Muutamia viikkoja sitten saimme melkein seurata kaunista ja koskettavaa luonnonilmiötä. Valovuosi sitten muuan komeetta oli lihottanut itsensä siihen kuntoon, jotta saattoi lähteä matkalle kohti aurinkoa ja sen yli maan matoisen ihmisten katseiden ohi kohti avaruuden ulointa reunaa. Valovuosi myöhemmin se oli ohittamassa aurinkoa ja saapumassa Luojan luoman maapallosen pienen ihmisen näkökenttään kadotakseen sitten ikuisiksi ajoiksi mittaamattomaan avaruuteen. Minulla olisi mahdollisuus nähdä jotakin sellaista, mitä Aatami saati suurisilmäinen Eevakaan eivät olleet koskaan nähneet. Jeesus ei ollut siitä kuullut puhuttavankaan eikä kirjoituksia lukenut. Ja vaikka Napoleonit ja Hitlerit kuvittelivat nähneensä kaiken, eivät he kuitenkaan tuota komeapyrstöistä komeettaa olleet kuunaan kohdanneet.
Olin kesämökilläni Kalixissa pohjoisen kirkkaan taivaan alla juuri sinä hetkenä, kun komeetan olisi pitänyt näkyä parhaiten kaakkoisella taivaalla aivan taivaanrajan tuntumassa. Kävelin rantaan laiturin päähän ja näkymä oli paras mahdollinen: kirkas taivas, laskeva aurinko ja punainen taivaanranta, jolla auringonhehkuinen komeetan pyrstö näkyisi iloisen valkeana vanana. Ja sen kuvittelinkin nähneeni. Mutta kuulin seuraavana päivänä surkusurullisen uutisen. Oli pyrkinyt mokoma komeetta liian liki aurinkoa ohittamaan ja tuhoutunut uhkarohkeudessaan pieniksi muruiksi, joista ei enää valopyrstöä maahan asti yltänyt. Miten se olikaan kyennyt valovuoden ajan taivaltamaan halki linnunradan mihinkään törmäämättä ja kun se viimein vaelluksensa päätteeksi tuli lähelle aurinkoa ja maata, sen tehtäväksi tuli hävitä ihmisen alkuaineiksi pitkin tummaa taivasta ihmissilmän ulottumattomiin.
Putosin ajatuksissani Aatamin ja Eevan, Jeesuksen ja Napoleonin ja Hitlerin tasolle niiden ihmisten joukkoon, jotka eivät koskaan tuota ihmettä olleet nähneet. Mutta minä kuitenkin voin huutaa maailmalle suuremmin keuhkoin kuin yksikään edesmenneistäni: Minä sen melkein näin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti