Väkevänä muistona mielessäni on keskikoulun alaluokka-aikainen iltapäivä, kun harjoittelin suulliseksi esityseksi Yrjö Jylhän runoa. Runon sisältöä en enää muista, mutta sen tunnelman muistan: synkkä tarina suomalaismetsistä, rintamalta. Ehkä oivalsin synkän, ahdistavan tekstin ja omassa mielessäni se kumisi aikamiehen matalalla äänellä. Mutta reilun kymmenvuotiaan kirkas sointi muokkasi väkisinkin ilmoille paradoksin, josta isoveljeni keksi mainion aiheen irvailulle: taidetta koteihin. Sen jälkeen en juurikaan ole runoja ääneen laususkellut saati niitä edes yrittänyt kirjoittaa. Lukenut niitä joskus olen ja usein niistä läpitunkevin tuntein nauttinut.
Tanka on minulle mieleen. Viisi tavua, seitsemän, viisi, seitsemän ja seitsemän. Noihin tavuihin voi itse kukin ajatuksensa asettaa ja niitä mielessään pyörittää. Kun nyt olen elänyt elämässäni surun täyttämää aikaa minullekin niin rakkaan ihmisen siirryttyä tuonilmaisiin, olen saattanut ikäväni ja itkuni, vähäisen katkeruudenkin, mutta myös lohtuni noihin tavuihin. Niin ilo kuin surukin elämässä mahtuu usein viiteen riviin ja 31:een tavuun. Kokeile vaikka. Huomaat itsellesi yllätykseksi, ettei sanoakseen tarvitse kirjoittaa kokonaista kirjaa, ei edes novellia. Elämä on lyhyitä tuokioita, muistoja hetkistä, ohikiitäviä onnen tunteita, sydämen läikähdyksiä. Elämä on tankan taikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti