Vesikirpun oikeudet

Vesikirppu voi

päättää valtamerien

oikeuksista,

kun kuolee sukupuuttoon

vasta ihmisen jälkeen.

Koko muu maailma

Valtiomies ei

puristavan solmion

kuristuksessa

näe muuta maailmaa

kuin sen, mikä näytetään.

Vanhat tutut

Unissani näin

elämän ja kuoleman

eikä kumpikaan

ollut toiselleen vieras.

Olivat vanhat tutut.

Daavidin synty

Viimeinen isku

työntää kiilaa kallioon,

murtaa marmorin

ja hakkaa lopultakin

esiin uljaan Daavidin.

Ensimmäisen luokan ravintola

Astun sisään ja toivotan henkilökunnalle hyvää huomenta. Minua tervehditään kohteliaasti. Sanoista ei kuulu opeteltu liturgia, vaan aito välittäminen ja ilo arvokkaan ihmisen tullessa kylään. New Yorkissa? Lontoossa? Abu Dhabissa?

Istun pöytään. Minulta kysytään, mitä haluaisin ottaa aamupalaksi. Kaurapuuroa? Kakkua? Raparperipiirakkaa? Kahvia? Vai maistuisiko tuo kaikki? Kaikki maistuisi. Istun ja luen aamun lehteä ja kirjoitan nimeni vieraskirjaan.

Aamupuuro on hyvin haudutettu ja maistuvainen. Kysytään, toivonko jotakin puuron sekaan: voita, marjoja, hunajaa? Nautin sen hyvin rauhallisesti ja jutustelen samalla pöytäseurani kanssa menneistä, nykyisistä ja tulevista. Saatamme muistella jo tuonilmaisiin siirtyneitä, vietämme tovin jo puretuissa taloissa ja muuttuneissa maisemissa.

Kahvi on tuoretta ja tuoksuu oikein hyvälle, kakku on kuohkeaa, raparperipiirakka aamulla leivottua. Maistelen ja makustelen. Minulta kysytään, onko tarjottava hyvää ja vastaan sen olevan ensiluokkaista. Minulle tarjotaan lisää kahvia. Olen aamun tärkein ihminen.

Pöydät täyttyvät vähitellen, ja tarinat vaihtuvat, kertomukset kumpuavat aikakausien halki ja viilettävät nykypäivän ohi ja käyvät joskus huomisen puolella. Tarinoissa on elettyä elämää ja elämättömiä haaveita, uskomattomia kokemuksia, aamun tärkeimpien ihmisten huimia muistoja.

Mies tunnustaa naiselleen rakkautensa, muistelee ensimmäisen yhteisen tanssin. New Yorkissa? Lontoossa? Abu Dhabissa?

Astiat kerätään pöydistä. Kysytään, onko kaikki hyvin. Kaikki on oikein hyvin. Radio soi kesäaamun säveliä, joku hoitaa pientä kasvimaata, pöydillä on tuoreita kukkasia, jotka on poimittu ensimmäisen luokan ravintolan hyvin hoidetusta kukkatarhasta.

On runon aika. Me kaikki tärkeimmät ihmiset istumme ja kuuntelemme, kun kutsuttu vieras kertoo runojen maailmasta, sanojen taikamerestä ja innostaa meitä kirjoittamaan. Hän on yksi monista kutsutuista vieraista, jotka tuovat ensimmäisen luokan ravintolaan uusia mietteitä ja ideoita, lempeitä tuulahduksia erilaisista tavoista ajatella ja oppia.

Toisena päivänä on luonnonkasvien aika, ja meille kerrotaan yrteistä, sienistä, marjoista ja hedelmistä, joita luonto kasvattaa joko viljeltyinä tai villeinä valmiina kerättäväksi ja syötäväksi. Kolmantena päivänä tutustumme jonkun ensimmäisen luokan ravintolan tärkeimmän asiakkaan kirjoittamaan kirjaan.

Menú alkaa olla lopuillaan. Pääruuaksi olen saanut nauttia kanssaihmisteni, ensimmäisen luokan ravintolan tärkeimpien ihmisten sydämellisestä seurasta, hersyvistä muistoista, hyväntahtoisesta yhdessäolosta, ystävällisyydestä ja ennen kaikkea tunteesta, että olen todellakin tärkein ihminen.

New Yorkissa? Lontoossa? Abu Dhabissa? Noissa kaupungeissa on monta seitsemän tähden hotellia, joissa on monta ensimmäisen luokan ravintolaa. Minun ei ole kuitenkaan tarvinnut lentää maailman ääriin saadakseni tuntea itseni tärkeäksi asiakkaaksi, tärkeäksi ihmiseksi. Istun juttiksella, juttutuvalla, ensimmäisen luokan ravintolassa ja nautin. Nautin, kun ei minun muuta tarvitse tehdä – valmiissa pöydässä.

Hannu Hartikainen, Nivala-lehti, paikalliskolumni 28.8.2026

Perhosen siipi

Perhosen siipi

on terästä vahvempaa.

Sen hauraus on vain

ihmisen harhakuva

ja ylemmyyden tunne.

Iltapala

Kotkat pelkäävät,

kun varikset raakkuvat

myrkkysammakon

tiehen liiskautunutta,

maistuvaa iltapalaa.

Mopoerektio

Nyykän Kawa on kullattu ja sen hinta messutarjouksena 400.000 euroa ilman alvia. Ehyenä. 

Puukengät, hollannikkaat savusivat, kun Arto Nyqvist roikkui möhkö-Kawan takatuupparissa yli 200 kilometrin tuntivauhdissa, hyppäsi sitten takaisin moottoripyörän selkään, nosti keulan ylös niin korkealle, että takalasi helähti asfalttiin. Kukaan muu maailmassa ei tehnyt samaa temppua niin raskaalla moottoripyörällä. Olen nähnyt tuon legendaarisen esityksen ja katsonut öljypohjan Pernod-logoa. Ja olen tavannut Arto Nyqvistin nyt jo ikämiehenä kauppaamassa nimellään varustettuja puukenkiä. Hän on elossa vaativista ja vaarallisista tempuistaan huolimatta.

Olen myös kuullut, en itse nähnyt toisenlaisen tapauksen, jossa nuori mies oli nostanut Nivalan keskustassa möhkö-Kawaa kevyemmän Kawasakin keulan korkeuksiin, pudonnut asfalttiin, lyönyt päänsä ja kuollut. Keulimisen vaihtoehtoja on kaksi: pysyä pystyssä tai kaatua. Kaatumisessa taas on lukuisampia vaihtoehtoja: kärsiä häpeää, loukkaantua, vammautua tai kuolla.

Ihailen taidokkaita ihmisiä. Ihailen soittajia, laulajia, puuseppiä, rakennusmiehiä, myyjiä, taiteilijoita, moottoriurheilijoita… Taito on aina lahja, jota kannattaa vaalia ja kehittää ja arvostaa. Kun jonkin asian osaa oikein hyvin, on syytä tarjota oma osaamisensa julkisesti näkyville. Muusikko nousee estradille ja todistaa osaamisensa ja antaa yleisönsä nauttia taidostaan ja kyvyistään.  Taiteilija maalaa taulun ja vie sen näyttelyyn vieraiden ihasteltavaksi ja arvosteltavaksi.

Taito ei ole tarkoitettu kiusaamista varten. Vanhassa laulussa sanotaan, että mummon ikkunan alla lauloi katulaulaja. Hänen tarkoituksensa ei ollut häiritä mummoa, vaan viihdyttää muistoissaan elänyttä vanhusta. Tuskin tuon katulaulajan mieleen olisi ilkeimmilläänkään tullut keskellä yötä huutamalla huutaa mummon ikkunan alla tuota tangoaan.

Tuonilmaisiin jo siirtynyt tuttavani, kaverini halusi myös olla taitava, taitava motoristi. Oli alkukesä ja rippilapset olivat kokoontuneet kirkon pihalle. Pojat liikehtivät jäykästi mustissa puvuissaan ja kauniit neitokaiset punaruusut käsissään hehkuivat kesämekoissaan. Kaverini halusi tehdä vaikutuksen ja nosti satapiikin moottoripyörän keulan tyttöjen edessä ilmaan kuin näyttääkseen miehuuttaan ja todistaakseen haarovälinsä voimaa ja kellahti kumolleen kesäneitojen jalkojen juureen. Erektio laski yhtä nopeasti kuin oli noussutkin ja maksoi paljon rahaa. Tuli myös mainehaittaa. Voivoi.

Kotini ohi kiitää päivittäin monta taitavaa poikaa virkeillä mopoillaan keula korkealla. Ihailen taitoa, mutta niin monta kertaa olen nähnyt myös tuon edellä kerrotun joko elävänä tai videolla. Jälki ei ole koskaan kaunista.

Niin kuin taitavinkaan taitoluistelija tai mäkihyppääjä ei koko kilpailu-uraansa selviä kaatumatta, niin ei kaduilla taiteilevat mopoilijatkaan selviä koko elämäänsä ilman vahinkoa joko itselleen tai muille. Kun temput tehdään suljetulla alueella, on reilua riskeerata vain oma terveytensä. Mutta kun tuo taito tuodaan yleisille teille, kaupungin keskustaan, vaarassa ovat päiväsaikaan myös sivulliset.  Yöllä temppuilevat vaarantavat paitsi itsensä ja muut teillä liikkujat, myös häiriköivät nukkuvia. ”Jos meteli häiritsee, muuta muualle." Tuo on typerä tapa lohduttaa. ”Pojat ovat poikia”, on yhtä typerä ja vastuuton tapa kannustaa nuorta olemaan ajattelematon.

Osaaminen on eroottista ja taidokkuus kertoo tahdosta oppia osaamaan.  Kun puukengät savuavat ja takalasi helähtää suljetulla ja temppuiluun tarkoitetulla alueella, yleisö on turvassa ja satulassa taitava kuljettaja. Mutta kun keula nousee ja moottori huutaa keskellä yötä keskellä kaupunkia, satulassa on munaton typerys.  Niin se vain on.

Nivala-lehden lähikolumni 6.8.2026

Jappi. Jeesus ja Myllymäen Anni

Juhannukset vuosikymmeniä sitten, 1960-1970-luvuilla olivat meille poikasille limunaatia ja jappiajoja. Kun aattoiltana oli juotu limunaatia patenttikorkkipullosta mahat hiilidioksidista pulleviksi, juhannuspäivänä tongittiin kaikki säästetyt pennoset esiin ja juostiin rautatieasemalle.

-          Lättähattulippu Haapajärvelle.

Joitakin kymmeniä pennejä tai silloisia markkoja lippu maksoi eikä mihinkään muuhun jäänyt enää rahaa. Haapajärven asemalta isommat pojat tiesivät tien raviradan metsikköön ja sieltä oikopolkuja pitkin raviradan varteen. Lipunmyyjät olivat kaukana eikä heitä haluttu nähdäkään kovin läheltä.

Maaratakilpailuja eli moottoripyörien ravirata-ajoja kutsuttiin yleisesti jappiajoiksi. Yleisimpiä kilpamoottoripyörämerkkejä oli JAP, tsekkiläinen ihmekone, joka oli yksinkertainen, nelitahtinen, isoääninen ja nopea. Kun kuminauha roiskaisi itsensä ylös ja ensimmäinen erä lähti kiertämään ravirataa, ilman täytti huumaava moottorien meteli ja suloinen risiiniöljyn tuoksu. Mitään sen suloisempaa, ihanampaa, kiihottavampaa ja jännittävämpää en reilun kymmenen vuoden ikäisenä voinut kuvitellakaan. Enkä vieläkään kovin monta asiaa laita noiden aistinautintojen edelle.

Kotimatkalla olimme paitsi nälkäisiä, myös täynnä  vauhdin hurmaa. Omasta, vanhasta polkupyörästä tuli jappi ja kuljettaja oli Timo Laine. Koska japin ohjaustanko oli leveä hyvän otteen pitämiseksi, myös polkupyörään tehtiin leveä tanko. Sopivan paksuisesta pajusta sahailin ja vuolin ohjaustangon jatketta ja kohta jappi oli valmis hiekkateiden mutkiin armottomaan sladiin.

Ilman ääntä ei polkupyörästä saanut täydellistä kilpakonetta. Tarvittiin karvanarua, pyykkipoika ja sopiva pala pahvia. Karvanarua oli joka mökissä, kun kaikki paketit ja nyssykät sidottiin narulla. Pyykkipoikia oli pihaköysi notkollaan, mutta pahvista oli pula. Kun polkupyörän eturenkaan sivulle kiinnitettiin sopiva pala pahvia pyykkipojilla ja pahvista ohjattiin karvanaru pyörän ohjaustankoon, narua sopivasti kiristämällä ja kaasutellen pahvi räpätti pinnoja vasten.

Olin menossa syksyllä kansakoulun neljännelle luokalle ja tallessa oli vanhoja alaluokkien koulukirjoja. MEIDÄN LASTEN USKONTOKIRJAn kansi oli sopivan kokoinen, sopivan paksuinen ja sopivan joustava. Leikkelin kannen passeleihin mittoihin ja kiinnitin sen lokasuojan tukirautaan kolmella pyykkipojalla. Ääni oli lähes taivaallinen. Jappini oli valmis.

Kaasuttelin pyörän naapurin poikien ihailtavaksi. Stenrothin Osmo ja Kyösti olivat kilpakumppaneita ja kisakuskeja hekin. Esittelin komeita, pajupuulla jatkettuja sarvia, ohjaustankoa ja täydellistä räpättiä, jossa nuori Jeesus paimensi sädekehä päänsä ympärillä lampaitaan. Pojat katsoivat kirjan kantta.

-           Mitä jos Myllymäen Anni näkkee?

Kauhistuin ja ajoin jappini välittömästi varikolle ja vapautin Jeesuksen opetustehtäviin.

(Nuorille lukijoille kerron tiedoksi, että maaratakilpailut olivat ja ovat vieläkin moottoriurheilun eliittiä, ja Myllymäen Anni opetti minua kansakoulun ylimmillä luokilla olemaan ihmisiksi. Siinä hän onnistui melko hyvin.)

Hannu Hartikainen, lähikolumni Nivala-lehti 3.7.2026

Paradoksi

En voi hypätä

aina korkeammalle,

mutta mikään ei

estä putoamasta

aina vain syvemmälle.

Reppu täynnä kultaa

Nauruni nostaa

minut korkeammalle

kuin koskaan voisin

kultareppu selässä

kyynelsilmin kohota.

Unelma, joka ei yhdistänyt luomakuntaa

Unelmissa asuvat toiveet ja muistot, tahto ja uskallus ja usein myös pyrkimys. Kun täytän lottolapun, voin vain toivoa ilman pyrkimystä rikastua. Mutta kun unelmoin jostakin, minkä voin itse tehdä  tai mihin voin konkreettisesti pyrkiä vaikkapa työn ja vaikeuksienkin kautta, on minun unelmillani ainakin teoriassa toteutumisen katetta.

Nuoruuteni radioon ei kuulunut yltäkylläisesti musiikki, jota rakastin. Sen tähden jouduin hankkimaan vinyylit omaan soittimeeni ostamalla joko paikallisen kauppiaan levylaarista tai tilaamaan ylikansallisesta musiikkikaupasta. Useimmiten tiesin, mitä tilasin, mutta joskus sain parempaa musiikkia kuin osasin tilatessani toivoa. Tunsin 70-luvun valkoisetkin bluesin taitajat. Kun jo tuonilmaisiin siirtynyt Heikki Silvennoinen esitteli omia soittajasuosikkejaan, huomasin meillä olleen hyvin täsmälleen sama maku: Jimi Hendrix, Eric Clapton, Jimmy Page, John Mayall…

Kun kuulin John Mayallin surullisen Crying-bluesin, ihastuin sen rosoiseen sähköviuluun, jota soitti Don Harris. Soittajalla ei sinällään ollut mitään merkitystä, mutta viulusoolon tunnelma tuskallaan kiehtoi ja sitoi mielikuvitukseni pitkäksi aikaa klassiseksi miellettyyn soittimeen. Ensimmäisen kosketukseni viuluun sain keskikoulussa, kun Kiviojan Siskon viulua muka soittamalla yritin lintsata välitunnilta. En tietenkään osannut soittaa, mutta kerroin välituntivalvojalle, että minun piti treenata viululäksyä enkä voinut mennä ulos. Valvoja oli valveutunut viulumusiikin ystävä ja pyysi minua soittamaan tietyn ja tunnetun viulukappaleen. Kiltisti kävelin ulos.

Mutta bluesia halusin oppia viululla soittamaan. Säilyn Maurilla oli pieni musiikkiosasto Radio Säilyn tiloissa ja sieltä löysin 150 markalla soman viulun ”pienet sormet soittavat”-periaatteella. Ehkä se ei ollut tarpeeksi laadukas ensisoitin. Saman virheen tekevät myös monet vanhemmat hankkiessaan lapselleen liian halvan ja kelvottoman soittimen ja soittamisen into katoaa, kun soitin ei suostu soimaan soittajankaan sormilla.

Löysin viulusta bluesskaalan kutakuinkin. Paitsi että omistin viulumusiikkia sisältävän bluesvinyylin, minulla oli myös umpikuuro kissa, Lukki nimeltään. Se ei kuullut yhtään mitään ja kun se ei kuullut, se ei myöskään osannut hallita omaa naukumistaan. Kun kissa naukui, sen ääni kantoi yhtä kauas kuin siihen aikaan varsin suositun CCR:n solistin, John Fogertyn: ”I know…” Saundikin oli pitkälti sama. Kissaa ei siis mikään ulkopuolinen asia häirinnyt, niin luulin. Mutta kun otin viuluni kotelostaan, kissa katsoi minua vähän pelokkaasti, ehkä halveksuenkin, vaikka aluksi luulin sitä vain uteliaisuudeksi uudesta tuoksusta.

”I´m crying…” Viuluni valitti epävarmasti naristen puuvillapeltojen pölyssä ja haki hapuillen oikeaa säveltä hartsin hajun levitessä huoneeseen. Lukki nosti päätään, ojensi takajalkansa pitkälle taakse kuin muka venytelläkseen ja käveli hitaasti ovelle ja naukaisi: ”I knouuuuuuuu” ja häipyi vähin äänin hiljaiseen ulkoilmaan, jossa meijeri jyskäsi ja humisi maatilojen maidosta edamia. Tuota jyskettä kissani ei kuullut. Viulun myin lähes hankintahintaan. Sen jälkeen olimme molemmat onnellisia omissa maailmoissamme, Lukki ja minä.

Jos en koskaan olisi pyrkinyt toteuttamaan unelmaani bluesviulistina, en olisi saanut tietää jousisoittimen vaikutuksista umpikuuroon kissaan enkä sitä, että unelmat eivät hyvistäkään tarkoitusperistä huolimatta välttämättä yhdistä luomakuntaa.

 

Hannu Hartikainen, lähikolumni Nivala-lehti 6.6.2026 

Muistoja

Varpaiden jäljet

jääkauden kalliolla

kasvavat täyteen

kielon valkokukkia

kuin rakkaita muistoja.

Toisen ilo on toisen työ

Ilolintusen

vetoketju kihisi

aamuauringon

ensimmäisten säteiden

välkkeestä iltaruskoon.

Särötön onni

Suomi on maailman onnellisin maa. Monet nauravat ivaillen väittämälle, että missään muussa maailman maassa eivät ihmiset ole yhtä onnellisia kuin Suomessa. Kerronpa sinulle yhden, vain yhden asian, miksi me olemme onnellisimpia ihmisiä.

Venäjän ortodoksipiispa Kirill siunaa hyökkäysjoukot ja tykit ja panssarivaunut, pirskottelee pyhää vettä tappokoneiden päälle ja toivottaa hyvää matkaa sotajoukoille, jotka ovat lähdössä teurastamaan ukrainalaisia lapsia, naisia, äitejä, isiä, miehiä, mummoja. Vastassa heillä on vähän toisenlaisia ortodokseja, aivan vääränlaisia mielestään, luopioita, hävitettäviä.

Amerikan presidentti ristii kätensä yhdessä varapresidentin kanssa ja rukoilee onnea ja menestystä suurelle hyökkäykselle Iraniin. Hyökkäys on niin massiivinen, että taivaan enkelitkin ovat ihmeissään. Presidentin ja varapresidentin jumala on kaikista jumalista väkevin.

Iranilaiset polvistuvat moskeijoissaan ja kumartavat Allahia. He rukoilevat voimaa taistella amerikkalaisten jumalaa vastaan. He uskovat, että heidän jumalansa on vahvempi ja oikeudenmukaisempi kuin presidentin ja varapresidentin jumala.

Israelin Jahve katselee muuria vasten nyökytteleviä ortodoksijuutalaisia ja synagogissaan rukoilevia tavallisia juutalaisia ja Israelin pääministeriä, jotka yhdessä rukoilevat tuhovoimaa aseilleen toisen maan terroristeja vastaan, jotka puolestaan rukoilevat omaa jumalaansa tuhoamaan daavidilaiset.

Me istumme olohuoneissamme ja katsomme iltauutisia ja ihmettelemme jumalten välistä kiivasta kamppailua öljystä ja timanteista, maa-alueista ja ideologioista. Välillä käymme keittiössä ja katsomme ikkunasta ulos, kun naapuri kaikessa rauhassa haravoi pihaansa tai käynnistää autonsa ja valmistautuu lähtemään rauhanyhdistykselle seuroihin.  Toisesta ikkunasta voimme nähdä körttiläisten kulottavan tien piennarta ja heilauttavan kättään lestadiolaiselle.

Astun kevätillan hellään lämpöön kotini portaille ja nostan kättä naapureille. He nostavat ja heiluttavat tervehdyksen ortodoksille. Meillä kaikilla on oma tila ja kunnioitamme toistemme tilaa ja ajatuksia, mielipiteitä ja aatteita ja käsityksiämme kelvollisesta elämästä.

Vappuna puhallamme ilmapallot pulleiksi ja riemuitsemme keväästä ja tulevasta kesästä. Uskovaiset ja ateistit, sinä ja minä, he ja me elämme yhdessä ilman julkista toraa. Vaikka ajatuksemme kulkevat erilaisia polkuja, meillä ei ole tarvetta pyrkiä toistamme kuristamaan ja toisemme omaisuutta hävittämään. Sosiaalisessa mediassa kiivastelemme kohtuullisesti, mutta kun erimielinen tulee kadulla vastaan, katsomme kohteliaasti muualle.

Minä elän onnellisessa maassa, onnellisten ihmisten keskellä. Onni ei ole särötön, mutta vain Allah on täydellinen, sanotaan.  Ehkä Jumalakin.

 

Nivala-lehden lähikolumni 9.5.2026

Kuuro pyöveli

Anon armoa

jokaisella portaalla,

kuiskailen hiljaa

ääneni kuuluville.

Pyövelini on kuuro.

Paljonko on paljon

Seitsemän kertaa

saattaa nuoli lävistää

sydämen ilman,

että kuolema  tulee.

Mutta ei kahdeksatta.

Tähtiä

Seitsemän pientä

miehenpuolta kiipesi

kaunista säärtä

pitkin kohti taivasta

ja näkivät tähtiä.

Käsitystä

Kuusi omenaa.

Jos on persikkaa, kaksi.

Kaksi omenaa,

kun oli persikoita.

Niin sinä pyysit tuomaan.

Hirmulisko

Minusta tuli

hirmuliskon kaltainen

raatelupeto.

Sen puraisu pelottaa

ja kosketus kuolettaa.

Kesällä

Kesällä kaikki

avannot sulkeutuvat,

jäiset ulapat

lakkaavat kantamasta,

kuurapuut kukkimasta.

Kirjoittaminen opettaa paremmin kuin Siperia

Kirjoita kirja,

kuvittele hyväksi,

odota paljon.

Pian tiedät paikkasi

omassa nurkassasi.

Koko ikäni

Koko ikäni

olen vain odottanut,

istunut vaiti,

seisonut laiturilla,

katsonut vastarantaa.

Kannattaa lukea

Silmistä näkee

poissaolon ja halun,

ilon ja surun

kuin kertoisi toiselle

kirjan olevan hyvä.

Oletuksia

Oletetaanpa, että naapurisi olisi varsin vastenmielinen ja inhottava roisto, joka varastelisi sinun pihaltasi milloin ruohonleikkurin, milloin kottikärryn, milloin kaasugrillin tai vaikkapa aivan uuden sähköauton. Oletetaanpa, että puolet paikkakuntasi asukkaista eläisi vastoin kaikkia lakeja ja sääntöjä, juopottelisi ja rellestäisi kuin viimeistä päivää. Rietasteltaisiin ja pelattaisiin pelikorttia, poltettaisiin väkiviinaa ja salaa kaadettaisiin hirvet ja peurat, ammuttaisiin alas metsot ja muut metsälinnut ja syötäisiin villeissä kekkereissä joutsenet ja valkoposkihanhet.

Oletetaanpa, että naapuriisi tai kylääsi muuttaisi aivan uppo-outo nuorukainen, joka sanoisi ylläkerrotun elämän olevan melko lailla väärin ja vasten kaikkea hyvää. Kokoaisi tuo mies salametsästäjät ja viinanpolttajat ja varkaat ja muut humut pihalleen ja opettaisi heitä elämään ihmisiksi ja puhuisi rakkauden kieltä. Sanoisi kaikille, että hän tuo isältään terveisiä, miten maailmassa on oltava. Häntä kuunneltaisiin ja jotkut jopa muuttuisivat säällisiksi ihmisiksi. Isällään kun oli näetsen valtaa yli kaiken, maailman presidentillä.

Oletetaanpa, että muutama salametsästäjä kokisi tuon miehen opetukset vastenmielisiksi ja typeriksi. Metsähän oli täynnä riistaa. Kyllä siellä syömistä piisasi. Niinpä nuo pyssysankarit pyrkisivät ajamaan mokoman miehen tiehensä juuri sinne, mistä oli tullutkin ja varsinkin sinne, minne aurinko ei ole koskaan paistanut eikä paista.

Oletetaanpa, ettei tuo kylään tullut mies olisikaan aikeissa lähteä yhtään mihinkään, vaan väittäisi saaneen isältään toimeksiannon saattaa väki järjestykseen. Suuttuisivat tuosta päättäväisyydestä salametsästäjät ja päättäisivät yksissä tuumin ampua miehen. Mutta ennen kuin saattaisivat julman suunnitelman päätökseen, salametsästäjät kohtaisivat järkeä puhuvan nuorukaisen isän, vanhan ja viisaan miehen, maailman presidentin, jolla olisi suunnitelma. Hän kertoisi metsästäjille, että he voisivat kaikessa rauhassa tappaa hänen opettajapoikansa. Sehän olisi vain kaikille hyväksi. ”Näkevätpähän kyläläiset, varkaat ja hulttiot, miten paljon minä heitä kaikkia rakastan. Annan jopa tappaa oman poikani, että loppuu se hillitön elämä.”

Oletaanpa, että salametsästäjät hämmästelisivät kovin tuon oikeudenpuolustajan isän merkillisiä juttuja ja hänen varsin erikoista rakkaudenkäsitystään. Hän antaisi ampua oman, varsin sympaattisen poikansa, mukavan nuorukaisen, joka ei kenellekään tekisi mitään pahaa. Poikahan vain yrittäisi kertoa, ettei elämä ollut mitenkään säällistä, jos vain joi ja nai ja rellesti ja varasteli ja löi korttia kaiket illat.

No. Oletetaanpa, että salametsästäjät ampuisivat kyläläisiä kelvolliseen elämään opettavan nuorukaisen ja oletetaan vielä, että isä tosiaan antaisi kaikille tuon veriteon anteeksi sillä ehdolla, että piti uskoa tuon pojan kylässä käyneen ja hyvää hyvyyttään rakkauden oppia jakaneen.

Oletuksista on maailmanjärjestys rakennettu. Pojat yrittävät hyvällä, mutta isät pommittavat ja hämmentävät ja tunnustavat kirveellä rakkauttaan kautta kauniin maailman. Oletetaanpa vielä toivoa täynnä, että pojasta polvi paranee, jos isä ei sitä alta potkaise – rakkauttaan.

 

Hannu Hartikainen, Nivala-lehti, lähikolumni 10.4.2026

 

Kultaa

Yhden elämän

sain kuin kultamitalin.

Juoksin, hyppäsin,

loukkasin lihakseni,

maaliin pääsin kuitenkin.

Rukousparvi

Pyynnöt nousevat

taivaaseen hyttysparven

tavoin. Jumala

läpsäisee kämmeniään,

pyyhkäisee ylensyöneen.

Varmuuden vuoksi

Varmuuden vuoksi

pitää aasia lyödä

heikolla jäällä,

ettei sen ajatuksiin

tule painua pohjaan.

Julmaa kieltä

Hyvä Jumala.

Anna mulle anteeksi

heikko mieleni,

joka ei nuole sinun

julmalla kielelläsi.

Valo

Kun syvään veteen

sukeltaa, nousee pintaan

ja taas vajoaa,

voi pimeydestä löytää

kaikkein kirkkaimman valon.

Sänkyyn vaan

Nitroa huuleen,

kun rintaansa puristaa.

Onhan se heikko,

joka matkalla väsyy.

Sänkyyn vaan ja selälleen.

Kaikki lasketaan

Jos vain sanoisin

päivien piirtäneen tuon

lyhyen janan,

olisinko jättänyt

sekunnit elämättä.

Paradoksien paradoksi

Jumala on kaikista pedoista raakalaismaisin. Se pelastaa juutalaisen muslimin käsistä, se pelastaa muslimin kristityn käsistä, se pelastaa kristityn muslimin ja juutalaisen käsistä. Se siunaa aseen, kun juutalainen kohdistaa sen muslimin otsaan, se siunaa aseen, kun muslimi kohdistaa sen kristityn otsaan, se siunaa aseen, kun kristitty kohdistaa sen kaikkien jumalaa pelkäävien otsaan. 

Se antaa pommin pudota kouluun, jossa lapset lukevat tarinoita jumalasta. Se tappaa lapset, jotka ristivät kätensä joka ilta rukoukseen kaikkien maailman ihmisten puolesta. Se tappaa lapset, jotka polvistuvat hänen kuvansa eteen ja pyytävät suojelusta ja siunausta.

Se antaa lapsen syntyä rakastettavaksi, mutta sallii viattoman murskaantua ahneiden kasvottomassa sodassa. Enempää en halua siitä kertoa. Se peto ei kaihda mitään. Hellästi se kääntää kasvonsa hymyyn, julmasti se kääntää selkänsä kaikille, jotka siihen uskovat. Olen kohdannut paradoksien paradoksin, vaikka tahtoisin kohdata oikean jumalan, Jumalan, Hänet, jonka nimiin maailma valehtelee.

Kun Aisakellot näytti uutta tietä kotiin

Joitakin vuosia sitten, kun Liikuntakeskus Uikko järjesti vielä Uikon Taikaa –tapahtumia ja sain olla mukana ideoimassa tapahtumaviikon markkinointia ja mainontaa, syntyi yhdestä väärinkuulemisesta kauan elävä meemi niin kuin nykykielellä sanotaan. Tämä asia tuli mieleen Emma-gaalaa katsoessani, kun gaalassa oli esiintymässä poikasesta aikamieheksi kasvanut popidolli, pop-idoli.

Näihin aikoihin maaliskuussa liikuntakeskuksen toimitusjohtaja  Pekka Niemelä tapasi soittaa minulle ja kertoa tulevan kesän Uikon Taikaa-ajankohdan ja esiintyjät.  Yhdessä aloimme suunnitella mainosmateriaalia ja muuta viestintäaineistoa. Sovimme tapaamisen keskustan toimistoon Forumin yläkertaan.

Niin kuin suurten festivaalien järjestäjät yleensä myös Pekka oli kiireinen ja aina asiasta innoissaan. Vain oikein hyvät markkinamiehet innostuvat ja olen aina pitänyt Pekkaa vallan mainiona miehenä markkinoimaan, ehdottomasti yhtenä tämän kaupungin parhaimmista, parhaana. Kun istuimme alas asiaa hautomaan, kuuntelin lumoutuneena Pekka Mannanpoikaa, kun hän runollisin sanakääntein kuvaili kesän tapahtumaa ja sen julkituomista, esiintyjiä ja kohderyhmiä, potentiaalisten asiakkaiden sijaintia Pohjanmaan kartalla, sanoman uniikkia sisältöä, visuaalista ilmettä, kaikkea, millä kansa saataisiin liikkeelle ja Uikkoon säkenöivää taikaa, joka suoltaisi kaniineja kaikista silkkihatuista ja karvalakeista.

Esiintyjien nimet tipahtelivat yksi kerrallaan ja perään mainio analyysi, ketä varten kukin paikalle kustannettiin. Yhden esiintyjän kohdalla omat aivoni jumittuivat miettimään, mikä minulta oli mennyt musiikkigenreissä niin täydellisesti ohi, etten saanut minkäänlaista kuvaa saati ääntä esiintyjästä, artistista, taiteilijasta tai ryhmästä. Kun Pekka ilmoitti kiihkein äänenpainoin, että tulevana kesänä jysähtäisi oikein kunnolla, kun saatiin teinien idoli, supersankari Aisakellot Uikon jäähalliin keikalle. Olin ällistynyt, mikä oli sellainen kansanmusiikkikokoonpano tai etnoartisti, joka saisi teinit hyppimään pepsipäissään lavan reunalle.

 En toki ilmaissut tietämättömyyttäni tai vakavaa vanhenemistani, kun olin tipahtanut nuorisovankkureista täydellisesti kumia polttavalle asfaltille. Olin mukainnostunut kuin olisin tiennyt Aisakellojen olevan iskemätön esiintyjä, kilisevä kassamagneetti, jonka kanssa minunkin oli alettava työstää tulevan kesän heinäkuun iltaa saadaksemme maakunnan nuorison liikkeelle Aisakelloja kuuntelemaan kuin ennen vanhaan Tuiskulan värivalotansseihin.

Kun toimitusjohtaja Niemelä oli esitellyt Uikon Taikaa –esiintyjäkavalkadin ja piirtänyt kartalle kunkin taiteilijan asiakasprofiilin, katsoimme palaverin päättyneeksi. Olinko ymmärtänyt kaiken? Se tapasi olla viimeinen kysymys minulle. Täydellisesti, oli odotettu vastaus minulta. Kun toimiston ovi sulkeutui ja kuulin ulko-oven käyneen, avasin Googlen kaikkitietävän sivuston ja kirjoitin hakukenttään Aisakellot.

Haku: aisakellot. Listaus Ryhmittely ; helkkyvät · helkkääviä · helkkäävät laulussa · tangoissa 

Olin täydellisesti eksyksissä. Puolen tunnin kuluttua sain Pekalta sähköpostia: ”Tässä sulle kuvia.”

Kuvissa hymyili teinitähti ujosti ja tyttösten sydämet valloittavasti ja katsoi minua silmiin. Eivät soineet noissa nuoren pojan silmissä hevosen aisakellot, eivät helisseet kulkuset eivätkä kaikuneet kansanlaulut. Näyttöruudun täytti nuorisoiskelmätähti, heleä-ääninen teinitulkki, populaarimuusikko  Isac Elliot (aisakelliot). Löysin uuden tien teinikulttuurin kotiin, New Way Home.

Hannu Hartikainen

Nivala-lehti, lähikolumni 12.3.2026

 

Vielä kotiin

Kuolema kulkee

peltojen pientareita

ja arpoo, kenet

saattaisi reissultansa

pyytää kanssaan kulkemaan.

Kuolema kulkee

peltojen pientareita

ja arpoo, kenet

saattaisi reissultansa

päästää kotiin palaamaan.

Rietasten raamattu

Kirjoitin kirjan,

sen rietasten raamatun,

joka syntiset

teot esiin kaivelee,

vaan ei anteeksi anna.

Kuivunut liisteri

Olen kuivunut

liisteri, tarttumaton

uuteen tapettiin.

Vaan maaliksi myrkkyni

muuttuisi - pysyväksi.

Rukous

Rukous matelee

tuntureitten laella,

ojan pohjalla,

keskellä erämaata,

vaan ei jumalaa kohtaa.

Hääkakun koristeet

Jos minusta ei

olisi lannoitteeksi,

olisin turhaan

sulanut ulosteeksi

hääkakun koristeista.

Jotkut tietävät

Jotkut tietävät,

montako pettymystä

ihminen kestää.

Ne, jotka kirjoittavat

tai laulavat, tietävät.

Seitsemäs taivas

Kuusi taivasta

tahtoo sinun tulevan

kuin paratiisiin,

mutta sulkee porttinsa.

Seitsemäs taivas on sun.

Kuiva hipiä

Jotta voi voittaa, 

jonkun on hävittävä.

Kuiva hipiä

kutisee vain niin kauan,

kunnes joku sen rasvaa.

Satuja ja rumia sanoja

On olemassa kirja, jonka sanoman väitetään julistavan rakkautta, ymmärrystä, hyväksymistä, anteeksiantoakin.  Ja kun puhutaan hyväksymisestä, puhutaan yleisesti ihmisen hyväksymisestä tapoineen ja toimineen, ajatuksineen kaikkineen. Eläimistä siinä ei kovinkaan paljon kirjoiteta. Jokunen aasi, jolla joku ratsasti jostakin johonkin, mainitaan. Toki jonkun vanhuksen väitetään koonneen suureen puupaattiinsa pari eläintä kustakin maalla elävästä lajista, mutta se lienee liioittelua varsinkin, kun nykyisin jo tiedetään maapallolla elävän melko paljon enemmän eläimiä kuin kukaan voisi pieneen laivaan saada mahtumaan. Mutta aina on joku, joka uskoo mokoman olevan totta, vaikka järki joskus aamuhämärissä haraisikin vastaan.

On olemassa kirja, jossa pieni tyttönen on matkalla mummonsa luokse viedäkseen tälle vähän syötävää, ettei mummo kuolisi nälkään ja puutostauteihin. Kirjassa kerrotaan varsin tylystä sudesta, joka vaanii niin tyttöä kuin mummoakin syödäkseen nämä suihinsa. Mummon kohtalona onkin joutua suden suuhun. Kun lapsenlapsi sitten tulee mökille ja näkee sängyssä makaavan suurisuisen ja isohampaisen mummon, käy tämä ihmettelemään isoäitinsä näköä. Kas kummaa, sängyssä makaakin iso ja paha susi, jonka suureen mahaan on nielty kokonainen mummo. Petos paljastuu ja paikallinen metsämies tappaa luvatta suden, avaa tämän vatsan ja pelastaa puoliksi sulaneen isoäidin elävien kirjoihin. Sen pituinen se.

On olemassa kirja paimenpojasta ja sudesta.  Paimen on kaitsemassa lampaitaan ja hänelle tulee tylsää, kun ei ole mitään tekemistä. Niinpä hän huutaa apua.”Auttakaa. Susi syö lampaat.” Kyläläiset rientävät apuun, mutta eihän siellä mitään sutta ollutkaan. Sama toistuu muutaman päivän päästä ja taas ja taas. Vaan kuinkas sitten käykään. Tuleekin oikea susi ja  poika huutaa: ”Auttakaa. Susi syö lampaat.” Kukaan ei enää usko pojan avunhuutoon ja susi syö koko katraan. Sen pituinen sekin.

Kaikki nuo kolme kirjaa pitävät sisällään kertomuksia, joita joku on kirjoittanut.  Ne voivat olla totta tai sitten ne voivat olla satua. Niihin voi uskoa tai olla uskomatta. Todeksi niitä ei voi todistaa, mutta niiden tarinat ovat voineet sattua jollekin meistä tai heistä tai kenelle tahansa mikä missäkin. Yhteistä noilla kirjoilla ja niiden tarinoilla on sekin, ettei niiden sanoma käy todistusaineistoksi käräjäoikeudessa, ei hovioikeudessa eikä korkeimmassa oikeudessa.

Lampaansa susille menettänyt tilallinen ei voi vedota oikeudessa satuun, jos naapuri saman sadun luettuaan ei tullutkaan auttamaan. Eikä luvatta suden ampunut metsämies voi vedota satuun ja kertoa viranomaisille vain pelastaneen suden syömän mummon. Satuja ei kannata käräjäsalissa kertoa.

Meillä on vapaus uskoa, mihin haluamme ja meillä on myös vapaus sanoa, mitä haluamme. Mutta onko meillä myös vapaus sanoa loukkauksia sen varjolla, mihin uskomme. Onko sananvapauden rajoittamista suitsia ihmistä vetoamasta satuihin, kun niiden varjolla ruma sana sanotaan. Tätä päivitellään nyt Amerikassa asti.

 

Hannu Hartikainen

Nivala-lehti, lähikolumni 18.2.2026

 

Tyrannosaurus rex

 

Tuollainen näky saattaisi kohdata metsässä kulkijaa, jos muuan asteroidi ei olisi osunut maapalloon kauan sitten. Koska näky olisi hirvittävä varsinkin samaa saalista hamuavasta luontokappaleesta tai muuten herkästä katsojasta, kuva on sensuroitu.

Olipa kerran dinosaurus tai olihan se aika montakin kertaa, kun se oli yli kaksisataa miljoonaa vuotta sitten ja hävisi maapallolta tarkalleen vuonna kuusikymmentä miljoonaa eaa. Kaikessa rauhassa se sai syödä maapallon kasveja ja toisia eläimiä, dinosauruksiakin parisataa miljoonaa vuotta.Mikä tuossa dinosaurusten ajassa oli onnellista, silloin ei ollut ihmisiä. Mehän kehittelimme itsemme selkärankaisiksi kävelijöiksi vasta noin kuusi miljoonaa vuotta sitten.  

Todellinen ajatteleva ihminen ilmestyi huuhailemaan maapallolle homo sapiensina epätarkkana vuotena kolmesataatuhatta eaa.  Nykyihminen, tällainen fiksu ja joka asiaan kättä pidempää etsivänä selviytyjänä  on tuskin täyttänyt kuuttakymmentätuhatta vuotta. Tuohon aikaan kaikki dinosaurukset olivat hautautuneet jo syvälle maaperään eikä niistä tiedetty mitään miljooniin vuosiin.

Raamatun kertomuksissa ihminen on joidenkin tulkintojen mukaan vasta noin kuuden tuhannen vuoden ikäinen eikä silloinkaan tiedetty dinosauruksista luunsirun vertaa. Ei niitä ainakaan Raamatussa mainita. Tosin en ole koko kirjaa lukenut, ainoastaan otteita sieltä täältä. Joku eksegeetti tai sanaa tiukasti tutkiva maallikko saattaa jollakin tulkinnalla sen löytääkin.

Ehkä isoin onni ihmiselle on, että suurimmillaan jäljelle jääneet dinosaurukset ovat krokodiilin kokoisia eivätkä nuo villit pedot lainkaan elä Suomessa, kun täällä järvet ja joet normaalitalvina jäätyvät. Ja nyt on normaalitalvi ja loputkin dinosaurukset tappava pakkanen. Tosin myös linnut periytyvät noista esihistoriallisista eläimistä, mutta ne eivät käy ihmisen kimppuun kuin elokuvissa tai korkeintaan metsoina metsissä. Ja pikkulintuja voi jopa ruokkia, kun ei niistä syötäviksi ole. Suuremmat voi syödäkin. Kanat nyt tulevat ensimmäisinä mieleen. Ja peltopyyt ja riekot ja metsot ja teeret ja variksetkin, vaikkei niitä syödä. En ymmärrä miksei, vaikka se on melko isokokoinen ja helppo pyydettävä.

Jos tyrannosaurus rex vielä eläisi, se olisi paha paikka. Sehän oli armoton lihansyöjä ja söisi suureen kitaansa melkein kaiken metsissä kasvavan hirvistä ja peuroista alkaen ja kävisi myös laiduntavien lehmien kimppuun armotta eikä se säästäisi lampaan lammasta kerittäväksi saati ihmisen syötäväksi. Keskieurooppalaiset olisivat sen kaiken lisäksi suojelleet lailla, kun eihän niitä pienelle pallolle mahtuisi tuhansin kappalein. Voi perhanan Eurooppa. Mistä se mitään tietäisi meidän pohjoisen ihmisten arjesta ja tuskasta.

Vaan luontopa ei tarvinnutkaan ihmistä ratkaistakseen lihansyöjädinosauruksen kohtalon. Noin vuonna kuusikymmentä miljoonaa eaa maapalloon iskeytyi asteroidi ja tyrannosaurus rex kuoli melkein kaikkien muiden dinosaurusten  kanssa sukupuuttoon. Vain muutama harmiton, siis meille harmiton esihistoriallinen eläin jäi maapallolle muistuttamaan, ettei ihminen oikeastaan ratkaise mitään ongelmaa. Yrittäähän se kovasti. Aina, kun jokin asia häiritsee ihmisen yöunta, etsii tämä kaikkivaltias kättä pidempää. Se kun luulee luonnon olevan kädetön itsestään huolta pitämään.

 

Hannu Hartikainen, lähikolumni, Nivala-lehti 22.1.2026

 

Kuusitarinoita

Tuli joulu.  Koivulan lapset odottivat jännittyneinä, että pääsisivät isän kanssa hakemaan joulukuusen. Isä valjasti jo varhain aamulla Laikku-hevosen…

Noin alkoivat monet lapsuuden joulutarinat kansakoulukirjoissa. Koivulan lapset olivat aina onnellisia ja iloisia ja puuhakkaita eikä heiltä puuttunut mitään, ei varsinkaan jouluna eikä varsinkaan joulukuusta. Se haettiin aina isän kanssa jostakin hevonkuusesta.

Kerron sinulle nyt neljän kuusen tarinan. Tarinat ovat onnellisia tai ne ainakin ovat päättyneet onnellisesti. Ensimmäinen tarina tosin päättyi onnellisesti vain neuvokkaan äitini ansiosta, kun hän osasi heittää maton palavan joulukuusen päälle.

Minulla oli lapsellinen kuvitelma, että kaikki aikuisten lapsilleen antamat asiat olivat turvallisia. Niinhän ajatellaan tänäänkin. Niinpä kun sain alle kymmenvuotiaana sädetikun, sen sähinä ja kirkas liekki hurmaannuttivat minut. En tietenkään uskonut, että liekki saattoi olla sytyttävän kuuma ja polttaa. Halusin kokeilla, kuinka tuo säkenöivä tikku reagoisi kuivaan joulukuuseen. Voin kertoa, että hyvin se reagoi ja äitini varsin rauhallisin liikkein heitti köyhän pirtin kalleimman maton palavan kuusen päälle ja pelasti melkein koko omaisuutensa. Minua sen sijaan ei pelastanut mikään ja se oli aivan oikein. Kiitos, äiti.

Teininä uhosin voimillani ja lähdin hakemaan kuusta ilman kirvestä tai sahaa. Kuusi jäi metsään ja sinne jäi myös uskoni omiin voimiini. Kuusi ei suostunut käsivoimin katkeamaan, vaan taipui latva maahan saakka sinne ja tänne ja sinne. Opin, ettei terve, tuore joulukuusi ollut rautalankaa, joka nitkuttelemalla katkeaisi.

Kaadoin ystäväni kanssa kauniin joulukuusen perintömetsästä. En toki omastani kaatanut, kun ei minulla ole perintöä saati perintömetsää.  Niin kuin sanoin, kuusi oli kaunis tai ainakin kauniihko. Tai oli niitä kaksikin. Toinen hänelle ja toinen minulle. Lastasimme kuuset peräkärryyn tukevasti, ettei mahdollisesti vastaan tuleva virkavalta meitä huomauttaisi huonosti sidotusta kuormasta. Kotipihassa kärryssä oli vain kaksi ruotoa, rujoa rankaa. Vinha vauhti oli irrottanut jokaisen uskollisen lehvän. Ne olivat uskollisia perintömetsälle ja jäivät sille tielleen meidän joulujamme näkemättä saati sulostuttamatta.  Varakuusen varastin naapurin metsästä. Oli pakko. Anteeksi.

