Kun ihminen kohtaa surun, mieli alkaa hakea apua ympäristöstä, luonnosta. Eilen murhe tuli hyvin lähelle, ja vieläkin syvemmälle se yritti tulla. Läheiseni sairastui vakavasti, kuoli toviksi ja heräsi taas, kun rakkaus puhalsi hengen takaisin. Niin haluan sanoa. Heräsihän tuo mies, kun vaimonsa osasi hänet elvyttää takaisin elävään maailmaan - pelastui täpärästi tuo metsien mies, luonnon kulkija ja tietäjä, salomaitten vaeltaja, kalavesien kasvatti.
Ajoin autolla savolaista maisemaa ja tuulilasin ohi lensi suuri lintu, mikä lie ollut, kun en sitä ehtinyt tunnistamaan. Pelastui täpärästi kuolemalta, kun sai siipiinsä nostetta juuri ennen törmäystä. Ja kohta lensi lokki tien yli ja vaivoin onnistui väistämään tappavan auton teräksisisen keulan. Eikä mennyt monta minuuttia, kun juoksi pieni pörröturkkinen orava tien yli ja vain hännän mitalla onnistui välttämään varman kuoleman. Ja miksi pysähtyi tielle pyrkinyt jänis toviksi tien varteen kuin äänimerkkiä odottamaan. Painoin torvea ja ponkaisi pitkäkorva korkealle tien penkalta ja oikaisi vahvat takajalkansa ja pakeni metsien kätköihin kevätärtyisää peltikarhua.
Täpärien selviytymisten matka päättyi lohdulliseen näkyyn. Metsästä nousi verkkaisesti tielle metsämies koiransa kanssa. Astelivat rauhassa tien yli ja laskeutuivat penkalle vieri vieressä kävelemään, kunnes hävisivät taas metsän siimekseen. Olin nähnyt enteitä. Tulkitsin, kuvittelin, liikutuin, rauhoituin. Sain oman mielikuvitukseni kautta lohtua synkkään sunnuntaihin. Näin täpäriä pelastumisia ja lopuksi kaksi kaverusta kahdestaan kulkemassa luonnon hempeässä helmassa. Matka on vielä kesken maailmassa.
Elämä on vain nyt, ei hetkeäkään jälkeen eikä minkään vertaa kohta. Huomista ei ole olemassakaan muualla kuin kalenterissa ja ennusteissa. Huominen on vain toive, että sen voisi vielä nähdä. Toivotan siis onnea uudelle Aatamille, joka eilen sai Eevalta kylkiluun. Hyviä merkkejä on luonto täynnä, koskapa minäkin, asfaltin kulkija niitä joskus näen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti