Karhuilla on varsin oivallinen tapa pitää päänsä ehyenä pitkän ja pimeän talven läpi. Ne syövät syksyllä ja alkutalvesta mahansa täyteen marjoja ja sieniä ja ehkä vähän lihaakin ja etsivät itselleen mukavan pesäpaikan ja painuvat pois näkyvistä makoilemaan ja viimein nukahtavat pimeimmäksi ja kylmimmäksi ajaksi. Ohut höyry leijailee pesäaukon suulta, kun karhu katselee unia kesästä ja utuisesta suolammesta, jonka syliin se voi laskeutua sääskiltä suojaan ja vilvoittelemaan polttavalta auringolta.
Vaan toisin on ihmisellä. On vain jaksettava pysytellä hereillä martovasta marraskuusta pakkasta paukkavaan maaliskuuhun asti, vaikka kaikki valo on kateissa ja lämpö tiessään muilla osin maapalloa. Iho kuivuu, ajatus katoaa ja kesän nälkä kalvaa sisuksia kuin mato mätää omenaa. Ja juuri, kun ajatus on kuolemaisillaan ja sydän pakahtumaisillaan, välkähtää helmikuun timanttinen pilkahdus hangella, tipahtaa maaliskuun ensimmäinen pisara keskipäivän lämmittämästä räystäästä ja kuuluu kevään luhistuneiden keuhkojen pihahtava henkäys: titityy. Miten monta kertaa ihminen jaksaakaan haudastaan nousta niin ohuin siivin ja hennoin sävelin. Titityy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti