Eilen, kesäkuun kaksikymmentäkuudentena päivänä minulla oli ilo olla mukana paneelissa, jossa puhuttiin kirjoittamisesta ja suomen kielestä. Yhtenä paneelinvetäjän kysymyksenä oli, pitääkö suomen kielen nykykehityksestä ja kielen nykyaikaistumisesta olla huolissaan. Tuota kysymystä jäin kovasta pohtimaan ja taisin nähdä jopa unta vakavasta asiasta.
Tuomari Nurmio laulaa:
Oi mutsi, mutsi, stiggaa lamppuun eldis.
Mä kohta, kohta delaan jengist veks
Valkoisen sprigin kai mulle jostain slumppaat.
Kalsaan skrubuun mut kohta slepataan.
Stadin slangi kehittyi jo 1800-luvun lopulla suomen- ja ruotsinkielisten nuorten yhteiseksi kieleksi. Slangissa on myös venäjän vaikutusta. Slangi säilyi vuosikymmenet lähes muuttumattomana, mutta siihen lisättiin tarpeen mukaan sanoja monista muistakin kielistä. Aika ajoi "virallisen" slangin ohi 70-luvulla, kun kieleen alkoi tulla televisiosarjojen ja musiikin myötä englanninkielisiä sanoja.
Nuorilla on aina ollut tarve kehittää kieli, jota vanhemmat eivät ymmärrä, ja aina vanhemmat ovat olleet huolissaan, miten virallisen suomen kielen käy. Mutta kun nuori varttuu keski-ikäiseksi, kieli palaa juurilleen, siihen äidiltä kuultuu ja koulussa puhuttuun kieleen. Vain vahvimmat persoonat uskaltavat säilyttää slanginsa, murteensa, kapinallisen salakielensä, joka ei täydellisesti aukea kenellekään muulle. Remukieli on jo käsite eli silloin puhutaan jo melkein vain itsensä kanssa ymmärrettävästi. Tavalliset rivikansalaiset käyttävät virallista, hyväksyttyä kieltä, yleiskieltä tai kirjakieltä. Onneksi.
Me suomalaiset olemme hyvin tarkkoja kielestämme. Kovin mielellämme keksimme kieleen ymmärrettävän suomenkielisen vastineen. Emme puhu telefoonista, vaikka sen ymmärtäisivät lähes kaikki maailman kansalaiset. Meillä on puhelin. Lähetämme myös tekstiviestin, vaikka ruotsalaiset smsaavat (smssa på svenska, SMS in English, Short Message Service). Hands Freesta keskusteltiin virallisestikin, mikä sille olisi kelvollinen vastine suomeksi. Kokeiltiin vapuria, korvuria ja vaikka mitä muuta, mutta nuori polvi päätti sen olevan händsfrii. Se on nyt se ja sillä siisti. Kummasti se vain taipuu suomalaiseen suuhun, vaikka siinä on deetä ja äffää.
Japanilaiset eivät edes yrittäneet keksiä kirjoituskoneelle mitään japaninkielistä vastinetta, vaan siellä kirjoituskone on suora väännös englannin typewriter-sanasta - taipuraita. Se kuulostaa hyvin japanilaiselta aivan kuin meidän televisiomme tai internetimme kuulostaa aivan suomalaiselta.
Paneelissa muistelin Seppo Kannaksen yritystä järkeistää suomen kielen järjestyslukujen sijapäätteitä ja supistaa ne viimeiseen numeroon. Kannaksen mielestä kansanhiihtokilpailujen viimeisin maaliintulija saattoi olla kuusituhattaviisisataaneljäkymmentäkuudes (6546.) eikä kuudestuhannesviidessadasneljäskymmeneskuudes. Jos Seppo Kannas olisi jäänyt ilman tuota viimeistä maaliintulijaa, hän olisi jäänyt kuusituhattaviisisataaneljäkymmentäkuudennetta, kun taas joku muu olisi jäänyt kuudennettatuhannettaviidennettäsadannettaneljännettäkymmenennettäkuudennetta. Kun illalla puolustin tätä varsin yksinkertaista tapaa käyttää järjestyslukujen sijapäätteitä vain viimeisen numeron perässä, tyrmäys tuli heti: ei missään nimessä. Niin haudattiin Seppo Kannaksenkin yritys kaikessa hiljaisuudessa, mutta minä en hautaa. Lue itse tuosta edeltä ihan vain huviksensi ääneen, miksi en.
Kieli kehittyy ja yleensä kieli kehittyessään myös lyhenee. Kovin moni nuori ei sano enää esimerkiksi, vaan sana loppuu kesken: esim. En väitä sen olevan hyvää suomea, en väitä sen olevan edes suomea, mutta se on kuitenkin seitsemän kirjainta edeltäjäänsä lyhyempi ja silti aivan yhtä ymmärrettävä. Kannattaako siis pelätä kielen muuttumista tai olla koko ajan kaiken kielen kehittymisen jarruna tai edes hidasteena? Meipi not.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti