Istuin elokuun kuumana päivänä torikioskin aurinkotuolilla ja söin jäätelöä mieltäni virkistämään. Kioskille pyöräili kolme poikaa ja tyttö. Kahdella pojalla oli sähköpyörä molemmilla ja minä kiinnostuin pyörästä kovin. Kyselin, oliko sellainen mukava ajettava. Toinen pojista kertoi kaverin omistavan pyörän ja se oli hänellä vain lainassa. Mutta mukava sillä hänen mukaansa oli ajella.
Pyysin koeajoa. Kysyin, voisinko käydä kokeilemassa pyörää, joka kuitenkin oli melko isokokoinen ja aikuisenkin ajettava. Pojat lähtivät mitään sanomatta paikalta ja jäivät kioskin taakse. Söin jäätelön kaikessa rauhassa ja lähdin viereisessä talossa olevaan toimistooni. Tapasin pojat ja tytön vielä ennen kuin menin sisälle. Kerroin, että he olivat varsin ajattelevaisia, kun eivät antaneet pyöräänsä täysin vieraalle ihmiselle.
- Olitte fiksuja, kun ette antaneet pyöräänne lainaksi tällaiselle partamiehelle.
Minulla sattui olemaan Harley-Davidson -paita päällä.
- Onko sulla Harrikka, kysyi yksi pojista.
- Onhan mulla, sanoin.
- Ajele sinä sitten sillä Harrikalla, sanoi poika, jolta olin pyörän koeajoa kysellyt.
Nousin toimistoon talon toiseen kerrokseen. Olin varsin vaikuttunut noin kymmenvuotiaitten poikien valveutuneisuudesta. Uskon, että he olivat vanhempiensa kanssa keskustelleet ja saaneet ohjeet olla lainaamatta pyöräänsä tai puhelintaan tai ylipäätään mitään arvokasta tuntemattomille ihmisille. Minulle tuo pyörän menettämisen mahdollisuus ei tullut pyörää koeajoon pyytäessäni mieleenkään, mutta reilusti minulle tehtiin selväksi, että ajakoon kukin omilla pyörillään.
- Ajele sinä sitten sillä Harrikalla.
Niin. Enpä tosiaan tuota omaa pyöräänikään antaisi kenellekään tuntemattomalle koeajettavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti