Mies mittaili silmillään lautaa, käänteli ja nosti sen vaakatasoon ylös ja katsoi pitkin laudanreunaa ja totesi sen hyväksi ja sopivaksi, puhalsi vielä olematonta höylän pölyä pinnalta ja istahti jakkaralle katsomaan työnsä tulosta. Mies kallisteli päätään, kyyristeli, nosti takapuoltaan vähän ja istahti taas. Pitäisi kiinnittää vielä viimeinen lauta kannen päälle ja arkku olisi valmis.
Ei nikkari toki vielä ollut kypsä kuolemaan eikä hautaan laskettavaksi, mutta olipahan aikansa kuluksi ja varmuuden vuoksi saanut päähänsä rakentaa itselleen ruumisarkun. Sai varmasti sopivan ja kaikilta osin mukavan leposijan, kun sen itse omien mittojen mukaan teki. Arkku oli hyvin arkinen kuin mies itsekin. Ei siinä ollut pumpulipehmusteita eikä silkkivuorausta. Pelkkää puuta, tosin höylättyä oli arkku kauttaaltaan. Ei työntyisi tikkuja vainajan selkään, vaikka kirstu vähän hautaan laskettaessa sattuisi surevien saattajien käsissä keinahtamaan. Eikä varmasti pää kolahtaisi päätyyn, sillä mitta oli juuri sopiva kiireestä kantapäähän.
Monta tuntia mies istui arkkunsa kanssa ja ajatteli mennyttä elämää ja toivoi vielä itselleen monia mukavia, armorikkaita vuosia. Kiire ei ollut valmiista elämästä mihinkään tuntemattomaan itseään tunkea saati hoputtaa, mutta mielessä liikkuivat kuitenkin utuiset kuvat milloin taivaasta, milloin jostakin muusta. Niistä ajatuksista mies kiirehti nopeasti askeleen ylemmäs ja tunsi voimakkaana auringon lämmittämän pikitien tuoksun. Oli hän joskus ajanut moottoripyörällä pitkiäkin matkoja ja muisti taivaan ja helvetin välisissä aatoksissaan kuuman asfaltin ja polttavan auringon ja myös rankan vesisateen ja synkeästi salamoivan kesätaivaan. Pitäisikö arkun kanteen tai pääpuoleen kiinnittää jonkinmoinen tunnus, että elämässä oli muutakin tehty kuin vain istuttu ja odotettu. Tankkimerkki osoittaisi ainakin vieraammille saattajille, millainen oli edesmenneen miehen kulkuneuvon laatu ja laji. Toisaalta pitäisi arkku päällystää niin monenmoisilla tunnuksilla, että se näyttäisi enemmänkin urheilijan matkalaukulta kuin ruumisarkulta. Niin luopui mies ajatuksissaan kaikista maallisista tunnuksista, eikä hän halunnut arkun kannen kiinnikkeiksi ristejäkään. Tähtipäinen ruuvi oli kaikista kätevin, kun sen sai nopeasti akkuporakoneella kiinni ja auki ja kiinni.
Ilta alkoi laskeutua nikkarin vajalle ja hämärtyi. Mies soitti vaimolleen ja pyysi tätä tulemaan verstaalle. Kun vaimo astui sisään, hän hetkisen katseli aivan hiljaa miestään ja valmista ruumisarkkua. Ei puhunut vaimo mitään, vaan istahti miehensä vierelle. Siinä istuivat pitkän elämän yhdessä kulkeneet ihmiset käsi kädessä ja katsoivat tulevaisuuteen. Siinä oli toisen tulevaisuus konkreettisena puukirstuna lastuisella lattialla. Jonakin päivänä mies siihen nostettaisiin, kansi suljettaisiin ja ajettaisiin hevosella hautausmaalle, laskettaisiin kirstu kuormineen hautaan ja hauta umpeen luotaisiin. Sama tulevaisuus olisi molemmilla, se ymmärrettiin, mutta vain toisella oli matkaa varten valmis laatikko.
- Hieno se on, myönsi vaimo.
- On se, myötäili mies.
- Omin käsin tehty, mutta joku muu sen kiinni ruuvaa.
Oli jo pimeää. Mies asettui arkun pääpuoleen ja vaimo nosti arkun peräpään ilmaan ja niin he kaikessa hiljaisuudessa, pimeässä illassa yhdessä kantoivat arkun pihan poikki aitan eteen, nostivat ylisille ja sulkivat luukun.
- Neljäkymmentä vuotta olen milloin vierelläsi, milloin perässäsi kävellyt, muttei vielä ole tylsää hetkeä tullut enkä seuraavaa tekemistäsi arvannut.
Niin tuumasi arkuntekijän vaimo eikä sen enempää halunnut sinä iltana tulevaisuutta ajatella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti