Juna kolisteli ja puhalteli laiskasti höyryä taivaalle. Sotilaat kävelivät asemalaiturilla haikein mielin ja silmin, ja kuin miesten tuntoja myötäillen taivas laski pilviverhon melkein käsin kosketella. Rintama oli kaukana tuntemattomilla mailla, mutta sitä kohti oli matka alkamassa. Miehet nousivat vaunuihin ja ketä oli isä tai äiti saattelemassa, kuka jätti hyvästejä vaimolleen ja lapsilleen, kuka morsiamelleen tai tyttöystävälleen. Halattiin, käteltiin, puhuttiin, vaiettiin, katsottiin silmiin tai saappaitten kärkiin. Miehet olivat lähdössä ja naiset olivat jäämässä.
Vaunut täyttyivät ja miehet tunkivat ikkunoihin heilauttamaan vielä viimeisen tervehdyksensä. Ruosteinen rauta kirkui ja suuret pyörät pyörähtivät, kun höyrykone alkoi vääntää sotaan meneviä miehiä matkaan. Valkoinen höyry muuttui mustaksi savuksi, joka paksuna ja raskaana nousi kiivaasti veturin piipusta, mutta levisi nopeasti pitkin asemapihaa kuin taivasta peittävien pilvien jatkeeksi.
Rauhalan Erkko katsoi puisilla penkeillä hiljaisina istuvia miehiä. Matka oli vasta alussa, elämä oli vasta alussa useimmilla miehillä, mutta joillakin kuitenkin jo hyvin lähellä loppua. Se tiedettiin, aavistettiin, mutta siitä ei puhuttu. Vaimot siitä lähdön hetkellä uskalsivat jotakin mainita, että jos... Silmät kastuivat ja kyynel vieri poskia pitkin kaulalle ja kaulukselle ja imeytyi kankaaseen. Erkko ei itkenyt, mutta halusipa kuitenkin jotakin kertoa jäähyväisistään hänkin. Ryki reippaan ilmeen itselleen, touhusi reppunsa ja repunsuusta pilkottavien uusien saappaidensa kanssa ja alkoi puhua.
- Se on semmoista tämä sotaan lähteminen. Vetistelyä ja kätistelyä. Mekin siinä Aunen kanssa vetisteltiin molemmat. Akka itki ja minä kusin.
Juna vei herkkiä miehiä ryskävälle rintamalle raakaan sotaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti