Objektiivin läpi

Kun lapsena istuin kotirannan kivikoilla naapurin kossien kanssa seuraamassa pikkukalojen, partamarrien uiskentelua, saatoin moniksi minuuteiksi jäädä paikalleni ihastelemaan mustaa kalannahkaa, ohuita poskikarvoja kuin minikokoisen mursun viiksiä. Tai kun kyläjuhlien aikaan talolliset valjastivat hevoset rillujen eteen ja ylväinä ja varmasti myös ylpeinä ajoivat kirkonkylän koivukujaa, ihastelin kärryjen puurattaiden kolinaa, hevosten kavioiden pehmeää lopsahtelua hiekkatietä vasten, mustiin pukeutuneita miehiä, komeita hattuja ja kiiltäviä nahkasaappaita ja koreissa kansallispuvuissa matkustavia maatalon emäntiä.

Saatoin aivan rauhassa keskittyä kaikkeen näkemääni. Tarkkailin ihmisten ilmeitä, käsien liikkeitä suitsilla, huivien lepatusta kesätuulessa. Kuuntelin pitkän hevosletkan moninaisia ääniä, hevosten korskahduksia, suitsien hiljaista läimettä hevosen kylkeen, aisakellojen kilinää. Ihmiset kommentoivat, nauroivat, juttelivat, vertailivat hevosia ja rattaita, muistivat juttuja kuka mistäkin isännästä tai emännästä tai hevosesta. Pieniä palasia siellä täällä silmille ja korville ja hajuaistille, kokonaisuus ehyenä, ohikiitävänä kuvana kehittyäkseen muistoiksi ja mielikuviksi.

Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden ja mestaruutta juhlittiin Helsingin Kaisaniemessä yli 40.000 ihmisen voimin. Ohjelmaa riitti moneksi tunniksi, tulisuihkut nousivat taivaalle, serpentiinit kietoutuivat ihmisten ympärille, musiikki soi, laului raikui, konfettisade peitti maan ja sankarit näyttivät sankareilta, mestareilta, jättiläisiltä ja yksi oli ylitse muiden: MÖRKÖ. Salamavalot välähtelivät, videovalo paloi. Suuri osa neljästäkymmenestätuhannesta ihmisestä katsoi valtavaa kansanjuhlaa kännykkäkameran kautta. Himerä näyttö välitti omistajalleen vain pienen osan tapahtumasta ja yhtä pieni ja vaatimaton näyttö toisti saman juhlan kotona suppeana kuvana ja epämääräisenä äänenä.

Kamerasta on tullut ihmisen silmä, ylimääräinen verkkokalvo. Ei enää malteta keskittyä itse tapahtumaan sellaisena kuin se elävänä ympärillä liikkuu ja kuuluu, vaan katsotaan kameran näytön kautta kuin peläten, että kaikki muuten katoaa. Aivan kuin muistot eivät enää yksin riittäisi, vaan pitää saada autenttinen dokumentti tilanteesta. Ehkä minunkin lapsena näkemäni hevoset olisivat paljon vaatimattomampia ja pienempiä, ehkä kärryt huonokuntoisempia ja emäntien vaatteet kuluneempia videokuvassa kuin ne nyt pelkissä muistoissani ovat.

En kuitenkaan haluaisi vaihtaa vuosikymmenten aikana värittyneitä muistikuvia kameran näytön läpi nähtyyn kuvaan, joka pysyy aina samana. Se ei koskaan näytä, mitä kuvan ulkopuolella tapahtui juuri sillä hetkellä. Kun suitset läiskähtävät hevosen lautasille, kun puinen, metallirenkaalla päällystetty ratas narskuu hiekkatien kiviin, kun huivi lepattaa, kun isännän saapas kiiltävänä ja koreana viestii vauraudesta, rajattu kuva jättää välttämättä jotakin tärkeää ulkopuolelle. Se jättää ulkopuolelle sen kaikista parhaan - mielikuvitellun, kullatun, ainutlaatuisen, omin silmin tallennetun, alati muotoaan muuttavan muiston.

Kenen joukoissa seisot?

Vaalit on käyty, edustajat valittu, puolta on pidetty ja joukoissa on seisty. Suomen kansan enemmistö, yli 70 prosenttia on ollut varmasti jotakin mieltä. Loput ovat hekin olleet jotakin mieltä, mutta eivät ole nähneet tarpeelliseksi nousta ylös seisomaan minkään aatteen tai ihmisen puolesta. Ymmärrän heitä. Tässä maailmassa on hyvin vaikeaa olla samaa mieltä minkään ryhmittymän kanssa varsinkaan, jos oma mieli on hitusenkaan empaattinen tai tuntee sympatiaa ihmisyyttä kohtaan.

Kaikkien puolueiden edustajat tunsivat vaalien alla syvää sympatiaa vanhuksia kohtaan ja jokainen oli vuorollaan hyvin järkyttynyt vanhusten hoidosta tai sen puutteesta. Mutta kaksisataa kansanedustajaa on kovin pieni joukko vastustamaan suurta liikekoneistoa, jonka päätoimi on kerätä rahaa ja jakaa sitä avokätisesti vapaaehtoista lainaa vastaan. Lainaksihan osakkeenomistajat ovat rahansa antaneet ja ottavat sen pois silloin, kun parhaaksi näkevät. Jos vanhus tai mikä tahansa muu hyödyke ei tuota tarpeeksi, siitä luovutaan ja etsitään uusi ja tuottavampi kohde - joukko, jossa seisoa ja menestyä.

Koska rajat ovat ainakin vielä toistaiseksi auki, täältä voi vapaasti lähteä mihin tahansa maailmankolkkaan oman asiansa puolesta seisomaan. Nuoret idealistit pakkaavat laukkunsa ja lähtevät kuka tienaamaan leveämpää leipää tai hankkimaan parempaa koulutusta, kuka ase kädessä taistelemaan aatteensa puolesta asiaan millään tavoin liittymättömiä ihmisiä vastaan. 

Sodat eivät enää ole sotia pelkästään sotilaiden kesken, vaan katalia hyökkäyksiä ennalta arvaamattomiin kohteisiin.  Pommit viritetään sinne, missä niillä saadaan eniten huomiota ja tuhoa, ei sinne, missä on kuviteltu, sotaisa vihollinen. Voiko jonkin ideologian puolesta tappaa lapsia tai räjäyttää matkailijoita taivaan tuuliin? Tai voiko sotilas sattumanvaraisesti ampua mieltään osoittavien ihmisten sekaan tietämättä, kuka kypärään osuneen kiven heitti tai tunnistamatta, kuka tuossa metelöivässä massassa seisoo kenenkin joukoissa? Tai voiko metelöivästä joukosta ampua täysin tietämättä, kuka luodin tielle sattuu?

Entäs sitten, kun omat joukot sortuvat ja ihminen huomaakin seisovansa aivan yksin. Juha Sipilä myönsi vaalitappionsa, mutta peitti pettymyksensä rentoon hymyyn. Hänen elämältään ei mennyt pohjaa pois, vaikka oma väki osin hylkäsi. Valta vain vaihtui taustavaikuttajan rooliin eikä sekään liene vähäinen saati yksinäinen. 

Suomalainen ISIS-vaimo, Sanna lähetti Syyriasta koti-Suomeen äidilleen viestin, että hän haluaa palata kotiin. Mutta hänen hymynsä tai kyyneleensä eivät kerää sympatiaa tai herätä empatiaa. Kotiovi ei aukea, rajat pysyvät kiinni, mihin tahansa hän ikinä tahtoisikaan päästä. Sannan joukot sortuivat, kun aseet riisuttiin, pommit purettiin, lapset ja ystävät haudattiin. Maailma hylkäsi aatteen takia taistelleen ja aatteen joukoissa seisoneen.  Suren hänen kohtaloaan, mutta hänen aatteensa puolesta en soisi kenenkään seisovan.

Rukous

Rakas Jumala.
Ethän vain koskaan anna
mun tulla rikkaaks.
Rikkaus veis multa kaikki
suuret unelmat, haaveet.

Heliumia

Painavan hetken
viimesekunneissa on
heliumia.
Se kantaa räntäsateen
läpi aurinkorantaan.

Olavi Virtaa

Olavi Virta veti pientä moottorivenettä autonsa perässä.
Naapuri tuumasi: "Virta venhettä vie."

________


Jouluna Olavi Virran perhe tanssi joulukuusen ympärillä. He muodostivat yhdessä Virta-piirin.

________


Olavi Virran auto oli pysähtynyt tienvarteen ja konepelti oli ylhäällä. Laulaja itse oli nukahtanut takapenkille. Ohikulkija katsoi takapenkillä nukkuvaa Virtaa ja konepellin alla häärivää miestä.

- Näyttäis olevan Virta lopussa.
- Ei kun syyläri vuotaa.

________

Kolme vanhusta seisoi tanssilavan edessä, kun Olavi Virta oli juuri lopettanut esityksensä. He huusivat yhteen ääneen:

Vielä Virtaa.

________

Nuoren naislaulajan puhelin soi keskellä yötä.

- Kulta. Joko olit nukkumassa?
- Vielä on Virta päällä.

________

Nuori poika ojensi tanssipaikan pihalla pariskunnalle Olavi Virran mainoslehtisen.

- Jaha. Olet siis Virran jakaja.

________

Dallapé-orkesterin kitaristi tunkkasi keikkabussia, kun rengas oli puhjennut.

- Annas, Virta avain.

________

Olavi Virta unohti, harvinaista kyllä laulun sanat kesken esityksen eikä enää päässyt lauluun mukaan. Bruno Laakko hämmästyi kovin.

- Nyt on Virta lukossa.

________

Olavi Virta lauloi Lauantain toivotut-ohjelmassa.

- Nyt on Virta radiossa.

________

Dallapén soittajat olivat keikkamatkalla Nivalan Tuiskulassa ja ennen keikkaa järjestivät leikkimielisen juoksukilpailun viereisellä urheilukentällä. Selostajana oli nuori Niemelän Manna.

- Dallapén juoksu on kovin mollivoittoista, mutta nyt pyrkii Virta johtoon.

________

Olavi Virta pyrki kapakkaan melkoisessa myötäleessä. Portsari pysäytti laulajan ja tuumasi.

- Virta. Lähde kotiin nyt vaan.

________

Olavi Virta pyrki Dallapén solistiksi ja kävi koelaulamassa. Bruno Laakko kuunteli miestä tovin ja tuumasi.

- Virta. Paikka on sinun.

________

Dallapén keikka-auto hyytyi tielle ja vikaa etsittiin monissa miehin. Vasta Virta löysi sen.

________

Syvän meren rakkautta

Meren pohjassa
aivan pimeässä voi
kala kaverin
kohdata, rakastua,
tunteesta jakaantua.


Ihminen niin kovin mielellään romantisoi rakkauden omaksi keksinnökseen ja syvästi ihmettelee ja hämmästelee kaikkea luomakunnan hellyyttä, jonka kohteena tai lähteenä ei ole ihmisen hahmoa. Hymyilemme tilanteelle, jossa vaikkapa aasi ja kissa viihtyvät yhdessä ja osoittavat tunteita toisilleen. En yritäkään väittää, että kastemadot mullan läpi työntyissään tuntisivat vetovoimaista, intohimoista rakkautta toisiaan kohtaan. Mutta olipa tuo puoleensa vetävä mekanismi mikä tahansa, ei se ole ihmisen yksinoikeus.

Siksi meren pohjassa aivan pimeässä voi kala kohdata vetovoimaisen kaverin, tuntea jopa niin syvästi tuota löytöään kohtaan, että sanattomin sopimuksin laskee mätimunansa tai maitinsa ja antaa uudelle elämälle yhteisen mahdollisuuden. Tunteettomasti se ei tapahdu. Kun elämä saa mahdollisuuden, rakkaus on aina läsnä. Läsnä ei kuitenkaan aina ole ihminen.

Rajalinjalla

Pimeään yöhön
valo syttyi agentin
lamppuun loistamaan.
Taas tunkeuduttiin maahan,
kuljettiin rajan yli.