Ihan pienenä poikana leikin usein rautatieasemalla ja tunsin aseman seudun väen aivan yhtä hyvin kuin muut lähinaapurit. Esko oli asemamiehen poika ja muutaman vuoden minua vanhempi. Hänellä oli tapana järjestää meille pienemmille pojille milloin kepposia, milloin kilpailuja, milloin mitäkin mitätöntä puuhaa joko huvikseen tai pikkuilkeyksissään. Eskolla oli aarre, jota minä kovasti ihailin: leveä kravatti, johon oli kiinnitetty mitä erilaisimpia merkkejä, mitaleita, rintaneuloja, pinssejä. Ja kun asemalla jostakin kisattiin tai jotakin erikoistehtävää tehtiin, me pikkupojat saimme aina tuosta kravatista yhden merkin.
Yhden vappukukan eteen saatoin minäkin ryömiä vetisen rumpuputken läpi, hypätä maakuopan katolta, kiivetä puuhun, sylkeä pituutta, miekkailla, ampua ritsalla. Mutta selvää oli, että helpolla eivät merkit kravatista irronneet.
Lehdessä on näin itsenäisyyspäivän alla taas pitkät listat ihmisistä, jotka ovat ryömineet, kontanneet, hionneet, vääntäneet, uhrautuneet, luopuneet, saaneet, omistaneet, menettäneet. Heille on myönnetty kunniamerkki.
Alle kymmenvuotiaana olin jokaisesta pikkupalkinnosta kovin ylpeä ja otettu. Olin voittanut. Äitini ei noiden merkintienuuiltojen jälkeen ollut lainkaan samaa mieltä, että jotakin ekstraa olisi tullut kotiin. Kun hän paljain käsin pesi likaiset vaatteeni ja ripusti ne narulle kuivumaan, hän tuskin ajatteli minun olleen kunnian kentillä prenikkaani tienaamassa. Olin ollut vain itseni sotkemassa ja viemässä häneltä sen vähänkin vapaa-ajan, mitä kunnan rakennustyömailta ja lehmiltä ja tarpeellisemmilta kotitöiltä oli jäänyt.
Ajattelenpa noita merkkien saajia, mitä kaikkea on tullut sotketuksi noiden tunnustusten eteen, mistä on pitänyt luopua tai mitä on käteen jäänyt. Tavallinen elämä kaiketi on kaiken takana. Vai onkohan sittenkään. Kuinka moneen merkkiin on piilomusteella kirjoitettu: "Lohduksi monesta menetetystä asiasta." Lohtua noissa merkeissä on kai enemmän kuin tunnustusta.
"Luemme nyt kunniamerkkien saajat." Merkki kunniasta? Muistan nyt oman äitini, joka kaksi kertaa jätti kotinsa Karjalaan, kasvatti viisi alaikäistä lasta aikuisiksi, tervepäisiksi ihmisiksi leskeksi jäätyään, tienasi kahden lehmän ja puolen hehtaarin tilalla näille kaikille leivän ja särpimen ja haki kunnan työmailta jatketta niukkaan toimeentuloon ja jaksoi kuitenkin nauraa enemmän kuin itkeä, kannustaa enemmän kuin kadehtia, auttaa enemmän kuin apua vaatia, tuottaa iloa enemmän kuin murhetta kenellekään. Niinpä tänä 95. itsenäisyyspäivänä haluan ojentaa sinulle kunniamerkeistä parhaimman, kirkkaimman kiitoksen: Kiitos, äiti. Kravatissa ei ole niin paljon merkkejä kuin sinä olisit ansainnut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti