Kaftaani kattoon

Kirkkoherra Heimo Harras käveli rauhallisin askelin kohti Jumalan huonetta, pyhättöä, kaunista keskiaikaista kirkkoa. Se oli seissyt jo yli 500 vuotta palamattomana ja valloittamattomana pienellä nyppylällä keskellä kylää niin kuin kirkot usein seisovat. Oli kevät. Koivut saattelivat oksistoaan vihreään verhoon, ja lintuset lauloivat koivunoksilla pesäntekoaikeissa vietteleviä sävelmiään puolisoidensa linnunkorvien kuulla. Taivas kimalteli heleänä ja kirkkaan sinisenä kuin maailman alussa, viattomana, pilvettömänä ja puhtaana.

Talven saarnat oli saarnattu ja oli aika asettua kesän kynnykselle, uuden suven oviaukolle. Kirkon pihalle oli ajettu kymmeniä autoja, joiden kyljet kiiltelivät pestyinä ja vahattuina. Kirkkopolku oli lakaistu, ja kaksoisovi oli avattu ja ovet kiinnitetty hakasilla portaisiin, jottei leppeäkään tuuli niitä olisi kiinni puhaltanut. Iloisin miettein kirkkoherra Harras astui portaat ylös, kääntyi ylimmällä tasanteella ja katsoi kirkkoa ympäröivään puistikkoon. "Ei voisi kevätkesän päivä enää kauniimpi olla", ajatteli kirkkoherra, pyörähti kannoillaan ja asteli sisälle kirkkosaliin.

Ristikäytävän molemmat puolet olivat täynnä seurakuntalaisia, pelimiehiä ja -naisia niinkuin heitä leikkisästi kutsuttiin. Pitkä pimeä talvi oli takana ja oli ansaitun palkinnon aika. Paikallislehti oli joka maanantai kirjoittanut kirkkoherran saarnasta referaatin ja yleisönosastolla saarna oli palkittu joka viikko ylistävin arvosanoin kuin urheilusuoritus konsanaan. Oli verrattu sitä naapuriseurakunnan papin puheisiin ja pidetty joka ikinen kerta ylivertaisena niin vertauskuvien kuin saarnan opetustenkin osalta. Niin oli jatkunut jo lähes 40 vuotta. Mutta niin kuin elämässä tapana on, alun jälkeen aletaan aina kulkea kohti loppua. Kirkkoherra Heimo Harraksen palvelusvuodet olivat täyttyneet keväällä ja oli aika pitää viimeinen saarna.

Saarna käsitteli joukkuehenkeä. Joukkue oli kuin yksittäinen pelaaja ja pelaajat muodostivat joukkueen. Jokainen oli tärkeä. Jokaisen ponnistelu oli voiton tavoittelussa merkittävä, ja jos yksi osa petti, saattoi se merkitä tappiota ja tappion karvasta kalkkia.

Tuli hiljainen hetki. Saarna päättyi aameneen, ja kirkkoherra Heimo Harras laskeutui saarnastuolista alttarille. Urkuparvelta kuului vaimea kolahdus ja naksahdus, kun kanttori käynnisti urkujen koneiston. Tottuneesti polkaisi urkurin jalka kumeaäänisen pillin soimaan ja kohta kajahti kirkkosalissa Queenin We Are the Champions ja kaikki nousivat seisomaan, myös he, jotka olivat omaa peliväsymystään saarnan aikana nukahtaneet.

Pieni kirkonkello soi pari kertaa urkujen sekaan ja seurakunta yhtyi kanttorin heleään lauluun.

Ding a dang dong we're the champions

We are the champions, my friends
And we'll keep on fighting till the end
We are the champions, we are the champions
No time for losers 'cause we are the champions
Of the world...

Hitaasti alkoi kirkkoherra Heimo Harraksen pystykauluksinen kaftaani kohota kohti kirkon kattoa ja vaatteen selässä komeili versaalein, kultaisin kirjaimin

HEIMO HARRAS 10

Katseet kohosivat korkeuksiin, urut pauhasivat ja väki lauloi mestarille. Kun laulu loppui ja kanttori sulki nuottikirjansa, kirkon katossa komeili Heimo Harraksen työvaate kuin Teemu Selänteen maajoukkuepaita Hartwall Areenalla. Peli-ilo oli tarttunut saarnamiehestä sanankuulijoihin, ja niin sai pappi palkkionsa ja kirkkoherra kaftaanin kattoon.