Allas on Ylläs.
Makean veden allas
vetää sinua
himoiten ja ylläs on
läpinäkyvä viitta.
Allas on Ylläs.
Makean veden allas
vetää sinua
himoiten ja ylläs on
läpinäkyvä viitta.
Sana sanasta.
Sillä voidaan kallistaa
vaakakuppia
mielen mukaan pölkylle
tai käsi avaimelle.
Muutamia päiviä sitten kirjoitin tankarunon arvostelusta. Olin aiemmin samana päivänä ollut osallisena keskustelussa, jossa tuli esiin epäilys tatuoitujen ihmisten älykkyydestä tai itsensä erilaisin lävistyksin, piikein, renkain tai ihonsa kuvin merkinneiden ihmisten kyvystä nähdä itsensä tulevaisuudessa. Vanhuudesta käytettiin termiä tulevaisuus ja tulevaisuuden näkymästä termiä venynyt, veltostunut iho. Miltä siis näyttäisi nuoren ihmisen kimmoisaan ihoon tatuoitu käärme vanhainkodin saunanlauteilla tai ikämiehen nenärengas nenämahaletkuun yhdistettynä.
Amerikan Yhdysvalloissa muuan vanha mies on pyrkimässä
presidentiksi. Hänen yhtenä agendanaan on päästä määräämään ihmisen oman kehon
käyttöoikeudesta. Periaatteessa voidaan siis olettaa, että tuo vanhus tahtoisi
määrätä toisen ihmisen pukeutumaan vain tietyllä tavalla, sanomaan vain
toivottuja asioita ja elämään oman vartalonsa kanssa muiden määräämien normien
mukaan. Tosin hän puhuu kampanjassaan naisten aborttioikeudesta ja sitä
vastaan, mutta yhtä kaikki pyrkimyksenään on ihmisen oman kehon käyttöoikeuden
rajoittaminen.
Koulussa voimme antaa lapselle paperia ja ohjeistaa
hänet piirtämään jokin tietty aihe: sirkus, kesäloman ihanin tapahtuma,
satumetsä. Suurin osa luokasta tekee annettujen ohjeiden mukaan kenties
muutamin tarkennuksin: ”Onko pakko värittää taivas?” Todennäköisesti joukkoon
mahtuu yksilö, joka tahtoo tehdä asian erilailla kuin muut. Hän pistää paperin
ja värikynät syrjään ja muotoilee kesän mukavimman hetken muotoiluvahasta.
Mutta tuo välineiden vaihtokauppa ei tee hänestä tyhmää tai idioottia
vastarannan kiiskeä, vaan osoittaa rohkeutta ja luovuutta valita toinen
esitystapa.
Tatuoitu ihminen voi jonkun mielestä näyttää
pelottavalta ja uhkaavalta. Syntymäiho on saanut uuden ilmeen. Vaaleanpunainen
nahka näyttääkin siniseltä tai värikkäältä ja sen tarina on katsojalle
piilossa. Siitä on tullut mysteeri, joka ei enää olekaan tavallista ja tuttua.
Se piilottaa persoonaa tai sitten se voi myös avata ihmisen sisintä liian
avoimeksi pelokkaan ihmisen katsella. Vastustus on pelkoa, hämmennystä, uhkaa,
ja silloin on turvallista laskea tuo erilainen ihminen oman älyn alapuolelle.
Näin syntyvät stereotypiat itsepuolustuksen kilviksi ja oman statuksen nostattamiseksi:
mustalaiset ovat varkaita, ”Australian neekerit ovat tylsiä ja rumia…” (suora
lainaus suomalaisen koululaitoksen 40-luvun maantiedon oppikirjasta), tatuoidut
ihmiset ovat päästään vialla.
Maailma olisi kaikista väreistään huolimatta varsin
väritön planeetta, jos kaikkien silmiä hivelevän kauniiden kasvien ja lintujen
ja eläinten joukossa eläisi harmaa ihminen villapuvussaan tai mustassa
pilottitakissaan ilman erottuvaa persoonaa, ilman muista poikkeavaa vaatetusta,
ilman omaa viestiään, signaalia meille muille: ”Minä näytän tältä ja olen
itsestäni iloinen ja onnellinen. Älä anna sen häiritä.”
Kaikella kunnioituksella myös harmaita ihmisiä kohtaan
olen joskus todennut: harmaa on väreistä hiljaisin. Ja sitäkin maailma kaipaa
ja arvostaa. Suvaitsevaisuus ei pelkää mitään. Se rakastaa meitä kaikkia yön
hiljaisessa harmaudessa ja päivän kylläisissä väreissä.
Nivala-lehden lähikolumni 26.9.2024
Harmaa on väreistä hiljaisin.
Liikkumatta se leijuu veden yllä,
odottaa kuulostellen jonkun tulevaksi näkymättömältä vastarannalta,
taittaa valoa varovasti tahtomatta piirtää terävästi.
Hiljaa se vain on kuin usva aamuisella niityllä - kuin sunnuntai.
Ilo pillua
halaili, sille suukon
huulille heitti,
kieli kieltä kosketti,
maistoi makean meden.
Syksyn tuulissa
humisivat tummuvat,
keväiset muistot,
kun päivät lyhenivät
ja yön aave heräili.
Oikeutta on vain
niillä, joilla on varaa
ja uskallusta
nostaa viimeinen kortti
kahdessa kympissa - ess!
Lihava liikkuu
aivan kuin laihempikin.
Ja laiha kelluu
niinkuin lilluu lihava.
Kelpaa kahden elellä.
Nivalan Karvoskylän Kristuksen kirkastumisen kirkko on kotikirkkoni. Sellaiseksihan sanotaan kirkkoa, jossa on yhtä hyvä olla kuin kotona, siellä missä asuu, missä elää, missä viihtyy, missä tuntee rakkautta, missä haluaa vanheta ja joskus rauhallisesti siirtyä tuonilmaisiin.
Yli kaksi vuotta sitten Venäjä aloitti kaiken tuhoavan sodan Ukrainan kansaa vastaan. Kymmenin, sadoin panssarivaunuin se jyrisi kohti Kiovaa aikomuksenaan tappaa maan johtajat ja valloittaa kaupungin ja koko maan. Mutta ukrainalaiset eivät tahtoneet venäläistyä, vaan puolustautuivat väkivallalla väkivaltaa vastaan. Alkoi silmitön murhaaminen, teurastus, kiduttaminen, raiskaaminen. Päivä päivän perään, ilta illan jälkeen meille kerrottiin ja näytettiin uutisia tuhotuista kodeista, kylistä ja kaupungeista – kuolleista ja runnelluista.
Sodan alkukuukausina tapasin kotikirkkoni papin. Tiesin hänellä olevan Venäjän ortodoksisen kirkon taustaa, vaikka toimiikin pappina Suomen ortodoksisen kirkon palveluksessa. Hän kertoi olevansa olosuhteiden pakosta Konstantinopolin patriarkaatin alainen pappismies, kun ei muuten olisi saanut Suomesta virkaa. Niin hän asian ilmaisi. Utelin, siirtyikö hänen mielensä myös Moskovasta Konstantinopoliin. Hän kertoi, ettei voi hylätä sitä, mihin on kasvanut. Kun sitten halusin tietää hänen mielipiteensä Moskovan ja koko Venäjän patriarkasta, Kirillistä, hän vältteli vastaamasta, mutta sanoi kuitenkin lännen kertovan patriarkasta omaa tarinaansa.
Kysyin häneltä, mitä mieltä hän on Ukrainan tapahtumista, Venäjän hyökkäyksestä veljeskansaa vastaan, julmuuksista, joista meille kerrotaan. Hän vastasi: ”Me emme tiedä, mitä Ukrainassa tapahtuu.” Hän kysyi, olinko itse ollut näkemässä julmuuksia. En tietenkään ollut. Niinpä keskustelu vähitellen kääntyi suomalaisen uutisvälityksen luotettavuuteen tai subjektiivisuuteen.
Kirkko lennätti minut perseelleni. Oliko oma syyni, että kysyin? Vai oliko oma syyni, että ymmärsin vastauksen Kremlin propagandan voitoksi? Vai oliko oma syyni, että kuvittelin kuulevani Kirkan äänen? Vai oliko syynä jokin, joka oli murtanut ihmisen uskon uutisten välittämiseen? Niin tai näin, ehtoollisleipä takertui kurkkuuni ja viini maistui katkerammalta kuin pihlajanmarja ketulle.
Kirill, Kirka on Moskovan ja koko Venäjän patriarkka ja Venäjän ortodoksisen kirkon johtaja, joka siunasi Venäjän armeijan sotilaat hävittämään Ukrainan ja sen asukkaat. Ukrainalaiset taas tietävät Kirillin KGB- ja FSB-taustan ja sen, että Kirill on pyytänyt ja vaatinut ihmiskuntaa valitsemaan, onko se Jumalan puolella vai vastaan. Lisäksi hän on lausunut länsimaiden olevan homoseksuaalisuuden turmelemia pahan voimia. Kiistämättä Kirka laulaa kultakello ranteessaan Putinin iskelmiä.
”Me emme tiedä, mitä Ukrainassa tapahtuu.” Tuosta hetkestä lähtien olen vähitellen vieraantunut kotikirkostani. En halua miettiä, mitä mieltä oma pappini on sodasta ja sen oikeutuksesta. Oletan oman kirkkoni olevan asiasta selkeästi yhtä mieltä: sotaa saati aseita ei kirkko siunaa. Sotaa ei saa siunata suomalainen, suomalaisten kirkko eikä venäläisten venäläinen kirkko. Ei ole mitään väliä, kuulutaanko Moskovan patriarkaattiin vai kuulutaanko Konstantinopoliin. Meidän on yhdessä aivan pakko tietää, mitä Ukrainassa tai Gazassa tai Syyriassa tapahtuu. Ja meidän pitää yhdessä olla kaikkia julmuuksia vastaan. Ristiretkien ajan pitää olla ohi.
Jälkikirjoitus:
Suomen ortodoksisen kirkon kanta sotaan ja varsinkin Kirillin toitottamaan
pyhään sotaan ja sotimiseen on selkeän kielteinen. Tämä kirjoitus ei ole
tarkoitettu kirkkoa vastaan, vaan on omaa sisäistä pahoinvointiani ja julkista
oksentamistani.
Nivala-lehti, lähikolumni 29.8.2024