Jokainen lie joskus tavannut huoneissa pienen ja vaatimattoman näköisen perhosen, joka vaivalloisesti lentää muutaman metrin matkan ja lepattelee väistöliikkeitä tehden seiniltä lampuille ja lampuilta seinille, istahtaa sitten siivet supussa kuin koi konsanaan ja jähmettyy niille sijoilleen. Kun tuon viheliäisen hyönteisen onnistuu läpsäyttämään hengiltä, jäljelle jää vain tummanharmaa pölyjälki seinään tai lamppuun. Ei verta, ei lihaa, ei raatoa, ei ruumista.
Luonto ei tee mitään turhaa sanotaan, mutta hauraan ja mitättömän oloisen hyönteisen tarkoitusta tutkiessani ja olemassaolon arvoitusta pohtiessani kauan kulutin aikaa sen keksiäkseni. Mutta keksin sen sittenkin.
Joitakin vuosia sitten olin tuon perhosen pääsemättömissä. Niitä lenteli ison tuvan avarassa tilassa kuin kaaliperhosia kesäniityillä eivätkä tuntuneet kärpäslätkän ahkeran ja tappavan huiskimisen ristitulessa vähääkään vähentyneen. Asensin tarkasti tutkituille lentoreiteille sähköiskuvaloansoja, ja muutaman ansiokkaan vuoden kuluttua saatoin lähes huokaista: aktiivisimmat urokset ja tiineimmät naaraat paloivat yksi kerrallaan iloisesti leimahtaen. Vaan annas olla. Aina silloin tällöin herää vielä joku sitkeä lampun henki kuin kertomaan, ettei maailmassa ole mitään turhaa.
Valkoista tapettia vasten perhonen on helppo saalis vaanivalle ihmiselle. Luontaisia vihollisia sillä ei sisätiloissa muita olekaan. Mutta mikä on siis tuon pölyksi pakenevan perhosen perimmäinen tarkoitus? Kun kärpäslätkän tai tukevan naistenlehden kalmanisku kohtaa tuon luomakunnan vähäpätöisen edustajan, muuttuu valkoinen tapetti siltä iskemältä likaisen kirjavaksi ja sotkuiseksi. On pakko suuren taistelun jälkeen kutsua paikalle maalari, joka peittää nuo verettömät jäljet uuden kukkaistapetin tai lempeän lateksimaalin alle. Pienellä perhosella on maalaria työllistävä vaikutus ja sitä kautta oikeus ikuiseen elämään ihmiskunnan huoneistoissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti