Jotkut helsinkiläiset päiväkodit ovat päättäneet olla viettämättä isänpäivää ja ovatkin nimenneet tuon almanakkapäivän läheisten päiväksi. Yhtenä perusteena on kerrottu lasten saavan traumoja, jos joutuvat viettämään isätöntä isänpäivää tai sitten keväällä äiditöntä äitienpäivää. On käynyt niin, etteivät aikuiset enää muista, mitä ja miten lapsi ajattelee.
Kun menin kansakouluun, minulla ei enää ollut isää. Isä kuoli edellisenä syksynä. Se asia oli taivaan tosi eikä sitä mikään päivä muuksi muuttanut. Silloin ei tosin vielä vietetty isänpäivää, mutta isistä puhuttiin varmasti päivittäin. Useimpien isät olivat maanviljelijöitä, mutta olipa heidän joukossaan opettajia ja lääkäreitä, isiä laidasta laitaan. Muistan olleeni joskus kateellinen, kun en voinut kertoa menneeni isän kanssa sinne tai tänne tai tehneeni sitä tai tätä. Mutta kateuskaan ei asiaa muuksi muuttanut. Minulla ei ollut isää. Isä oli kuollut eikä varmasti heräisi henkiin millään keinolla.
Koska olin lapsi, en uhrannut kateudelle hetkeä enempää. Unohdin asian saman tien, kun alettiin puhua jostakin muusta tai keksittiin yhteistä puuhaa. En vetäytynyt luokkahuoneen perälle itkemään isätöntä elämääni enkä syöksynyt opettajani helmoihin isänikävässä hellyyttä hakemaan. Olin lapsi ja minulla oli lapsen mieli. Ja oli minulla myös huolehtiva äiti, joka ruokki ja vaatetti minut ja piti sylissä silloin, kun syliä tarvitsin. Äitini oli minulle realiteetti ja äidinrakkaus ilmiselvä. Mutta niitäkään asioita en ajatellut, koska niitä ei tarvinnut ajatella.
Jos isättömyydestä usein kärsinkin ja mielikuvissani häntä ehkä kaipasinkin, en muitten lasten isänilosta menettänyt uniani saati saanut sieluuni vammaa. Suurimmalla osalla lapsista oli isä. Joku oli saattanut menettää myös äitinsä, mutta ei niistä ikävistä asioista lasten kesken koskaan puhuttu. Äitienpäivän alla piirrettiin ja askarreltiin kortti kuka mitenkin ja kuka kenellekin eikä seitsenvuotiaina juuri analysoitu oman sielun tilaa. Vaikka kortin kohteena olikin äiti, suurin osa keskittymisestä kului kuitenkin itse tekemiseen. Saattoi myös äiti jonkin ajatuksen saada, mutta Erikeeperin ja värikkäiden silkkipapereiden kanssa taistelu vei kuitenkin aatokset melko kauas äitienpäivän aamun kahvikupposesta ja kevään orvokeista.
Päiväkodeissa ei siis vietetä isänpäivää, koska pelätään isättömien lasten saavan traumoja. Pelko on aivan turha. Paha mieli ei ole trauma, vaan vain vähän iloa synkempi elämys. Isän ikävä ei ole trauma, vaan aivan normaali kokemus, elämän koettelemus, joita jokainen joutuu kohtaamaan ja niistä selviytymään. Traumat syntynevät lapsillekin varmasti jostakin aivan muusta kuin oman isän tai äidin, niin hyvän kuin vähän huonommankin muistelemisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti