Tangoa ja rautatankoa

Kuuntelin eilen radio Pookia Uikon kuntosalilla. Radiossa soi kappale, jossa laulettiin suomalaisen rakkauden olevan vahvemman kuin muiden. "Kun suomalainen rakastaa, huojuu koivupuut." Tuosta laulusta syntyi mukava keskustelu ja lupasin kirjoittaa oman värssyn samaan tyyliin. Nuorukaisena tein ystäväni Jukka Soinin  kanssa tangoparodian, Unhoituksen tangon sillä periaatteella, että toinen kirjoitti yhden säkeen ja toinen toisen.

"Mä rinnassain tunnen raastavan tuskan,
ja vierellä koivikon ihanan puskan
näen silmies loisteessa pohjoisen ruskan.
Muistan sinut, Heikkilän Anjuskan.

:,:Povellas pää,
tänne mä jään.
Tahdon iäti lempesi sun.:,:

On kaikki niin harmaata, arkea vaan.
En koskaan sua, armaani mielestäin saa.
Kai iäksi mennyt oot merten taa.
Etkö voi mua, kuolema armahtaa."

Tangon loppu antaa lohtua tunteen jatkumisesta ja sen suloisesta seurauksesta.

"Jos kerran sun silmies loisteen mä nään,
niin luulen, ett' jätä sua en kenellekään.
Sinun kanssas mä kuljen taas elämään
ja uskon runouteen, puhtaaseen, siveään."

Aika monta kertaa tuo Jorma Seppisen säveltämä tango myös keikoilla esitettiin ja taisipa Maaltapako-niminen nuoriso-orkesteri tehdä siitä keikkaillan päätteeksi Teosto-ilmoituksiakin. Raha virtasi ainakin toisen lauluntekijän tilille. (Sorry, Jere, ettet saanut penniäkään tekijänoikeuspalkkiota, mutta tarjoan ensi kesänä kylmän oluen Sysmän rantaterassilla. Se kompensoi varmasti kaikki Teosto-korvaukset ja menee vähän ylikin.)

Niin se rakkauslaulu, jonka lupasin kirjoittaa. Kas tässä;-)

Marsin punaisen loisteen alla sun luoksesi marssin,
ja kuulen Marzin soittavan sooloa kuin tuskissaan.
Pelkään tunteeni saavan aikaiseks viiltävän farssin,
vaikka tahtoni ois sinun syömmesi valloittaa vaan.

Tunk, tunk, tunk, talvisaapas se tahtia antaa
eikä pelkää astua maahan niin routaiseen.
Tunk, tunk, tunk, kenkä miestä mennessään kantaa
ja miehen tunnetta varsissaan.

Loistaa kuu, huojuu puu, lumi jalkojen alla tuo naukuu.
Tunnen rintani jyskeen, rautaharkkoa takoo kai taas.
Talvipakkasen paukkeessa hengitys koirana haukkuu
kuin se tahtoisi olla sun sulhanen tai  kuninkaas.


No. Aivan samaan tyyliin en osannut suomalaista rakkautta kuvailla, jotenka lainaan tähän Heikki Turusen Simpauttajan ajatusta. Siinähän nuori mies yrittää etsiä herkkiä sanoja järven rannalla tyttöystävälleen, mutta myöntää sen olevan vaikeaa. Niinpä hän tunnustaa, ettei osaa puhua mitään herkkiä niin kuin nyt rakastaa... ja perkele. Ja heittää sitten kivellä leipiä järvenpintaan. "Kaikki sulle, saatana."