Veljeni Johannes on minua yhdeksän vuotta vanhempi, ja kun hän meni armeijaan vapaaehtoisena 17-vuotiaana, olin siis kahdeksan vuoden ikäinen. Lienee vieläkin nuorukaisten tapana kirjoittaa armeijamuistoiksi varusmieskirja, osin valmiiksi painettu kirjanen, jota sitten voi mitä merkillisimmillä tarinoilla täyttää ja täydentää. Muistan lukeneeni Johanneksen armeijamuistelmista muuan mietteen, jota monesti hymyillen ajattelen. Lapsena se oli minusta varsin nokkela ajatus varsinkin, kun luin sen silloisen käsitykseni mukaan aikuisen miehen kirjoittamana, vakavasti ajateltuna aforismina.
"Naisen kyyneleet eivät ole kyyneleitä, vaan kyyn eleitä." Tuossa ajatuksessa on minulle edelleen paljon mystiikkaa, hitunen totuuttakin (ainakin elokuvatotuutta). Monissa tilanteissa elämän varrella tuo teini-ikäisen nuorukaisen kirjoittama ajatus on tullut mieleeni.
Kyyneleet tulevat usein itkun kautta. Ilon kyyneleitäkin on, mutta niistä kirjoitan joskus muussa yhteydessä. Äitini oli omalla tavallaan hyvin vahva ihminen eikä hän kovin usein näyttänyt omaa pahaa oloaan, vaikka siihen varmasti oli monestakin syystä aiheita joka päivälle enemmän kuin kattilassa kypsyviä perunoita.
Ihminen saa syntyissään tietyt geenit iloa ja surua varten, ja tunteiden ilmaisemiseksi dna-ketjujen päät ovat joko kulmikkaita ja kovettavia tai pyöristyneitä ja saavat ihmisen herkäksi. En tiedä, itkikö äitini yksikseen ja salassa, mutta kovin usein en nähnyt hänen purkavan pahaa mieltään kyyneliksi asti. Mutta ne harvat kerrat saivat minut pelokkaaksi ja järkyttivät hyvin paljon. Noina hetkinä ymmärsin, että jotakin musertavaa oli meneillään, jokin hyvin suuri syy oli saanut äidin itkemään ja kyyneleensä poskille vierittämään. En silloin ymmärtänyt kyyneiden kieltä, mutta vaistosin lapsen kahvikupin kokoisella mielellä niissä olevan jotakin yhtä pelottavaa ja lopullista kuin kuolemassa.
Olin kuusivuotias, kun isäni siirtyi tuonilmaisiin pitkään sairastettuaan. Olen oppinut ymmärtämään, että äitini oli varmasti hyvin yksinäinen kuin tykkitulen raiskaaman metsän keskelle pystyyn jäänyt mänty. Vain vajaa kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli joutunut jättämään kotinsa kauniiseen Karjalaan ja lähtemään evakkoon vieraille maille. Perhe kasvoi, kahden lehmän tuloilla elettiin, suutarin pienistä pohjauspalkkioista hankittiin vaatteet ja mökin lämpö. Niinkuin äitini joskus sanoi, suutarin asiakkaat olivat monesti köyhempiä kuin suutari itse.
Ja sitten kuoli mies, ja viisi alaikäistä lasta istui aamuisin pöytään, johon piti löytää ruokaa ja särvintä. Uskon silloin kyyneleen kuultaneen äitini silmissä, mutta en sitä kuitenkaan nähnyt. Ja vaikka kyynel olisi silmäkulmasta ulos puristunutkin, ei sen kiilto varmasti olisi tullut käärmeennahan suomuista, kyyn eleistä saati sääliä tavoitellen, vaan elämästä raskaana se olisi vyörähtänyt puseron rintamukselle lasten silmien ulottumattomiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti