Toukokuun alkupäivinä muuan rusakko näki taivaallisen välähdyksen ja lopetti loikkimisen sillä siunaamalla hetkellä ja oikaisi monista matkoista väsyneet jalkansa lähelle kotiani naapurin kesantopellolle, räpäytti vielä muutaman kerran jäniksensilmiään ja kuoli.
Seuraavana aamuna kymmenet varikset ja harakat löysivät kuolleen rusakon makean lihan ja kävivät ruokapöytään kuin Lidlin värikkäistä koronalenkkareista innostuneet harrasteurheilijat saksalaiskaupan kenkätiskille: vierekkäin, päällekkäin, rähisten, saalista riepoen, vetäen, kiskoen ja siitä ankarasti taistellen sen kummemmin viruksista välittämättä.
Makasi raato viikon, toistakin ja joka päivä kävivät varikset ja harakat aterialla. Mahat kypsästä lihasta pullevina ne eivät jaksaneet enää taistella osastaan, vaan kaikessa rauhassa nokkivat mikä peräpäätä, mikä turvonneita silmiä ja matojen pehmittämää kylkilihaa.
Lehahtivat linnut kukin suuntaansa, kun paikalle tepasteli vilkkain askelin pienikokoinen terrieri kaunis ja koristeellinen panta kaulassaan. Haukahti ja katseli ylös taivaisiin. Ei näkynyt variksia saati harakoita, vaan koko jäljelle jäänyt, puolilaho rusakko oli sen. Innokkaasti se iski hampaansa pehmeään lihaan, puri sääriluuta, veti venyvää nahkaa, ähisi innoissaan ja söi, minkä hyvinvoiva kotikoira HauHau-napsuiltaan täyteen mahaan jaksoi syödä. Se nuuhkaisi vielä kerran raatoa, nuolaisi sen kylkeä ja lähti kylläisenä juoksemaan kohti kotia.
- Missä se äidin pieni kulta on taas leikkinyt?
Niin sitä kohta kutsuttiin ja hellästi suukoteltiin tuokion kadoksissa ollutta simasuuta.
- Mamin pikku puupsipuu ja pususuu. Pitäiskö pestä sun suu, kun se vähän haisee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti