Sattuipas kerran, että muuan kirkkoherra oli kalamiehen kanssa verkkoja kokemassa ja olipa verkkoon tarttunut vallan vimmattu merenelävä ja sotkenut verkot sen tuhannelle sykkyrälle. Kirosi kalamies mokoman veuhtojan alimpaan helvettiin perkeleitten ja saatanoitten sekaan ikituleen kärventymään. Tuota kiroamista myötäeläen oli kirkkoherra ykskantaan todennut:" Samat sanat." Kumpi miehistä siis kirosi enemmän vai menikö synti aivan tasan?
Nykyisin on tapana lyhentää rumiksi sanoiksi tunnettuja sanoja kirjaimen verran. Ittu ja illu lienevät kaikille tuttuja sanoinakin eivätkä näytä saati kuulosta kovin karkeilta ilmaisuilta. Mutta kovin on rahvaanomaista puhua vitusta ja pillusta (ei minun mielestäni, mutta muitten;-) Kun suuta siivotaan tiukan paikan tullen kirjaimen verran, päästään "kirkonkirosta" ja tilanne kuulostaa vielä leppoisalta pikkuvastukselta. Aivan olemattoman vastoinkäymisen voi kuitata jo tavukakin lyhyemmällä sadatuksella: tana ja kele.
Mutta raja on suuhygieniallakin. Kun mies lyö vasaralla peukaloon ja huutaa vesissä silmin tana kele ittujen ittu ja ja yrpä, ollaan jo lähellä seinät kaatavaa tunnekuohua eikä enää voida puhua sivistyneestä sadattelusta. Saattaapa olla tuo kömpelö vasarankäyttäjä vaikkapa uskon kyllästämä körttinen, joka taivaspaikastaan kiinni pitäen ajaa mutkassa vastaantulevien kaistalla kovasti uskoen, ettei siellä tälläkään kertaa kukaan vastaan tule. "Ittujen kevät, tuli linja-auto...No voihan perkele!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti