Kaftaani kattoon

Kirkkoherra Heimo Harras käveli rauhallisin askelin kohti Jumalan huonetta, pyhättöä, kaunista keskiaikaista kirkkoa. Se oli seissyt jo yli 500 vuotta palamattomana ja valloittamattomana pienellä nyppylällä keskellä kylää niin kuin kirkot usein seisovat. Oli kevät. Koivut saattelivat oksistoaan vihreään verhoon, ja lintuset lauloivat koivunoksilla pesäntekoaikeissa vietteleviä sävelmiään puolisoidensa linnunkorvien kuulla. Taivas kimalteli heleänä ja kirkkaan sinisenä kuin maailman alussa, viattomana, pilvettömänä ja puhtaana.

Talven saarnat oli saarnattu ja oli aika asettua kesän kynnykselle, uuden suven oviaukolle. Kirkon pihalle oli ajettu kymmeniä autoja, joiden kyljet kiiltelivät pestyinä ja vahattuina. Kirkkopolku oli lakaistu, ja kaksoisovi oli avattu ja ovet kiinnitetty hakasilla portaisiin, jottei leppeäkään tuuli niitä olisi kiinni puhaltanut. Iloisin miettein kirkkoherra Harras astui portaat ylös, kääntyi ylimmällä tasanteella ja katsoi kirkkoa ympäröivään puistikkoon. "Ei voisi kevätkesän päivä enää kauniimpi olla", ajatteli kirkkoherra, pyörähti kannoillaan ja asteli sisälle kirkkosaliin.

Ristikäytävän molemmat puolet olivat täynnä seurakuntalaisia, pelimiehiä ja -naisia niinkuin heitä leikkisästi kutsuttiin. Pitkä pimeä talvi oli takana ja oli ansaitun palkinnon aika. Paikallislehti oli joka maanantai kirjoittanut kirkkoherran saarnasta referaatin ja yleisönosastolla saarna oli palkittu joka viikko ylistävin arvosanoin kuin urheilusuoritus konsanaan. Oli verrattu sitä naapuriseurakunnan papin puheisiin ja pidetty joka ikinen kerta ylivertaisena niin vertauskuvien kuin saarnan opetustenkin osalta. Niin oli jatkunut jo lähes 40 vuotta. Mutta niin kuin elämässä tapana on, alun jälkeen aletaan aina kulkea kohti loppua. Kirkkoherra Heimo Harraksen palvelusvuodet olivat täyttyneet keväällä ja oli aika pitää viimeinen saarna.

Saarna käsitteli joukkuehenkeä. Joukkue oli kuin yksittäinen pelaaja ja pelaajat muodostivat joukkueen. Jokainen oli tärkeä. Jokaisen ponnistelu oli voiton tavoittelussa merkittävä, ja jos yksi osa petti, saattoi se merkitä tappiota ja tappion karvasta kalkkia.

Tuli hiljainen hetki. Saarna päättyi aameneen, ja kirkkoherra Heimo Harras laskeutui saarnastuolista alttarille. Urkuparvelta kuului vaimea kolahdus ja naksahdus, kun kanttori käynnisti urkujen koneiston. Tottuneesti polkaisi urkurin jalka kumeaäänisen pillin soimaan ja kohta kajahti kirkkosalissa Queenin We Are the Champions ja kaikki nousivat seisomaan, myös he, jotka olivat omaa peliväsymystään saarnan aikana nukahtaneet.

Pieni kirkonkello soi pari kertaa urkujen sekaan ja seurakunta yhtyi kanttorin heleään lauluun.

Ding a dang dong we're the champions

We are the champions, my friends
And we'll keep on fighting till the end
We are the champions, we are the champions
No time for losers 'cause we are the champions
Of the world...

Hitaasti alkoi kirkkoherra Heimo Harraksen pystykauluksinen kaftaani kohota kohti kirkon kattoa ja vaatteen selässä komeili versaalein, kultaisin kirjaimin

HEIMO HARRAS 10

Katseet kohosivat korkeuksiin, urut pauhasivat ja väki lauloi mestarille. Kun laulu loppui ja kanttori sulki nuottikirjansa, kirkon katossa komeili Heimo Harraksen työvaate kuin Teemu Selänteen maajoukkuepaita Hartwall Areenalla. Peli-ilo oli tarttunut saarnamiehestä sanankuulijoihin, ja niin sai pappi palkkionsa ja kirkkoherra kaftaanin kattoon.

Soinin kattilan perussuomalainen klimppisoppa

Viimeisten kuukausien aikana on puhuttu paljon moottoripyöräverosta. Suomen hallitus on tehnyt esityksen, että liikenteessä olevista moottoripyöristä perittäisiin veroa 150 euroa vuodessa. Mihin tuo ajatus perustuu, lienee vain jonkun ministerin idea helposta rahasta valtion kassaan. Timo Soinia on osoittanut monikin syyttävä sormi ja lieneepä perussuomalainen klimppisoppa kiehahtanut juuri tuon kokin kannettomassa kattilassa.

Tuskin koskaan yhtäkään veroa on vastustettu niin voimakkaasti ja massiivisesti kuin aiottua moottoripyöräveroa. Kun valtio luuli keräävänsä moottoripyöräilyä harrastavilta ihmisiltä harrasteverona 50 miljoonaa euroa, kutistui tuo raha nopeammin kuin kukaan osasi ennalta aavistaa. Lähes 100.000 moottoripyörää siirrettiin pois liikennekäytöstä, ja jäljelle jäi vain puolet tien päälle verotettaviksi. On laskettu, että saamatta jääneiden moottoripyöräverojen lisäksi nuo 100.000 liikenteestä poistettua ajoneuvoa tietävät vakuutusyhtiöille valtavaa tappiota ja valtiollekin vakuutusmaksuista perittävinä veroina yli 12 miljoonan euroa menetystä. Kuinka paljon menettävät huoltoliikkeet, varaosakauppiaat, huoltoasemat, hotellit, leirintäalueet, laivayhtiöt, ei kukaan kykene laskemaan. Ja kuinka paljon menettää valtio, kun ei saa verotuottoa yrittäjiltä tai myymättä jääneestä polttoaineesta?

Minulta on kysytty, miten motoristit kehtaavat vastustaa tuota veroa, kun maassa on niin paljon hätää ja nälkää ja muuta kärsimystä. Eikö meillä ole varaa maksaa tuota 150 euron veroa? Nälkä ja hätä ja kärsimys ei ole moottoripyöräilevän kansan vika millään lailla eikä verolla poisteta yhtäkään noista ongelmista. Miksi motoristin pitäisi maksaa harrastuksestaan, kun siitä ei maksa kukaan muukaan? Millä tavalla polttomoottori tekee harrastuksesta jollakin tavalla paremman kansan viihdettä? Ilmoittihan ministeri Timo Soini laittavansa juuri herrojen huvikuunarit ja juppiskootterit verolle. Mitä tekemistä noilla asioilla on veronkeruun kanssa.

Moottoripyörharrastajien etujärjestö SMOTOn mukaan perusmotoristi on aivan tavallinen työtä tekevä ihminen, joka ostaa harrastevälineensä osamaksulla eli säästää vuosikausia, jotta voi vapaa-ajallaan nauttia kesästä tien päällä. Vero olisi yhtä epäoikeudenmukainen kuin jos golfaajan pitäisi maksaa bägistään veroa pelasi hän tai olisi pelaamatta. Tai jos lainelautailijan pitäisi maksaa vuotuinen vero laudastaan. Ehkä paras esimerkki ajattelemattomasta verosta olisi moottorikelkoille laitettava vero. Useana talvena on ollut niin vähän lunta, että kelkkailupäivät ovat jääneet muutamaan päivään, jopa muutamaan tuntiin. Eivätkä kesätkään aina niin soveliaita ole moottoripyörilyyn. Muutamina kesinä on ollut vain harvoja aurinkoisia päiviä ja tuntuisi hyvin kohtuuttomalta maksattaa muutamasta ajelupäivästä 150 euron kateusvero.

Bensiinin hinnasta suurin osa on veroa. Sanotaan, että tuota veroa ei voi kohdistaa tienpitoon tai erikoisesti mihinkään muuhunkaan määrättyyn kohteeseen, kun se ei ole korvamerkittyä rahaa. Mitähän tuo oikein tarkoittaa? Mikään raha ei ole merkittyä ja kaikki kohteethan ovat määrättyjä. Kun valtio kerää veroina rahaa, lienee varsin helppoa päättää, mihin tuo raha käytetään. Jos päätetään bensasta saatavalla verolla paikata kuoppaista tietä, paikataan se sitten. Jos valtion kassasta puuttuu 50 miljoonaa euroa, miksi se pitää kerätä vain yhdentyyppiseltä, polttomoottoria käyttävältä laitteelta. Miksei sitä voida kerätä kaikilta bensankuluttajilta tasapuolisesti niin kuin nytkin tehdään. Syy lienee tehottamassa rahakirstun hallinnossa tai ylenmääräisessä byrokratiassa.

Muuan mies sanoi minulle, eikö maailmassa ole mitään tärkeämpää asiaa kuin tuon veron vastustaminen. Tuo on hyvin vaarallinen tapa ajatella. Maailmassa ja Suomessakin on miljoonia tärkeämpiä asioita ja juuri siksi noita ylimääräisiä veroja asetetaan koko ajan lisää. On nälkä ja on vilu. On sairautta ja kärsimystä. On murhia ja tappoja. On liian suuria villapaitoja ja puhjenneita pyöränrenkaita. On kylmää parsakeittoa ja liian laihaa hernekeittoa. On kallista sähköä ja turhaa tuulivoimaa. Murheita ja kärsimyksiä riittää jokaiselle yllinkyllin. Mutta noilla ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa, että ihmisillä on oikeus harrastaa jopa bensiiniä käyttävillä laitteilla vapaa-aikanaan ja miksei työssäkin itsensä viihdyttämistä. On oikeus harrastaa ilman kohtuutonta maksua, jota ei minkään muun asian harrastajalta peritä.

Omat koirat purevat

Sanotaan, että
omat koirat purevat
ruokkivaa kättä
mieluummin kuin vierasta.
Se onkin usein tyhjä.

Moraalin alennusmyynti eli periaatteen sikapäivät

Olen oppinut tuntemaan ihmisiä, joille kaikki paha on tapahtunut historiassa, mutta mitään pahaa ei enää tapahdu. Olen noista ihmisistä huolissani, sillä heillä ei ole moraalia. He ovat selkärangattomia eilisen huokailijoita ja haudoilla itkijöitä. He voivat matkustaa pitkiäkin matkoja vain nähdäkseen paikan, jossa on tapahtunut jotakin todella raakaa tai julmaa. Nuo ihmiset kykenevät itkemään haamuille, mutta eivät näe haavoittunutta saati hengiltä ammuttua vieressään.

Kun natsit ajoivat miljoonittain ihmisiä keskitysleirien polttouuneihin, se satuttaa myös näitä eilisen murheen arkunkantajia. He kulkevat portista sisään ja pidättelevät hengitystään, pyyhkivät näkyvästi kyyneleensä ja kauhistelevat suuria silmälasikasoja, kenkäläjiä, luita ja hiuksia, jotka on leikattu kuolemaantuomituilta vähän ennen julmaa teloitusta ja polttamista. He katsovat äänettöminä avoinna ammottavia uuneja, joihin juutalaiset ja mustalaiset ja homot ja lesbot ja vammaiset tai jollakin muulla tavalla systeemille haitalliset tai vahingolliset ihmiset heitettiin häviämään savuna ilmaan ja tuhkana pelloille ja saippuatehtaille.

Kun lentokone on laskeutunut, matkustaja pyyhkii viimeisen kyyneleensä ja astuu kotimaan kamaralle. Se on se maa, johon hän on syntynyt ja joka perimässä  kuuluu hänelle eikä kenellekään muulle. Kun hän nostaa matkalaukkunsa hihnalta ja kävelee autollensa, hän astuu samalla nuhteettomaan nykyaikaan, jossa palavan ruumiin kitkerää hajua hän ei enää haista. Kotimatkalla hän voi poiketa ostoksilla hakaristilipulle kunniaa tekevän kauppiaan alennuspäivillä, lukea, mitä vittua sitten haluaakaan lukea, katsoa asema-aukion pahoinpitelyvideon moneen kertaan myös hidastettuna sekä tilata vastarintaliikkeiden verkkokaupasta hupparin kylmien iltojen lämmöksi.

Oikeastaan en haluaisi tuntea noita ihmisiä ollenkaan. Lienen heistä kuitenkin suotta huolissani, sillä heillä ei ole moraalia eikä selkärankaa uskoa tai ymmärtää, että historia toistaa juuri heidän kautta itseään - aivan kuin jääpuikot kasvavat sellaisten asumusten räystäisiin, joita ei viitsitä tai ymmärretä tilkitä.

Onneksi en syntynyt

Kun äitini ajettiin Karjalasta evakkoon, 
häntä sanottiin täällä Pohjanmaalla ryssäksi. 

Onneksi en syntynyt arabiksi. 
Ihmiset sanoisivat, että olen terroristi. 

Onneksi en syntynyt juutalaiseksi.
Ihmiset sanoisivat, että olen ahne roisto. 

Onneksi en syntynyt ruotsalaiseksi. 
Ihmiset olisivat aivan suotta kateellisia kotimaastani. 

Onneksi en syntynyt Jeesukseksi.
Ihmiset olisivat naulinneet minut ristille: 
kaikki ne hyvät ihmiset, jotka kirkoissa veisaavat ja 
päät painuksissa rukoilevat ja kiittävät Jumalaa suuresta sydämestään.

Mäkeä vähän laskemassa

Elokuun ilta alkoi kuulastua ja hyönteiset hyppelehtivät suurena parvena auringonvalon siivilässä kuin olisivat keinuneet kevyessä tuulessa. Lintu lauloi haikeasti ja yksinäisenä kuin mennyttä kesää haikaillen. Poikaset olivat jo aikaa sitten lähteneet pesästä ja kauneimmat laulut oli siltä kesältä viserretty. Joitakin säkeitä solisi vielä kypsyvien viljapeltojen ylle.

Suuri kuusi seisoi pellon reunassa jykevänä. Hyvin hento viri heilutteli harmaata naavaa, mutta paksut oksat makasivat jäykkinä kuin kattopaanut alustansa peitteenä. Kuusen alla seisoi kolme poikaa, ja pojat tähystivät korkealle latvaan. Sinne oli matkaa ja kiipeäminen piti suunnitella huolellisesti ja harkiten. Puu oli tiheä ja runko tikkuinen ja karhea.

Vanhin pojista uskaltautui kiipeämään ensimmäisenä. Alkumetrien nousu oli helppoa, kun oksat olivat vahvoja ja niiden väliin mahtui hyvin liikkumaan. Mutta mitä korkeammalla poika kiipesi, sen tiheämmäksi kävi oksisto ja nouseminen oli työlästä ja hidasta. Lähellä latvaa runko oli jo niin ohut, että puu huojui pojan painosta kuin tuulessa ja vanhat neulaset ja oravien kaluamat kävyt rapisivat alhaalla seuraavien poikien päälle.

Kun poika oli niin korkealla, etteivät ylemmät oksat enää olisi häntä kannattaneet, poika oikaisi vartalonsa itsensä mittaisten oksien päälle mahalleen makaamaan ja piti oksantyvistä kaksin käsin kiinni. Hän liikutteli vartaloaan niin, että oksa lipesi vartalon alta ja samalla poika irrotti otteensa oksasta. Oksa oksalta poika liukui pitkin kuusenrunkoa maata kohti, pomppi kuin olisi hypellyt hetekalla. Kädet tarttuivat pihkaisiin oksiin ja hidastivat vauhtia, mutta mitä alemmas hän liukui, sitä vauhdikkaammin matka jatkui. Oksat heilahtelivat ja naavat riuhtoivat kuin raivoisat, pitkäpartaiset tontut pojan pudotessa kohti maassa odottavia leikkitovereita.

- Elä jarruttele. Päästä vauhtiin vaan.

Kuusen juurella odottaneet pojat kannustivat kaveriaan yhä reippaampaan vauhtiin, mutta kuusimäessä matkustanut poika ei neuvoja ja ohjeita kuullut. Oli kuin suuret kädet olisivat vetäneet poikaa maata kohti, repineet housuja ja puseroa ja nahkaa sormista ja kämmenistä. Pihka levisi vaatteisiin ja oksien paljastamalle iholle ja värjäsi kuusen oksilla laskettelijaa ja liimasi hiuksiin pitävän pinnin, jota ei pesemällä enää irti saanut.

Mitä alemmas poika liukui, sitä tukevammiksi kävivät oksat, ja niiden paksut rungot iskivät kipeitä mustelmia vartaloon, käsiin ja jalkoihin. Muutama metri ennen maan pintaa vauhti pysähtyi kokonaan ja poika jäi makaamaan oksalle. Toiset katsoivat kuusen runtelemaa ystäväänsä ja kiipesivät tutkimaan, miten oli käynyt. Poika huohotti oksalla maatessaan ja puristi pihkaisilla käsillään oksaa. Kasvot olivat punaisten naarmujen turvottamat ja tuoreen pihkan ja pehmeän naavan täplittämät.

-  Helevetin mukavaa.

Ilta pimeni lämpimäksi yöksi, kun kolme pihkaista poikaa käveli väsyneenä kotiin. Äiti päivitteli pojat nähtyään näiden tahmaista ja roskaista olemusta ja kysyi ankarasti, missä nämä olivat iltansa viettäneet.

- Ei paljon missään. Mäkeä vähän laskettiin.

Kulkurin syy

Kun on eletty suu säkin suuta myöten ja ahmittu aamiaisella päivällinenkin illallisesta ja yöhuikosesta puhumattakaan, on tullut tyhjästä vatsasta hätä käteen haisemaan. Ja tuo hätä pitäisi sitten sivistyneesti pestä pois ja alkaa kerätä mureneita pitkin maita ja mantuja. Mutta kun sanotaan, ettei raha puussa kasva, pitää sitä alkaa kaivaa toisten taskuista. Näin meille täällä Suomessa on käynyt. Rahat ovat lopussa ja lainata pitää. Mutta ensin täytyy kuitenkin kaivaa kansalaisten taskuista kaikki mahdollinen kilisevä ja joskus kahisevakin. Pannaan asioita verolle.

Suomi on elänyt yli varojensa. Muutaman vuosikymmenen aikana suomalaiset on opetettu saamaan enemmän kuin antamaan ja tuota antamista on alettu kutsua hyvinvoinniksi ja sosiaalisiksi etuuksiksi tai jopa saavutetuiksi eduiksi. Ja kun vastikkeettomia sosiaalisia ja saavutettuja etuja ja etuuksia nyt ollaan karsimassa, nousee kansa hiljaiseen kapinaan. Jokainen vanhan keskikoulun ja nykyisen peruskoulun yläasteen käynyt ymmärtää fyysisen mahdottomuuden: tyhjästä on paha nyhjäistä. Ei voi aina vain saada, vaan pitää myös osata antaa. Ja rahan vastikkeena useimmiten on ollut työ. Pitää tehdä jotakin hyödyllistä, että saa rahaa.

Etuja on ollut pakko karsia tai ainakin vaatia niille vastiketta. Mutta kun on pikkuhiljaa annettu liian paljon ja liian helposti, on hyvin vaikea ottaa takaisin tai perua jo tehtyjä sopimuksia. Sivistyneessä maassa ihmistä ei saa jättää heitteille. Sairaalle pitää taata toimeentulo ja työttömän pitää elättää itsensä ja perheensä. Yritykset eivät tarvitse enää niin paljon työvoimaa kuin muutamia vuosikymmeniä sitten. Tuotantotavat ovat muuttuneet ja koneet tekevät rutiinitöitä ihmistä edullisemmin. Se ei ole tietenkään yrityksen tai yrittäjän vika, vaan markkinoiden sanelema pakko. Ei voida tehdä sosiaalityötä samalla, kun kilpaillaan omasta olemassaolosta. Työttömyys ja sitä myötä varmasti myös sairaudet lisääntyvät ja valtion menot kasvavat ja lisää pitää rahaa saada kasvaviin kuluihin. Vaihtoehtoja tuntuu olevan vain kaksi: lainata rahaa tai verottaa niitä, joilla vielä verotettavaa on.

Berner esitteli kansalle uuden liikennemallin, jossa tarkoituksena oli yhtiöittää tieverkko, poistaa autojen verot ja laskea bensan hintaa eli veroa ja kerätä rahat ajettujen kilometrien perusteella sen mukaan, miten uudella tai vanhalla tai isolla tai pienellä autolla ihmiset ajaisivat. Esitys tyrmättiin niin hallituksessa kuin oppositiossakin. Noin radikaalia uudistusta eli autoilijan rahapussin ryöstöä ei voi esittää puolirikkaalle kansalle ryvettymättä haarojaan myöten saveen. Saavutettuihin etuihin eli valmiiseen tieverkkoon ei saa koskea eikä sitä uudelleen hinnoitella. Se on jo moneen kertaan maksettu ja sen korjauksetkin on maksettu jo vuosikausiksi eteen päin. Autoilijoiden ja muidenkin tienkäyttäjien rahoilla on pidetty yllä hyvinvointia ja sosiaaliturvaa jo niin perusteellisesti, että tiet rapautuvat ja kuluvat puhki.

Mutta vielä on hallituksella ja sen ministereillä yksi ässä hihassa: moottoripyörä- ja venevero. Suurella tohinalla meuhkattiin, miten pannaan juppiskootterit ja herrojen huvikuunarit verolle eli palataan keskiajalle ja aletaan verottaa yksittäisiä "ylellisyystavaroita". Idean isää ei sitten enää löydykään mistään, kun kävi varsin pian selväksi juppiskoottereiden kuskien oikea tausta. He ovatkin aivan tavallisia ja vähällä toimeentulevia ihmisiä, jotka ovat vuosikausia säästäneet saadakseen itselleen mukavan harrastuksen ja harrastusvälineen. Motoristit eivät olekaan rikkaita juppeja saati veneilijät huvikuunariherroja, vaan he ovatkin tavallista kansaa, kepulaisten äänestäjiä ja persujen kannattajia, joita on jo lypsetty enemmän kuin kutuhaukea.

Kun nyt ollaan menossa kohti kunnallisvaaleja, on poliitikoilla miettimisen paikka. Jo yli 100.000 moottoripyörää on otettu pois liikennekäytöstä protestiksi kaavailtua veroa vastaan. Kukaan ei tiedä, miten paljon veneitä on siirretty Viron lipun alle. Motoristit ja veneilijät ovat aktiivista väkeä eikä se purematta niele hävytöntä hyökkäystä harrastusta vastaan. Moottoripyöräilijöillä ei ole yhtäkään saavutettua etua, jonka voisi menettää. Mutta heillä on harrastus, jonka puolesta kannattaa taistella. Ja siksipä ei enää löydy sitä ministeriä, joka ehdotti vain kahden harrastusvälineen verollepanoa ja unohti kaikki muut hyvät harrastukset: golfin, metsästyksen, hiihdon, soittamisen, laulamisen, kirjoittamisen, pyöräilyn, lentämisen, laskuvarjohyppäämisen, lasimaalauksen, painin...

Hyvinvointivaltio ei synny harrastuksia verottamalla, vaan yhteisellä päätöksellä elää suu säkkiä myöten. Suomen velkataakka ei ole kulkurin syy eikä tienkäyttäjän tasku pohjaton. Tasapaino on tärkeä. Sen saa, minkä antaa ja sen antaa, minkä saa - eikä yhtään enempää.