Ihminen on tehnyt ainakin kaksi virhettä. Toisen se teki, kun nousi kahdelle jalalle. Nelijalkaisena sillä ei ollut selkäkipua eikä varsinkaan alaselkävaivoja. Mutta heti pystyyn noustuaan ihminen alkoi puristua kasaan eikä sen vaakatasoon suunniteltu selkäranka kestänytkään tuota ankaraa painetta. Toisen virheen ihminen teki, kun luopui lepopäivästä.
Selkäsairauksille emme enää paljon mitään voi, kun olisi varsin hankala palata takaisin neljällä raajalla kulkevaksi nisäkkääksi. Jo paljon ennen eläkeikää olisi ihmisillä kämmenet vieläkin huonommassa kunnossa kuin selkä ja polvet ruvella alituiseen. Mutta lepopäivän voisimme vielä ottaa takaisin ja pyhittää sen yksistään lepäämiseen ja elämästä nauttimiseen, sulkea kaupat ja tehtaat ja vähän tinkiä tavaran paljoudesta tai ainakin sen jokapäiväisestä haalimisesta.
Istuin kesämökin terassilla ja kuuntelin hellepäivän aamun lintujen laulua. Istuin aivan rauhassa, join kahvia ja maistelin pehmeää vehnästä. Tuuli heilutteli vasta puhjenneita koivunlehtiä ja tuore ruoho värähteli aamuisessa virissä. Käpytikka lennähti lähikuuseen ja vihelsi lyhyet vihellyksensä ja kallisteli päätään, josko jossakin puunrungon kätköissä olisi sille mehevä toukka narskuttamassa. Mustarastas helkytteli soljuvia säkeitään ja kirjosieppo etsiskeli itselleen sopivaa oksaa rauhoittua. Jostakin kaukaa kuului hanhien kumea kaakatus kuin ilveksen huuto talvi-illassa ja pian lensivät hanhet pienenä parvena mökin yli rauhalliselle merenlahdelle kesäpesää tekemään.
Ohuet pilvet hajoilivat pitkin taivasta, liikkuivat hyvin korkealla ja saivat auringon väreilemään. Tuuli liikahti. Kimalainen nousi nurmen pikkukukista kuistin ylle ja kävi verkkaisesti lennellen tutkimassa jokaisen kirjavan esineen kuin mettä sisältävän kukkasen, lensi pääni ympäri ja surisi metsän reunaan. Kuin harmaanruskea aave hyppeli kevätjänis ruskettuvassa talviturkissaan pihan yli, pysähtyi kuulostelemaan luontoon kuuluvia ja varsinkin kuulumattomia ääniä hievahtamatta, loikki metsänreunassa olevalle hiekkakasalle ja kieri hiekassa kuin koira, nousi välillä istumaan ja kuuntelemaan, kellahti taas kyljelleen ja pyörähti ympäri. Leikistä ilahtuneena se jatkoi rauhallisin loikin matkaansa eikä muuta jälkeä jättänyt kuin pienen tupsun valkoista talviturkkia hiekkakasan reunaan.
Naapurin ovi kolahti ja mies astui kuistille, tervehti ja astui sisälle takaisin. Ovi kolahti uudelleen. Ilma väreili auringonpaisteessa ja täyttyi pikkulintujen laulusta. Pienen joen kevään täyttämässä uomassa vesi kohisi tasaisesti ja vahvasti. Kivien vaste kuului ilman läpi, kun virtaava vesi kuohusi esteiden yli. Sillä oli kiire, mutta ihmisellä ei ollut hoppua mihinkään. Oli sunnuntaiaamu, lepopäivän aamu. Mieli kuunteli loppukevään ja alkukesän kiihkeitä ääniä, suloista lirkutusta, viehkeitä vihellyksiä, virtaavan veden loppumatonta kohinaa.
Ihminen teki kaksi virhettä, mutta Luoja ei yhtäkään. Seitsemäntenä päivänä hän vain lepäsi ja mietti, että niin oli hyvä. Olen hänen kanssaan tuosta asiasta aivan samaa mieltä. Seitsemäs päivä on se tärkein: lepopäivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti