Aina oppii jotakin uutta, sanotaan. Mutta vanhan opin saattaminen käytäntöön voikin sitten olla varsin vaikeaa ja usein vallitsevissa tilanteissa mahdotonta.
Tarkistin sääkartoilta ajoreitin varsin tarkasti, kun olin lähdössä vajaan neljänsadan kilometrin moottoripyörämatkalle. Sadetta oli, muttei juuri niillä paikkakunnilla siihen kellonaikaan, kun kuvittelin olevani kartan näyttämällä alueella. Pakkasin kuitenkin varmuuden vuoksi sadepuvun sivulaukkuun. Siitä se olisi kätevä tarvittaessa ottaa ja pukea nopeasti päälle.
Elokuun sunnuntaina aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta ja leppeä tuuli painoi vastaan kaakosta käsin. Pilvet olivat lähes valkoisia, joissakin kohdin keskeltä hitusen harmaita. Vain tummansiniset pilvet satavat eikä sellaisia näkynyt taivaankaaren sillä puolen.
Päätin pysähtyä syömään. Oli reilusti aikaa ennen kuin määränpäähän alkuillaksi ennustettu sade alkaisi. Ruuan jälkeen päätin pysähtyä vielä tuttuun kahvipaikkaan, jossa kahvilan aina ystävällinen vanha rouva tarjoili tuoretta kahvia ja vastapaistettuja munkkeja. Pilvet hajaantuivat entisestään, ja kurkiaura levittäytyi taivaalle, alkoi kierrellen laskeutua ja tähyili alastulopaikkaa. Oli lämmin, lähes kuuma.
Käynnistin moottoripyörän ja nousin kahvikioskin pihasta valtatielle. Muutaman kilometrin jälkeen edessä häämötti tumma taivas, joka kuitenkin seuraavassa mutkassa jäi reilusti sivulle. Jossakin satoi, mutta tie kääntyi sinimustien pilvien tieltä pois, loittoni, mutta alkoi pian lähetä taas kohtisuoraan pilvien alle. Niin kuin usein käy, ratkaiseva päätös sadevaatteista myöhästyi parilla minuutilla, ehkä vain muutamillä kymmenillä sekunneilla ja viinirypäleen kokoiset vesipisarat iskivät läpitunkevalla voimalla kypärään, visiiriin, nahkatakkiin ja housuihin. Lisäksi etupyörästä suihkuvava vesi kasteli lahkeita alhaalta päin ja nousi saappaisiin.
Olen joskus yrittänyt tunkeutua märin nahkavaattein muoviseen sadepukuun ja vanhasta kokemuksesta tiedän sen hankalaksi ja vesisateessa mahdottomaksi tehtäväksi. Niinpä toivoin rankkasateen olevan vain yhden pilven kokoinen. Tosin en nähnyt pilven reunaa missään, mutta johonkin pilvi aina päättyy. Ja päättyi se. Pilven pohjoinen reuna alkoi päästää massoittain vettä Paavolan pohjoispuolelta ja tyhjentyi Oulaisten eteläpuolella.
Kesäsade on lämmintä, mutta viilentää kuitenkin avolaitteen kuljettajaa. Istuin reilun tunnin viimaisen kulkimen vadiksi muuttuneessa satulassa, enkä enää tuntenut olevani kovinkaan reilusti mies. Kun kotona riisuin läpimärät nahkavaatteet, minulla oli vain yksi täysin kuiva asuste: sadepuku moottoripyörän sivulaukussa. Aina oppii jotakin uutta, sanotaan. No ei aina opi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti