Onnellinen ihminen ei paljon tarvitse saati suuria kaipaile. Sanotaan. Ihmiseen on kuitenkin sisään rakennettu sellainen halun hammasratas, joka yhden tavoitteen täyttymisen jälkeen alkaa jo hamuta toista. Ilman tuota jatkuvan kehittymisen ja kehittämisen halua ja tahtoa ihminen kulkisi vielä alastomana ja söisi, mitä suuhunsa saisi ja asuisi siellä, missä suojaisa kolo sattuisi olemaan.
Mutta onpa joskus käynyt niin, että ihminen on hypännyt ulos tuosta halujen hammasrattaistosta, käkikellosta, joka kukkumasta päästyään kukkuu ja aukoo luukkuaan. Sanovat itsensä onnellisiksi nämä elämänsä väkipyörän pysäyttäneet, kertovat vähän jos tuskin ollenkaan kaipaavansa entistä elämäänsä ja jatkuvaa kilvoituksen kiirastulta. Halu haluta on hävinnyt.
Olen nähnyt joskus lammaspaimenen kuljeksivan hitaasti ja harkiten laumansa kanssa. Olenpa tuota hahmoa monesti miettinyt, onko hänen elämänsä onnellista noitten lauhkeitten luontokappaleiden kanssa ilman kiirettä ja suunnatonta ponnistusta. Vai jäytääkö lampaitaan kaitsevan ihmisen päässä jatkuva halu ja toive siihen ja tuohon? Tekisikö mieli ostaa hevonen ja rattaat? Olisiko mukavampaa kyntää omalla härällä itse ostettua peltoa? Kun lähellä kulkevalla moottoritiellä pörisevät autot ja moottoripyörät ja muut menopelit, haluaisiko paimen istahtaa auton etupenkille ja heittää hyvästit tylsälle talsimiselle määkivien villapallojen perässä? Olisiko hän silloin onnellisempi?
Pysäytän autoni ja kävelen muutaman kymmenen metrin matkan paimenen luokse ja kysyn häneltä asiaa. Tahtoisiko hän tehdä jotakin muuta elantonsa eteen vai onko hän vähään tyytyväinen ja onnellinen?
- Ottaa pattiin olla paimen.
Nousen autooni ja jatkan tyytyväisenä matkaa. Mitäs minä sanoinkaan. Ei ole onnellista syntyä paimeneksi, mutta voi olla suuri onni hyljätä maailman rikkaudet ja palata pienen laumansa kaitsijaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti