Käki tulee pihapuuhun kukkumaan kuolemaa. Ei ole enää väliä, montako kertaa se kukkuu, yhden tai yhdeksän. Kylmät väreet kulkevat pitkin pihamaata, koko muu luonto vaikenee, vesi jäätyy ja kuurankukat ritisevät ikkunaruuduissa keskellä kesää. Kukkuu - ja kuolema kolkuttaa. Mutta kuka on se onneton, joka joutuu lähtemään, kuka on jo kuoleman oma.
Lapsuuteni oli taikauskon ja uskomusten pelottamaa. Oli äitini mukaan monta kertaa todistettu, että rottien lisäännyttyä laumoiksi asti myös ikävyydet kasvoivat. Kun kasvoivat rottalaumat tarpeeksi suuriksi, tuli sota ja oli lähdettävä evakkoon. Se oli jo kahteen kertaan toteen näytetty. Äitini ei minua säälinyt eikä tiennyt syvälle mieleeni polttavansa pelkoa, kun tarinoi pihapuun oravan olevan ovenkahvaa kääntävä kuoleman koura. Tai kun ulvahti pihalla koira, ei sekään hyvää tiennyt. Muistan hyvin pienenä poikana oravan kivittäneeni pihakoivuun ja sen koiralle syöttäneeni tai ainakin aikoneeni. Tosin koiraa orava lakkasi kiinnostamasta heti, kun se huomasi olevansa köydestään irti ja luikki kauas kylille karkuun minun paniikistani ja kuoleman pelostani piittaamatta. Mutta oravan minä puusta hätistin aivan väkisin ja itkussa kurkuin.
Jos kuului pihapuusta tikan nakutus, paha oli enne siinäkin. Ei tullut oiva kummin synkkien metsien arka lintu pihapuuta hakkaamaan. Kuoleman kolkutusta oli tuon teräsnokan viaton ateriointi pihakoivussa tai seinähirren matoisassa apajassa.
Tuota armotonta tikan hakkaamista olen nyt jo useana kesänä kuunnellut aivan pihapiirissäni. On käynyt palokärki pyrkimässä vanhaan linnunpönttöön, käpytikka pärryyttänyt pihakoivussa ja käenpiika näyttäytynyt käenharmaana oksallaan. Kesämökki Norrbottenissa on Perämeren rannassa erämaan reunalla. Vaikka liki kulkeekin tie eikä lähimpään kaupunkiin ole kuin reilu peninkulma, luulevat nuo kaikki kuoleman linnut olevansa oikeassa erämaassa ja metelöivät kuin eivät olisi kuolemanpelkoista ihmistä konsanaan nähneet.
Niin kampasin hiukseni pystystä ensimmäisen mökkikesän jälkeen ja nyt olen jo noihin luonnon ääniin hyvin tottunut. Osaan ilman pelkoa ihailla niitä ja kuunnella tarvitsematta kivittää reviriiään puolustavia tai kumppania kaihoavia luontokappaleita. Olen laskeskellut, että olisivat sukulaiset ja tuttavat ja vähän oudommatkin hyvän päivän kaverit jo manan majoille muuttaneet, jos kaikki kukkumiset ja nokkimiset olisivat kuolemasta kertoneet. Mutta jos kulkee musta kissa tien yli, sylkäisen kolme kertaa vaikka auton takapenkille tai kioskijonossa takana seisovan silmään. Ei auta kuoleman ja onnettomuuksien kanssa kuitenkaan aivan leikiksi heittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti