Pahe

Ilveilyäkin

moni pitää paheena,

koska se tuottaa

kovin paljon iloa

kuin paheilla tapa on.

Onni on aina oma

Onni on aina

omani, ainoani.

Tahtoisin jakaa

sen - tietenkin - mutta kun

oma on aina oma.

Lupiini kukkii

Lupiini kukkii,

vaikka laki sen kieltää.

Kun olet vieras

omalla planeetalla,

viikate sinut niittää.

Karhua piilossa

Pensaan takana

me istumme piilossa,

kun karhu kulkee

pihan yli ja särkee

kaiken eteen tulevan.

Siniristiriitainen isänmaallisuus

Elimme jännittäviä aikoja, kun Suomen jääkiekkomaajoukkue taisteli paikasta välieriin melkein voittamalla Ruotsin. Niin vain rämpi keväthuuruisesta suosta läpimärkä leijona, hyppäsi teroitetulta miekaltaan, puisteli turkkinsa ja nousi taistelemaan mitaleistakin.

Kuuntelin herkällä korvalla kanssaihmisten kommentteja. Jotkut olivat sitä mieltä, että suomalainen jääkiekko on taantunut vuosíkymmenten taakse, kun Neuvostoliitolle hävittiin kaksinumeroisin luvuin ja keväisin taisteltiin A-sarjassa pysymisestä. Toisten mielestä voitot olivat leijonajoukkueen mainiota osaamista ja hyvää pelivirettä, kun taas tappiot näyttivät maajoukkueen todellisen, surkeaakin surkeamman tason.

Urheilu on isänmaallisuutta. Kun uskot Suomeen ja suomalaisuuteen, uskot myös Suomen menestymiseen kaikessa muussakin. Taiteemme tunnetaan kautta maailman. Musiikkimme klassisesta heviin soi maailmalla kuin vielä vähän aikaa sitten Nokian soittoääni tuttuna ja haluttuna. Kaikkeen menestykseen niin taiteessa, urheilussa kuin liike-elämässäkin tulee aaltoliikettä. Se ei ole sivuttaista, vaan vertikaalia kuin jäniksen loikkiminen. Senkään liike ei etene, kun käpälät ovat maassa. Se menee eteenpäin, kun ponnistus on alkanut ja koko jänis lentää ilman halki.

Leijonien mainio joukkue pelasi muutaman ottelun kuin sen tahmaiset tassut olisivat olleet maassa valmiina ponnistukseen, mutta alusta olikin liian pehmeä onnistuneeseen hyppyyn. Se murensi meidän suomalaisten uskoa. Se horjutti isänmaallisuutta.  Ja me kisaa katsovat kansalaiset olimme oman joukkueemme peili: katsoimme omaa epäonnistumistamme murheellisin silmin ja hartiat lysyssä, pää painuksissa. ”Vittu aivan paska joukkue.” Itse olin huutamassa Granlundin ketjun vilttiin joka toisessa ottelussa. Minussakaan ei ollut taistelevaa isänmaallisuutta, uskoa voittoon, tahtoa taisteluun.

Mutta kun voitto sitten rajun kamppailun päätteeksi tulikin ja Maamme-laulu raikui Suomen lipun noustessa salkoon, isänmaallisuus tunki rinnasta kuin itse olisin sen juuri keksinyt ja itse olisin ottelun voittanut. Minä ja me kaikki muut olimme ansainneet voiton hetken ja huuman. Olimme yhdessä isänmaallisia, suomalaisia, urheilukansakuntien parhaimmistoa.

Samaan aikaan, kun kiekkoileva maailma taisteli mustasta kumilätkästä, Eurooppa valmistautui vaaleihin valitsemaan euroedustajia. Televisiossa haastateltiin kahta parlamenttiin pyrkijää ja heiltä kysyttiin, kumman etu heistä olisi tärkeämpi, Suomen vai Euroopan etu. Toinen vastasi, että hänen mielestään Suomen etu tulee aina ensin. Tuota vastausta monet pitävät varsin isänmaallisena. Minulle tuo vastaus maalaa paljon synkemmän kuvan. Jostakin syystä näen mielessäni jääkiekkokaukalosta väkivaltaisuuden takia ulosajetun pelaajan uhmakkaan ilmeen: ”Tein sen joukkueeni tähden. Oma etu ensin – pelaanhan isänmaani voiton puolesta.”

 

Hannu Hartikainen, Nivala-lehti, lähikolumni 6.6.2024

”Miksi koulu ei kasvata?”

Kun eteläsuomalaiset lapset polttavat hylättyjä taloja, poliisi ihmettelee vain yhtä asiaa: Eivätkö lasten vanhemmat tiedä, missä lapset iltaisin ja öisin kuljeksivat tai mitä he tekevät? Ei se ihmettele, miksi lapset sytyttävät ilta toisensa jälkeen tulipaloja, ei sitä, missä he käyvät koulua tai missä he asuvat. Se ihmettelee vain, missä heidän vanhempansa ovat.

Sanotaan, että lapsen omatunto on hänen äitinsä. Mitä äiti lapselleen opettaa, millaisen kasvatuksen hän lapselleen antaa, millaiset arvot hänen kauttaan lapseen siirtyvät, puhuttelee lasta, aikuista omatuntona läpi elämän. Omatunto ei kuitenkaan ole mikään vartija, joka pitää lasta kädestä tai estää häntä mitään tekemästä. Omatunto on kuin karttalehti tai navigaattori, joka näyttää oikean tien, mutta ei kahlitse siihen, ei naulaa kenkiä lattiaan tai sido käsiä tai edes mieltä.

Äiti, isä, aikuinen, isovanhempi, kummi jakaa lapsen ensimmäisten vuosien aikana hyvin tärkeää tietoa ja mallia lapselle. Optimismi tarttuu aivan kuin pessimismikin. Asenteet muokkaavat asennetta, viha kasvattaa vihaa ja rakkaus auttaa ymmärtämään, miten tärkeää toisen tuki ja kannustus on. Vaikka lapsi vietäisiinkin jo varhain päiväkotiin, omien vanhempien malli on lapselle kaikkein tärkein.

Koulu liittyy lapsen elämään ensin oman perheen, oman vanhemman tai vanhempien ja sitten päiväkodin kautta. Koulu opettaa ensimmäisillä luokilla lapselle perustiedot ja täydentää niitä myöhemmin yläluokilla. Puhutaan opetusvelvollisuudesta. Koulu opettaa lasta ja se on koulun perustehtävä. Kasvattaminen on opettamisen luonnollinen kylkiäinen, mutta koululla ei käsittääkseni ole kasvatusvelvollisuutta.

Hävittämisen ja tuhoamisen, sotkemisen vimma kasvaa lapseen varmasti yhtä monesta syystä kuin maailmassa on esimerkin antajia. Yksi syy aivan kaikenlaiseen hyvän hävittämiseen on välinpitämättömyys toisen ihmisen tekemistä kohtaan. Joku voi heittää roskan pihamaalle tai tielle välittämättä, kuka hänen jälkensä siivoaa. Hänellä ei ole ollut esimerkkiä muuhun tai sitten hänen omatuntonsa ei asiasta soimaa. Toinen voi heittää tupakantumppinsa juuri siihen, missä tupakka loppuu ajattelematta tai kenenkään päänsä sisällä kertomatta, että joku muu joutuu sen siivoamaan. Kolmas saattaa sytyttää roskakatoksen palamaan kuin Rosvo-Roope sikarin. Tuossa vanhassa laulussa huolenpidon ja hyvän esimerkin antamisen puute konkretisoituu rakkauden ja välinpitämättömyyden antiteesiksi, kun rehellisen tunteellinen tyttö rakastuu merirosvoon: ”Ja tyttö poltti sydämens' mut Roope sikarin.”

Välinpitämättömyys liikenteessä on yksi hävittämisen ja tuhoamisen muoto. Liikennemerkit eivät kiinnosta eikä kanssaihmisten turvallisuus ole tärkein asia. Lapsena tuo rattiraivoaja saattoi istua aikuisen ajamassa autossa ja kuunnella sadattelua toisten tyhmyydestä ja samalla nähdä, miten voi muista piittaamatta käyttäytyä.

Kun kymmenvuotias sytyttää talon palamaan, ei ehkä kannata kysyä, miksei koulu kasvata. Tai jos murrosikäinen pahoinpitelee ikätoveriaan, syyllisistä syyllisin tuskin istuu opettajanhuoneessa. Lie lapsen karttalehti repuntaskussa, navigaattori sammuksissa tai omatunto aivan vaiti – tai kenties muokkaamatta.

 

Hannu Hartikainen, Kalajokilaakso, Visiitti 31.5.2024