuitenkin syvä epäilys suuremmasta jekusta. Kun yritin irrottautua sivustosta ja minulta kysyttiin salasanaa, kokeilin kaikkia niitä yleisesti käyttämiäni salasanoja. Ne eivät luonnollisestikaan kelvanneet. Mutta entäpä jos ne kirjautuivatkin jonnekin ylös. Nyt minun salasanani ovat tuon petollisen verkkopalvelun mahtavassa mahassa valmiina päästämään näkymättömän viholliseni kaikille minulle tärkeille paikoille, jotka kuitenkin olen halunnut suojata vain omaan käyttööni.
Kun lapsena varastin naapurin puusta muutaman omenan, omenoiden omistajan valvova silmä osasi aina seurata minua rikospaikalta kotiin asti. Mutta kun nyt minulta varastetaan sekä nimi että omat tunnukseni, kukaan ei koskaan osaa kulkea varkaan polkua perille asti omaansa takaisin vaatimaan. Facebookin ja muiden sähköisten yhteisöjen omenavarkaat eivät jälkeä jätä. Eivät edes syömätöntä siemenkotaa saati kelvotonta kantaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)