Huoli

Huoli syö lihaa

ja iltapalaksi se

lämmittää luita,

jotta jaksaisi olla

aamuun asti valveilla.

Syystarina

Usvasta nostaa

elokuun harmaa aamu

viljan tuoksua,

viheltää huulillani

lyhyen syystarinan.

Saatanan köyhä

"Hei, äiti. Mua niin

vituttaa, ku mulla on

nii vähä lelui.

Mä tapan sut saatanan

köyhä. Kaikil muilla on."

Voi äitiä, voi isää

Ruotsissa ollaan aina vähän edellä. Siellä oli paljon ennen Suomea sähköistetty rautatie, siellä oli voi halvempaa, siellä oli palkat parempia ja autot uudempia. Heja Sverige. Täältä tullaan – ja sinne mennään.

Uutisten mukaan Ruotsi on taas polkemassa Suomen edelle. Siellä väkivaltarikolliset ovat nyt jo paljon nuorempia kuin Suomessa. Tappajiksi värvätään jopa kahdeksanvuotiaita lapsia, ja kuusitoistavuotias on jo liian vanha rikolliseksi. Sen ikäinen joutuu näet itse vastuuseen ja ehkä jopa vankilaan vastaamaan tekosistaan.

Mutta on meillä toivoa saada Ruotsi kiinni tässäkin asiassa. Suurimmissa kaupungeissa pienimmistä puhumattakaan on jo joukoittain huolehtimattomia lapsia ja nuorukaisia, joiden perään ei kukaan katso. Ja jos katsookin, katsoo juuri sopivasti ohi tai siis perään, jälkeen. Etukäteen tuntuu olevan suotta murehtia lasten ja nuorten tekemisiä. Pojat ovat poikia ja tytötkin tyttöjä ja nuoruus on vallatonta aikaa.

Tekisi niin mieli huutaa vanhempien vastuuta, mutta se ei kuulemma ole oikein. Ei saa syyllistää vanhempia, jos lapsista tulee rikollisia. Katsotaan mieluummin sinne kouluun, joka jättää kasvattamatta. Ja kun lapsi rötöstelee ja tälle yritetään keksiä sanktiota tekemisistään, syyllistetään syyttäjä. Se on helppo ja nopea tie. Siinä se syy on kuitenkin.

Mitä se lasten ja nuorten rikollisuus sitten on, jota meidän pitäisi pelätä? Onko se ryöstämistä ja varastamista? Onko se liikenteen hämmentämistä? Onko se kiusaamista ja panettelua? Onko se yöllistä häiritsemistä kovaäänisillä mopoilla? Onko se tappamista ja murhaamista? Onko se lyömistä? No on se! Kaikista noista asioista voi saada rangaistuksen ja silloin se on rikollista ja rikollisuutta.

Avaan television ja katson uutisia. Puhutaan nuorisorikollisuudesta marginaali-ilmiönä. Kuulen, miten ruotsalaisissa kaupungeissa jo alle kymmenvuotiaat pukeutuvat luotiliiveihin, kun on kuulemma helpompi kuolla päähän osuneeseen laukaukseen kuin vartalohaavoihin. Lapsi puhuu, mutta kuka kuuntelee. Poliitikko ei kuuntele, vaan puhuu itse. Hän lupaa muutosta, mutta ei kuitenkaan viitsi jalkautua kuulemaan luotiliivilapsia. Häntä pelottaa lasten väkivaltaisuus ja arvaamattomuus.

Äitiä ei saa syyllistää. Isää ei saa syyllistää. Kotia ei saa syyllistää. Kavereita ei saa syyllistää. Poliisia ei ehkä saa syyllistää tai sitten ehkä saa syyllistää, jos hän kantaa väkisin nuoren rikollisen autoon ja putkaan. Koulua saa syyllistää, kun se ei kasvata.  Ja yhteiskunta on suurin syyllinen, kun se vaatii olemaan kiltisti, vaikkei huvita olla kiltisti.

Otetaanko Ruotsi kiinni nyt vai kohta?  Mennäänkö kaikki yhdessä luotiliivikauppaan, ettei tarvitse kitua vartalohaavoissa? Vai uskalletaanko vähitellen alkaa syyllistää meitä kaikkia, että asiat ovat menossa päin helvettiä? Uskalletaan ottaa syy vaikka omille niskoille ja uskalletaan kantaa huolta omista lapsista. Uskalletaan tunnustaa ja uskalletaan ojentaa, jos oma lapsi typerehtii.  Vartalohaavasta voi vielä selvitä, mutta reikä päässä on kuolemaksi.

 

Hannu Hartikainen, visiitti, Kalajokilaakso 23.8.2024

Kesähymy

Nuoruuden sileys,

naurun väre kasvoilla,

huulien puna,

hiuksissa kesän kiilto

kulki ohi, hymyili.

Tahdon uskoa

Tahdon uskoa

ilman kullan kiiltoa,

mirhan tuoksua,

hopeamaljan leivän

ja viinin sekamelskaa.

Samaa

Ei yhtään samaa

solua hyvästeissä.

Ei mitään samaa

uudelleen kohdatessa.

Silti kaikki niin samaa.

Vaipunut urho

"Nuppi näkyviin",

kuului rämeen reunasta

kenraalittaren

viehkeä huuto. Vaipui

urho suon silmäkkeeseen.

"Me emme tiedä"

"Me emme tiedä"

tarkoittaa, että kaikki

on aivan mustaa.

Siinä ei näy eilistä

eikä tulevaisuutta.

Kompostiseipäällä

Kompostiseiväs

olumppialaiskuoppaan

työntyy ja viskaa

ruotsalaisen sankarin

taivaisiin ja sydämiin.

Kultakruunu

Jos kultakruunu

reitillesi putoaa,

ethän päähäsi

sitä paina, vaan polun

varteen syvälle hautaa.

Pappirakkautta

Kukka hehkui, vaan

lakastui seppeleeseen

heti aamenen 

jälkeen, kun rakastuikin

pappiin kaunis morsian.

Sanassa on voimaa

Sanaan saa voimaa,

kun sen sanotuksi saa.

Ajatusta ei

kukaan kuule, jos sitä

ei sano tai kirjoita.

HEP!

Kun turvavyösi 

on kiinni, huudahda HEP!

Silloin maailma

tietää painaa kaasua

ja pyörähtää ympäri.

”Tuokaa Siltsu sissään”

Vanhassa televisiosketsissä käydään käräjiä ja tuomari kopsauttaa nuijalla pöytään ja huutaa: ”Tuokaa syyllinen sissään!” Katsoja oivaltaa heti, että syytetty on jo ennalta todettu syylliseksi eikä asialle voi enää  tehdä mitään.

Syyllisyyttä on kahta lajia. On syyllisyyttä, joka lautamiesten, todistajien ja tuomarin yhteisellä päätöksellä todetaan ja on syyllisyyttä, jonka me itse kukin omassa mielessämme jonkun päälle asetamme.  Kolmannenkin syyllisyyden lajin voisi vielä ilmaista ja se on jokaisen omatunnon asia.

Kun ihminen tuomitaan minkä tahansa asian takia syylliseksi, hänelle määrätään rangaistus. Ja kun tuo rangaistus on kärsitty, syyllisyys lakkaa ja menneisyys on puhdistettu. Niinhän sen pitäisi olla. Mutta jokaisesta tuomiosta ja rangaistuksesta jää merkintä rikosrekisteriin. Se on kuin ampumahaava, joka parantuessaankin jättää ikuisen merkinnän ihmiseen, arven, joka ei koskaan häviä. Arpi muistuttaa hetken, tapahtuman, rikoksen, rangaistuksen eikä se koskaan anna ihmiselle anteeksi menneisyyttä. Se ei anna anteeksi silloinkaan, kun oikeus on siitä rangaistuksen määrännyt ja rangaistus on kärsitty.

Nivalassa järjestettiin herättäjäjuhlat kesällä 2019. Juhlien teemana oli Armossa avarassa. Muistelen Jeesuksenkin joskus jotakin puhuneen armosta ja jollakin tavalla olen aina kuvitellut tuon hyvään pyrkivän ja hyvää tekevän Jeesuksen halunneen ihmisille pelkkää hyvää. ”Minkä toivoisit ihmisten tekevän sinulle, tee se hänelle.” Noin muistelen hänen ajatelleen. Tuossa ajatuksessa on suuri armo ja anteeksiantamus. Ja kun seuraväki kiinnittää juhlakenttänsä ylle plakaatin, jossa lukee Armossa avarassa, se tarkoittaa suurta ja avaraa, anteeksi antavaa sydäntä.

Tangokuningas Jari Sillanpää tuomittiin vuosia sitten rattijuopumuksesta, huumausainerikoksista ja liikennerikkomuksista.  Tuomiot olivat sakkotuomioita. Sukupuolisiveellisyyttäkin hän tuomioistuimen mukaan loukkasi. Ja samalla hän loukkasi ihmisten tuntoja jopa niin paljon, että armolle ei jäänyt enää tilaa. Ei ollut avaraa armoa, vaan oli hyvin ahdasta tuomiota kaikista niistä teoista, joilla hän vahingoitti lähinnä itseään ja päältä katsovien ihmisten moraalikäsityksiä.

Jos ihminen ei kadu omaa menneisyyttään, hänen mahdollisuutensa selviytyä moraalimyllyssä ovat hyvin pienet. Siltsu ei sanonut katuvansa. Ja kun ei sanonut, hän kuuli kirkon ovien kumeat kumahdukset, kun ne vedettiin hänen edessään kiinni. Hänellä ei ollut enää asiaa kirkkoihin laulamaan. Avara armo oli haihtunut, anteeksianto unohtunut ja maallisten tuomioistuinten määräämät, kärsityt rangaistukset jatkuivat elinkautisiksi.

Arpisen sotilaan uusi elämä voi alkaa, kun haavat on hoidettu. Arvet muistuttavat taisteluista, mutta tulevaisuuden ovet ovat kuitenkin avoinna ja avara armo antaa voimaa nousta ja kulkea kohti unelmia. Kun ihminen haavoittuu oman elämänsä taisteluissa, vain armo auttaa eikä sen tarvitse olla edes kovin avara.

 

Lähikolumni Nivala-lehti 1.7.2024

Hannu Hartikainen

Pojat kasvavat aikuisiksi – niinhän?

Tarinan pikkupojat ovat hyvin, hyvin ja erikoisen kuviteltuja, mutta heidän kolttosensa ovat kansainvälisiä ja kaikkialla maailmassa tuttuja. Eipä liene kymmenen vuoden molemmin puolin poikaa, joka osaisi ajaa pyörällä suoraan, jos on vähänkää lätäkköä tai nyppylää ylitettäväksi tai kävellä kädet taskussa, jos on kiveä tai käpyä heitettäväksi  johonkin helähtävään tai kolahtavaan tai molkskahtavaan kohteeseen.

Myös tarinan paikat ja paikkakunnat ovat täysin mielikuvituksen tuotetta kuin Harry Potterin seikkailuissa. Jokainen voi kuvitella oman tilansa, talonsa tai kotinsa mihin tahansa näistä kylistä tai kaupungeista.

Pienen pieni Valto asui Haapajärven hiljaisessa kaupungissa melkein Nivalan rajalla. Hänen kotinsa ympärillä oli paljon taloja ja taloissa asui paljon mukavia ihmisiä, jotka auttoivat toinen toistaan ja kaikin puolin ottivat toisensa huomioon. He perustivat monenlaisia kerhoja ja yhdistyksiä ja viettivät paljon aikaa yhdessä yhteistä elinpiiriä kehitellen ja mieleisekseen muokaten. Valtoa tuo iloisuus ja onnellisuus vähän vitutti. Hän käytti rumaa kieltä, vaikka oli vasta kahdeksan. Niinpä hän eräänä pimeänä yönä hiipi lähimmän naapurinsa talon seinustalle ja katkaisi valokuidun. Nivalan puolella asunut naapuri oli juuri kirjoittamassa pihayhdistyksen pöytäkirjaa ja siihen merkintää avunannosta ja ystäväyydestä naapureiden kesken ja uuden leikkipuiston perustamisesta lapsille. Pöytäkirja jäi kesken. Seuraavana aamuna naapurusto kokoontui etsimään vikaa, miksi netti ei pelannut. Kaivinkone?

Tihutyö korjattiin nopeasti, mutta niin kuin ymmärtää saattaa, Valto ei siitä ollut mielissään. Valton lähellä asui myös Kimmo, joka oli saanut koulussa ainakin viisi tuntia jälki-istuntoa toisten lasten eväiden varastamisesta. Valtostakin toisten makkarat maistuivat paremmalta kuin oman äidin leivän väliin laittamat. Niinpä Valto pyysi Kimmoa mukaan uusiin ilkeyksiin. Yhdessä puhkottiin autojen ja pyörien renkaita, poltettiin roskakatoksia, sotkettiin pyykkejä ja työnnettiin puistojen penkkejä nurin. Saatiinpa kokonainen museoalue tuikattua tuleen ja poltettua maan tasalle.

Valton ja Kimmon kossiporukkaan liittyi vielä muuan Aleksi, joka oli aina ihaillut Valton kurittomuutta. Kun Valto oli kesken oppitunnin vetänyt Pirjoa letistä ja riisunut paitansa pois ja peukalolla osoittanut hauistaan, oli Aleksi taputtanut aivan valtoimenaan käsiään ja hihkunut: ”Valto on kova jätkä.” Aleksi keksi aina Valtolle alibin ja piilotti tämän tihutyövälineet omaan kaappiinsa.

Kaukana Kalajoella luokka valitsi itselleen hymypoikaa. Ehdolla olivat Pekka ja Tommi. Pekka oli jo kerran aiemmin saanut hymypoikapatsaan, mutta Tommin mielestä Pekka oli kaikista paskin hymypoika ikinä. Kilpailu patsaasta kiihtyi poikien kesken jopa niin kovaksi, että Pekka löi kepillä Tommia pitkin korvia. Opettajat eivät sitä kuitenkaan nähneet saati koskaan uskoneet, vaan totesivat toisilleen: ”Kyllä he ovat sitten ihania.” Puolet luokasta hurrasi Pekan puolesta ja toinen puoli liimasi Tommi-tarroja reppuihinsa ja koulukirjojen kansiin.

Onneksi tuo kaikki kerrottu on vain mielikuvitusta, vaikka toinperrään se hyvinkin saattaisi olla ainakin vähän totta. Pojathan ovat aina poikia. Mutta mikä tässä on parasta, pojat kasvavat aikuisiksi ja viisastuvat. Meille aikuisillehan ei tulisi mieleenkään tuollainen kurittomuus ja kiusanteko keskenämme. Eihän?

 

Kalajokilaakso, visiitti 26.7.2024

Hannu Hartikainen