Minun kuuden robotin navettani mahtuu laminoidulle työpöydälle, reppuni sivutaskuun ja älypuhelimeeni. Minun kaivinkoneeni ei vie yhtään tuon enempää tilaa eikä sen tela katkea koskaan, ei kulu kauha kaivaessa eikä vuoda hydrauliletku kesken työpäivän. Minun työstökoneeni lyö rautaan reikää korvieni välissä eikä sitä tarvitse pultata kiinni betonilattiaan.
Sanassa on voimaa. Sano se! Tuota ajatusta olen viljellyt
kuin farmari kauraa, ruokkinut kuin maitotilallinen lypsäviään. Näinä viime
kuukausina, viime viikkoina ja viime päivinä olen tuon ajatukseni saanut nähdä
konkretiana, kun valtioiden päämiehet miekkailevat sanan säilällä ja
heiluttelevat tavujen tapparoita ilma sanoista sakeana. On uhattu erota
Natosta, on nimitelty kollegoita diktaattoreiksi, on uhattu vallata vieraita
maita. Ja on vedetty sana sanasta hernettä nenään.
Sana ja kuva ovat olleet minun leipäni kääre. Suuresta
armosta minun ei ole tarvinnut nousta aamulla rämpimään sohjoiseen metsään
kaatamaan puuta jonkun toisen selluttavaksi. Samasta armosta olen saanut liian
vähän järkeä ja tarmoa, ettei minun ole tarvinnut rakentaa kuuden robotin
navettaa sadoille lehmille. Lypsylehmäni ja yhden lehmän robottini on sekin
korvieni välissä ja käynnistyy sängystä nousematta, jos on käynnistyäkseen. Ja
jos ei käynnisty, lehmäni utareet eivät täyty ääriään myöten, vaan ruokkivat
minua pitkin päivää hellästi uutta ajatusta hiertäen ja hioen.
Sanassa on ollut voimaa myös pöydän toisella puolella.
Joskus olen antanut itseni kuulla moitteita, miten ihmisiä häiritään
monenlaisilla viesteillä korvien kuulla, silmien nähdä ja käsin kosketella
postilaatikon pohjalta roskakoriin. Mutta niin me ihmiset teemme. Arvostelemme
kuka kenenkin ammattia tai ammattitaitoa. Kun katson ammattilaisten pelaamaa
jääkiekkoa, en voi olla huomauttelematta metri kaupalla maalin ohi ammuttuja
laukaisuja ja laukaisijaa. Vertaan tuota pelaajaa hammaslääkäriin, joka poraa
potilasta polveen, vaikka hammasta pitäisi paikata.
Kun puhun armosta olla joutumatta tekemään jotakin itselleni
vaikeaa, se on minun armoni. Jollekin toiselle armo on aivan toinen asia. Kovin
moni ihminen ei jaksa istua kahdeksaa tuntia tekemättä mitään, niin kuin
minulle on joskus sanottu. Kun sormet liikkuvat ja muodostavat sanoja ja
sanoista ajatuksia, ei ruumis rasitu, ei sukka kastu eikä hiki valu. Mutta
työtä se on siitä huolimatta – työtä, jota arvostan ja josta olen iloinen ja
onnellinen.
Kovin moni työ ei ihmiskunnan tulevaisuutta ajatellen ole
kovinkaan tärkeää, tai sitten se onkin jopa korvaamatonta. Kukin päättäköön sen
omassa mielessään aivan kuin sen arvostuksenkin. Itselleni on tullut joskus
ajatus päähän laittaa omaan postilaatikkoon teksti: ”EI MAINOKSIA. Teen ne ite!”
Nivala-lehti, lähikolumni 13.3.2025
