Näin nuoren naisen istuvan lähteen reunalla ja katsovan alas. Ei hän lähteestä etsinyt tulevaa saati mennyttä puolisoaan, ei ennusmerkkejä tulevasta, ei etsinyt sammakoksi muuttunutta prinssiään, tuskin huomasi koko lähdettä. Alas katsoissaan hän tviittasi älykännykällään tai moikkasi kavereitaan facebookissa tai lähetti tekstiviestiä ystävälleen tai kenties rakastetulleen. Hän ei ollut missään nimessä yksin ja häirittävissä. Hän ei ulkoisesti kaivannut ketään, vaan oli yhteisönsä jäsenenä torin kupeessa lähteen reunalla. Hänen huulensa eivät liikkuneet, mutta hän kuitenkin jutteli, seurusteli, kommentoi, osallistui - tai luulotteliko vain.
Kun nuoruuteni päivinä neitonen istuskeli puiston penkillä tai baarissa, saatoin kuvitella hänen odottaneen jotakuta tai vain olleen. Jos varttitunnin odottelemisen jälkeen ketään ei näkynyt mailla saati halmeilla, uskalsin olettaa hänen vain yksikseen kuluttaneen aikaa. Niinpä lyhyen ja alkeellisen päättelyketjun läpäistyäni saatoin lähestyä neitokaista juttelutarkoituksessa melkoisen varmana, että hän saattaisi keskittyä tuolla hetkellä vain minun kohtaamiseeni. Välissämme eivät olleet sosiaaliset verkostot, virtuaaliset joukot saati iltapäivälehdet, tv-uutiset, soittolistat...
- Moi. Mistä oot ku en ennen sua oo nähny?
- Lampilta.
- Mitä sä ootat?
- Emmitään.
- Lähetään meille kuunteleen levyjä.
- Joo.
Noin minä muistelen ennen olleen kaiken niin mutkatonta, kun sosiaalinen verkko piti kutoa reaaliaikaisesti paikalla olleista ihmisistä ilman minkäänlaista ennakkosuunnittelua tai valmista hakutulosta intuition mukaan. Verkko tosin oli suurireikäinen ja harvasilmäinen ja keskustelun viimeinen sana muovautui usein joksikin muuksikin kuin jooksi. Aina ei levyjä kuunneltu eikä kahveja keitelty, mutta verkkoa kudottiin harvakseltaan kukin taitojensa ja uskalluksensa mukaan, minkä kukin elämän repimien reikien paikkaamiselta ehti - vai luulottelenko vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti