Kuusitoistavuotiasta ei kuolema pelota. Kun sain moottoripyörän harjoitusluvan Nivalan nimismieheltä, leikkasin heti valkoisesta pahvista tasasivuisen kolmion odottamaan, että jostakin löytäisin moottoripyörän, johon sen voisi kiinnittää. Korttia ei saanut, jos ei liikenteessä omin neuvoin harjoitellut. Mutta ei ollut minulla moottoripyörää eikä rahaa sen hankkimiseen. Kahdella ystävälläni oli aivan uudet 125-kuutioiset Hondat. Samppa ja Arja lupasivat lainata pyöriään sen verran kuin ajoharjoitteluun vaadittiin. Ja kukapa niitä kilometrejä lopulta tarkisti.
Arjan pyörällä ajoin ensimmäiset kilometrit. Muistan, ettei nopeusrajoitusta ollut omassa päässä jos ei niin missään merkissäkään, ja kaasu oli pohjassa aina, kun asfaltti oli alla. Valkoinen kolmio heilui takalokarissa miten kuten, mutta ajaessa ei juuri tullut liikennesääntöjä opetelluksi. Ei ollut aikaa mokomaan, kun piti elää, piti kiirehtiä paikasta toiseen bensaa suonissa.
Sampan kanssa lähdimme sitten korttia ajamaan Ylivieskaan. Kumpikaan emme saaneet ajolupaa ensimmäisellä kerralla. Veikkaukset menivät läpi, mutta ajaminen oli enemmänkin arvausta kuin osaamista. Siihen aikaan ajettiin autokoulun auton perässä ilman mitään radiolaitteita ja inssi katsoi taustapeilistä, miten motoristi liikenteessä selvisi. Toisella yrittämällä olin sitten vähän viisaampi ja jättäydyin riittävän kauas autosta, jottei aivan jokainen virhe näkyisi. Taktiikka oli hyvä. Inssi kysyi, eikö pyörässä ollut potkua, kun en perässä pysynyt. Sanoin, ettei oikein ollut. Pieni ja laiska kone. Tuohon maailman aikaan olisin voinut 16-vuotiaana ajaa moottoripyöräkortin miten tehokkaalla pyörällä tahansa. Ei ollut mitään rajoituksia.
Kun kortti oli meillä molemmilla taskussa, minä istuin pyörättömänä enimmäkseen kyydissä pitkä tukka hulmuten ja takkuun tupeerautuen. Samppa nautti uudesta pyörästään ja kortin tuomasta luvasta ajaa, minkä koneesta irti sai. Seuraavana kesänä hän vaihtoi suurempaan ja tehokkaampaan 350-kuutioiseen Honda Fouriin. Mikä kone, mikä valtava mylly. Ja muistan vieläkin, miten hieno läski Hondan takarenkaana oli. Oli se - silloin.
Tänä keväänä kuulin Saulin olevan vakavasti sairas eikä mennyt kuin muutama viikko, kun sain surullisen viestin hänen kuolemastaan. Ensimmäinen motoristiystäväni oli löysännyt kaasun, nostanut vaihteen vapaalle, työntänyt sivutuen esiin ja kallistanut pyöränsä parkkiin lopullisesti. Ja tänä kesänä minä sain elämäni ensimmäisen uuden moottoripyörän. Kun ajoin sitä Kuopiosta kotiin, muistin koko matkan Samppaa. Uusien moottoripyörien väliin mahtui kahden miehen ystävyys, perheet, monen lapsen syntymä, pitkät työurat, voitot ja vastoinkäymiset - koko toisen miehen elämä. Kuusitoistavuotiaita ei kuolema pelottanut satapiikin satulassa. Mutta aikamiehenä kaasua kääntäissäni muistin ystäväni kautta, ettei elämässä ole hetkeäkään hukattavaksi katoksen alla sadetta pitämässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti