Kävin vajaan viikon mittaisella elämäntapakurssilla Baltiassa ystäväni Visan kanssa. Olimme matkalla Liettuan Klaipedaan moottoripyörien kokoontumisajoon eli harrikkaralliin, Superiin. Matkaa kotoa ensin Helsinkiin on rapiat viisisataa kilometriä, sitten meren yli Tallinnaan ja siitä kuudensadan kilometrin ajo määränpäähän.
Matka alkoi mukavasti. Yövyimme laivalla ja söimme tuhdin iltapalan ja karistimme arjen harmaan pölyn muutamalla lasillisella punaviiniä. Koska Viron promilleraja liikenteessä on nolla, tyydyimme vain muutamaan lasilliseen. Perillä oli tarkoitus nauttia virvokkeista pidemmän kaavan mukaan.
Päätimme ajaa Tallinnasta Pärnuun kahville. Tauon jälkeen pyöräni ei suostunut enää käynnistymään, mutta pienen huoltotoimen avulla se kuitenkin innostui työntämään virtaa molemmille tulpille. Sadan kilometrin rupeaman jälkeen Visan pyörä sammui tienvarteen, kun bensatankin yhdysputki oli tukkeutunut. Putki saatiin auki ja taas matkaan. Visa kaasutteli jo kaukana, kun totesin oman pyöräni taas olevan ilman virtaa. Eikä auttanut enää akunkenkien kiristely, vaan piti pysäyttää muutama muu Klaipedaan pyrkivä motoristi työntämään.
Lopullisesti virta hyytyi noin parisataa kilometriä ennen määränpäätä Riikan eteläpuolelle. Mukana oli kuitenkin vetoliina, ja pyörä saatiin siirretyksi reilun kymmenen kilometrin päähän Visan entisen työnantajan Latvian huoltoliikkeeseen akun lataukseen. Siellä yritettiin mitata myös laturin tehoa, mutta mittarin epäiltiin menneen rikki, kun viisari ei edes värähtänyt. Vian arveltiin siis olevan lopahtaneessa akussa, vaikka akku olikin aivan uusi. Laturin teho käytiin vielä mittaamassa kaupungilla skootteriverstaalla, mutta siellä tulos oli myös tasan nolla. Soitimme Riikaan Harrikkahuoltoon, mutta sieltä huoltomiehet olivat ajelleet jo Liettuaan Superiin eikä siellä ollut varaosia mukana. Niinpä muutimme matkasuunnitelmaa ajaa täydellä akulla takaisin kotiinpäin. Yhdellä latauksella matka jatkui parinsadan kilometrin verran ja yövyimme Latvian ja Viron rajan tuntumassa varsin tasokkaassa hotellissa suhteellisen tasottomaan kuudenkymmenen euron hintaan. Ruoka oli hyvää ja kaunista ja ympäristö kaikin puolin varsin viihtyisä. Aamusella vaihdoimme akut: minulle Visan toimiva akku ja minun akku Vipen pyörään ja siihen sitten virtaa respan neitosen autosta. Soma aamuaskare.
Muutama kilometri ennen Pärnua Visan hoodeesta katkesi vaihtojen yhteydessä rasittunut akun kaapeli ja matka katkesi sopivasti tietyömaan levähdysalueelle. Kätevät miehet eivät asiaa itkeneet, vaan muutaman minuutin iloisen askartelun päätteeksi kaapeli lepäsi reilusti ristipääruuvin alla sille pyhästi kuuluvalla paikalla kengättömänä kuin apostoli ikään. Ja vihreä kaapeli kuin Suurkirkon katto oli saanut uuden, ylvään kuparinruskean, sähköä koskettavan värin.
Vietimme pari mukavaa päivää Pärnussa katsellen ja ihastellen. Ilma oli helteinen ja ihmiset aika vähissä vaatteissa. Teimme empiiristä tutkimusta monestakin asiasta. Miksi naiset haluavat pukeutua minimekkoon, kun sen helmaa pitää koko ajan vetää alemmas. Ja miksi taas jotkut naiset käyttävät lantiohousuja, kun vyötäröä täytyy koko ajan yrittään nostaa ylemmäs.
Tallinnaan lähtöpäivää edeltävänä iltana tapasimme terassilla suomalaisen pariskunnan, joka kertoi ajavansa jo samana iltana Tallinnaan, kun seuraavaksi päiväksi ei ollut enää lauttapaikkoja. Meidän oli juuri tarkoitus lähteä aamulla, jotta olisimme olleet puolelta päivin Tallinnassa kyttäämässä lauttapaikkaa. Eihän meillä luonnollisesti ollut etukäteen varattuja paikkoja. Soitin kotiin ja pyysin vaimoani Paulaa katselemaan kaikki mahdolliset laivayhtiöt, mistä vaan sattuisi löytymään parille motoristille tilaa. Tilaa löytyi seuraavan aamun kahdeksan lauttaan. Lähdimme ajamaan Tallinnaa kohti aamulla neljän aikoihin.
Aurinko nousi verkalleen kuin aamu-unisen naisen alushousut ja maisema oli utuisen kasteinen ja viileä. Olin täyttänyt pyörän tankin jossakin, mutta en enää muistanut, missä. Edellisenä iltana tarkistin kuitenkin pintapuolisesti bensamäärän ja arvelin sen riittävän. Ajattelin illalla käydä tankkaamassa, mutta siihen taas olisi kulunut yksi tai kaksikin ratkaisevasti virtaa syövää käynnistystä, joten minimoin tuon riskin luottamalla näkööni. Pyörän lampun poltin oli irrotettu jo aiemmin kallisarvoista virtaa syömästä. Luonteeseeni kuuluu kuitenkin kantaa huolta mokomistakin asioista, joten heräsin varsin hyvissä ajoin kysymään Visalta, joko hän olisi kenties halukas heräämään ja matkan tekoon. Kiinnitin illalla pyörän keulaan taskulampun valonneuvoksi, kun en tiennyt pohjoisen Viron valon määrää aamuyöstä. Minut ainakin nähtäisiin, jos tuosta valosta ei minulle muuta iloa olisikaan. Varttitunnissa olimme jo aamunkoiton valaisemalla tiellä.
Seuraavana aamuna sain harrikan huoltoon Helsinkiin, kun ystäväni Jorkki oli ajan ja paikan etsinyt ja varannut. Pyörä luvattiin seuraavaksi päiväksi, mutta olin hyvin nöyrä, nöyrimmistä nöyrin ja sain iloisen viestin ruokapöydästä noustuani: pyörä lataa taas. Niinpä siis puin alkaneen sateen vuoksi sadepuvun päälle, hyvästelin matkakumppanini Visan ja lähdin kotimatkalle. Sade yltyi, lämpötila laski, kengät ja sukat kastuivat, hansikkaat vettyivät läpimäriksi, mutta akku latasi niin, että tirinä kuului konehuoneesta. Ajattelin siinä sateen sumussa, että olipas mukava loma. Ei päästy sinne, minne oltiin menossa, mutta mitäs sitten. Pulassa ei oltu kertaakaan, kun oli koko ajan oikeita ihmisiä oikeissa paikoissa.
"Räntä lentää, miten räntä voi lentääkään..." Ja kotona olisi pihasauna lämpiämässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti