Rukous

En puhu paljon.

Saan mahtumaan sanoja

hiljaisuuteenkin,

kun vain ristin käteni

ja annan sydämeni.

Ulle dulle dof

Akateemisin hetkeni ei ole, kun sain kuulla Alfred Nobelin keksineen dynamiitin helpottamaan kallioiden siirtelyä ja tunneleiden tekoa. Ja vaikka voisi kuvitella, että Albert Einsteinin suhteellisuusteorian osittainenkin ymmärtäminen tai edes sen olemassaolon tiedostaminen olisi saanut mieleni kirkastumaan ja henkeni nousemaan aikamatkalle avaruuteen, ulle dulle kiilaa energian ja massan paikanvaihdon edelle. 

Älyllisen olemassaoloni kristallisimmat hetkeni koin jo alle kymmenvuotiaana kansakoululaisena, kun sain tutustua sivistyneisiin konsonantteihin ja maailmanhistorian merkkitapahtumaan ikätoverieni suullisen ilmaisun kautta.

Kansakoulun ensimmäisen luokan opettajani alkoi alusta pitäen laajentaa tajuntaani niin kuin hyvän opettajan kuuluukin. Kirjain kirjaimelta, aakkonen aakkoselta tankkasimme kohti lukemisen ihmeellistä maailmaa. Leikki leikiltä opimme ymmärtämään, etteivät oman naapuruston peuhut olleet maailman ainoita saati kaikkein hienoimpia.

Opettaja pyysi meitä kertomaan, millaisia loruja osasimme. Joku rallatti: ”Ukko istui jäällä viijenkympin päällä. Viiskymppi hukkui, ukko siihen nukkui.” Ja toinen jatkoi: ”Ukko Nooa oli kunnon mies. Kun hän meni hissiin, potkas akkaa tissiin…” Opettaja torui rallattajaa epäsopivasta runoilusta, vaan ei kuitenkaan sen enempää puuttunut  lapsen hokemiseen.

Pari tyttöä nousi ylös ja he asettuivat seisomaan vastakkain.  ”Ulle dulle dof, kinkkelaade kof. Koffelaade kinkkelaade ulle dulle dof.”  Alkoi rokkenrol.  Deet ja äffät sinkoilivat pitkin villasukan hajuista luokkahuonetta. Happamaan reppumaidon hajuun myrskysi raikasta syysilmaa avoimista ikkunoista.  En ollut milloinkaan ennen kuullut niin upeita sanoja, joilla ei ollut mitään muuta merkitystä kuin tunkeutua pään sisään ja sekoittaa pienen pojan aivoja kuin lusikka kaurapuuroa. Viijenkympin päällä istuvat ukot vaipuivat ryskyen syysjäihin ja Ukko Nooat putosivat hisseineen pohjakerrokseen. Ulle dulle ja koffelaade kipinöivät päässäni. Jos olisin siinä hetkessä tiennyt, mitä tarkoittaa sivistys, olisin siltä istumalta alkanut kurkottaa sitä kohti. Aloinkin.

Seuraavan kuurupiilon kuuraajaa halusin etsiä ulle dullen ja koffelaaden voimin, mutta en pihapiirissäni saanut sille kannatusta. Äffät ja deet vaihtuivat syvien rivien konsonantteihin enkä oikein koskaan saanut niihin enää samanlaista, palavaa yhteyttä. Mutta ne eivät kokonaan sammuneet.

Mutta vielä kerran koin ylevän hetken, kun kansakoulun toiselle luokalle sain uuden toverin. Hän muutti kaukaa mystisestä koillisesta ja ilmaisi asioita kirjakielellä. Ja kun tuli laulukokeen aika, hän lauloi kirkkaalla äänellä Oolannin sodasta, kun neljällä sadalla laivalla seilas engelsmanni Suomemme rannoilla. Olin häkellyksissä jo tuosta mystisen tiedon ja historian tuntemuksesta, mutta vielä enemmän häkellyin aivan uusista ja tuntemattomista sanoista, fästingeistä ja fangeista.  Huumaavimman laululyyrisen hetkeni elin, kun säkeistöjen lopussa tuo kirjakielen hallinnut toverini lauloi äffät kuin omansa: sunfaraa, sunfaraa, sunfarallalallalaa, hurraa, hurraa, hurraa!

Elämäni akateemisimmat hetket mahtuvat kahteen konsonanttiin. Tiedon tunnetasolla en ehkä noita hetkiä ylemmäs ole koskaan noussut – ja hyvä niin. On suloista ymmärtää oma henkinen kyvykkyytensä ja älynsä osamäärä kuin myös hienojen konsonanttien sammumaton taika: ulle dulle dof ja sunfaraa.

Nivala-lehti, vieraskolumni 10.4.2025

Neekerin nimikirjoitus

Pyydän aivan kaikilta anteeksi, että käytän tässä kirjoituksessani neekeri-sanaa. Mutta puolustuksekseni kerron, että kuvaamani tilanne on tapahtunut 60- ja 70-lukujen vaihteessa, kun Suomi ei vielä ollut pudonnut puusta eikä täällä asunut saati näkynyt kovinkaan paljon muita kuin sukuperimältään suomalaisia, leveänenäisiä ja -kasvoisia, lyhytjalkaisia, kankeatukkaisia jörriköitä muualla kuin Sariolan tivolissa. (Anteeksi myös kaikki jörrikät ja Sariolan tivoli.) Sanaa ei siis voi olla käyttämättä ilman, että tarinan ainutlaatuisuus kärsisi. 

Itsevalintakaupat tekivät tuloaan Suomeen ja vähitellen pääkaupunkiseudulta myös maalle ja pikkukyliin. Kun tahtomansa tavaran sai aivan itse ottaa hyllystä ja kuljettaa kauppiaan seuraamatta kassalle, oli se merkkitapaus myös Nivalassa. Sitä kahviteltiin oikein kunnolla ja kansainvälisesti.

Costa Rica -pannu porisi ja väki vaelsi uutta itsepalvelumyymälää ihmettelemään. Kauppias oli varmistanut, että avajaiset saisivat maksimaalisen huomion ja tilannut paikanpäälle vetonaulaksi aivan oikean afrikkalaisen neekerin. Tarina ei kerro, liittyikö vetonaula millään lailla kahviin tai sen väriin, mutta nivalalaisen mentaliteetin tuntien joltinenkin yhteys molempien tummuuteen on kenties ilmassa leijuskellut.

Kumpi hämmensi tätä maakansaa enemmän, myyjätön hyllypaljous vai yönmusta afrikkalainen. Molemmat lienevät aiheuttaneet kummastusta osuuskauppalaisessa pitäjässä, missä uutena ja ennenkokemattomana on koettu paitsi aivan oikea ulkomaalainen myös kauppiaan ilmaiseksi tarjoama kahvi. Oli sentään kyse nautintoaineesta, jolla oli hintansa - kova olikin.

Hitaan arvokkaasti ja kädet taskuissa kierreltiin tavaraa pursuavia hyllyjä, ettei vain kukaan olisi heiluvista käsistä varkaaksi epäillyt. Jotkut rohkeimmat olivat uskaltaneet ottaa ostoskorin ja arkailevasti, verkkaisin liikkein laittoivat tutunmerkkisen sokeripaketin, Sirkkua tai Pulmua, sitä sulavampaa. Mutta kaikista kovimmin katse hakeutui kahvipöytään, jossa musta mies tarjoili maistiaisia. Costa Rica oli aivan eri asia kuin Johanna tai Rosita - ja tarjoilija toista maata.

Neekerille ei sanottu sanaakaan, kun ei osattu. Kahvi juotiin kaikessa hiljaisuudessa ja hävittiin hyllyjen taakse kuuman kahvin polttamaa kieltä vilvoittelemaan. Joku sentään lähestyi mustaa miestä, antoi tälle Klubi-askin ja kynän ja sanattomin elkein pyysi miestä kirjoittamaan.

Kotona kerrottiin, mitä oli kirkolla koettu. Vähän epäiltiin, oliko sellainen kauppa tullut aivan jäädäkseen, vai kokeiluksiko jäisi. Suurimman huomion oli kuitenkin saanut neekeri. Muuan mies kaivoi kotiin tultuaan taskustaan tupakkalaatikon ja hitaasti kopsutteli sitä vasten pöytää. Lapset ja naiset kerääntyivät pöydän ympärille. Jännitys oli haisteltavissa kuin sipuliteemakkara vahapaperissa.

- Mullon neekerin nimikiriotus.

Perhosen siipi

Perhosen siipi

on kasvanut vahvaksi

ja voimakkaaksi

tuulta vasten lentämään,

mutta ei lyötäväksi.

Ihmistä varten

Ihmistä varten

ei kasva yhtään mikään.

Eivät maan kasvit,

eivät kalat meressä,

eivät linnut taivaalla.

Muisti

Siemenen muisti

katsoo kauas nuoruuteen

aina keväisin.

Mutta kun verso nousee,

palaa mieleen kukkanen.

Kesään

Leivosen verran

pitää kesään kulkea.

Vai peipposenko?

Pääskysestä melkein voin

jo haistaa koivun lehden.

Joulu

Susi söi sikaa,

kantoi pekonin pöytään,

maistoi kinkkua.

Kylläisenä turkkiaan

nuoli ja tuumi:"Joulu."

On se

Susi sikaa söi,

pekonin pöytään kantoi,

kinkkua maistoi.

Kylläisenä turkkiaan

nuoli ja tuumi:"On se."

Pelko on viholliseni

Kun minä pelkään,

pahin painajaiseni,

kummitukseni

repii auki haavaani

vahvoilla kynsilläni.

Ensipuraisu

Kun soraherneet

pyörivät kumin alla

ja pöly nousee

asfaltista, on kevät

ja kone hieroo miestä.