Omat kaksoseni olivat kaksivuotiaita ja ensimmäisen kerran ymmärsivät joulupukin olevan jotakin henkeäsalpaavan jännittävää. Joulupukki astui sisään ja kysyi: ”Onko täällä kilttejä lapsia. ” Toinen kaksosista oli huoneen perällä olevan joulukuusen vieressä tutkimassa koristeita ja toinen jäi ansaan joulupukin eteen. Jussilla oli tuo onneton tuuri. ”Onko täällä kilttejä lapsia?”, kysyi joulupukki. Jussi nosti kätensä ja osoitti kauempana olevaa kaksosveljeään. ”On tuolla tuo Tuomas.”

Joulu on pelastumisen juhla, sanotaan. En väitä vastaan. Hyvää joulua meille ja teille kaikille. Pelastukoon ken voi.

 

Hannu Hartikainen, lähikolumni Nivala-lehti 13.12.2025

Kangastusta

Tämän tarinan kuulin asianosaiselta itseltään ja sen todeksi uskon.

Mies oli tuntenut huonovointisuutta ja heikkoutta ja vaimoltaan salaa ottanut kielensä alle nitrotabletin sydäntään rauhoittaakseen. Lopulta hän oli kertonut asian myös puolisolleen, joka oli alkanut mitata pulssia ja verenpainetta. Kumpaakaan ei enää ollut ja mies meni tajuttomaksi. Mies oli mennyt tajuttomaksi. Sydän alkoi kuitenkin taas lyödä. Miten kauan tajuttomuutta kesti, sitä mies ei osannut sanoa. Soitettiin ambulanssi. Nivalan yksikkö oli muissa tehtävissä eikä sitä siis paikalle saatu. Niinpä Haapajärveltä lähti palokunnan sairaankuljetukseen soveltuva ajoneuvo. Nivalan yksikkö vapautui  tovin kuluttua ja sekin lähti potilasta katsomaan. Molemmat tulivat yhtä aikaa paikalle. Oli kaksi ambulanssia pihassa. Haapajärviset palasivat turhalta keikalta takaisin.

Kun ambulanssi oli jo lähellä Oulaskankaan sairaalaa Oulaisten Nesteen risteyksessä, sille tuli hälytys elvytettävästä potilaasta Haapavedelle. Niinpä ambulanssi kääntyi sydänpotilas kyydissä takaisin melkein periltä ja ajoi kohti Haapavettä. Potilas pyysi, että hänet jätettäisiin kyydistä, ja perässä omalla autolla seurannut vaimo voisi viedä hänet muutaman kilometrin loppumatkan. Pyyntöön ei tietenkään suostuttu.

 Ambulanssi sai kuitenkin Ryyppymäen tienoilla ilmoituksen, että tehtävä piti keskeyttää. Kyydissä ollut potilas arveli ääneen, että taisi Haapavedellä apua odottava elvytettävä menehtyä. Sanottiin, ettei siitä pitäisi puhua.

Ajettiin takaisin Oulaisiin ja kyydissä ollut potilas pääsi hoitoon. Paikalla ollut lääkäri oli tutkinut sydäntä ja EKG:n jälkeen todennut, ettei ollut akuuttia uhkaa ja päästi potilaan kotiin. Potilas pyysi lääkäriltä nitroa, että selviäisi kotiin asti. Lääkäri oli määrännyt nitrosuihkeen.

Potilaan sydän oli pysähtynyt, pulssi tasan nolla, verenpaine tasan nolla eikä sydämessä ollut tutkimusten mukaan mitään vikaa ja potilas voitiin lähettää takaisin kotiin ilman lääkitystä, minkä potilas oli kuitenkin itse pyytänyt. Tarina kuulosti maallikon korviin hyvin kummalliselta. Ambulanssia ei ensin ollut ja sitten niitä tuli kaksin kappalein. Kun kiireellisesti tarvittiin ambulanssia Haapavedelle, sitä ei taas vapaana ollut ja piti laittaa matkaan melko kiireellisessä tehtävässä ollut yksikkö.

Potilaan onneksi tuo tapahtui päiväsaikaan viime kesänä eikä tulevana talvena yöllä. Sydän olisi saattanut hyvinkin lakata lyömästä ja matkaa olisi ollut vielä melkein sata kilometriä. Vaikka tehtiinkin ylimääräinen Haapaveden reissu, matka oli kuitenkin mutkitellen lyhyempi kuin Ouluun.

Hiekka-aavikoilla ihmiset näkevät usein kangastuksia. Nyt tuo aavikoiden todellisuus uhkaa tämän alueen sairaita. Kun potilas luulee näkevänsä Oulaisten yöpäivystyksen, alkaa soida vanha laulu: ”Taisi olla kangastusta silmissäni näky tuo. Vaikka jatkoin matkustusta, koskaan tullut en sen luo.”

JK. Kirjoitus ei ole millään tavalla moite ambulanssin henkilökunnalle. Minkä he sille voivat, että organisaatio on rampa.

 

Hannu Hartikainen

Nivala-lehti, lähikolumni 23.10.2025 

Hapatusta

Vietettiin halloweenia. Nivala-lehti järjesti pikagallupin ja kyseli muutamalta paikalliselta asukkaalta, mitä mieltä he olivat tuosta juhlasta. Kaikki taisivat vastata pitävänsä sitä amerikkalaisena hapatuksena. Niinpä niin. Monet varsin mukavat asiat ovat aina jonkin muun maan hapatuksia, jotka kavalasti ja pikku hiljaa ovat tulleet tänne rajojen yli kuin viekkaat varkaat tai itämaan tietäjät. Olemme ne sitten myöhemmin puoliväkisin omiksemme ottaneet ja vähitellen niihin tottuneet.

Vappuna puhallamme ilmapallot turvoksiin ja heittelemme serpentiinit kattolamppuihin ja verhoudumme huvittaviin asusteisiin ja valkolakkeihin. Syömme tippaleivät ja juomme simat ja sampanjat ja nostamme lipun salkoon. Marssimme aatteiden puolesta ja kokoonnumme moottoripyörillä ajaen kevättä juhlimaan. Ja isännät ajavat lietettä pelloille, jotta työväki saa haistella työn juhlan hajua.

Germaanit ja keltit juhlivat satoja vuosia sitten kevättä ja polttivat tulia ja varmasti myös rietastelivat niin kuin mekin rietastelemme kevään huumassa ja vappusimoissa toukokuun alkua.  Keväällä huhti-, toukokuun vaihteessa on iloittu jo esikristillisellä ajalla pian koittavaa kesää eikä silloin vielä Suomessa osattu lukea saati kirjoittaa. Myöhemmin katoliset alkoivat viettää Pyhän Valburgan päivää 1. toukokuuta. Kristinuskon mukana juhla seilasi Suomen rannoille.

Työväen juhlaksi vappu muuttui 1800-luvulla. Ja mistäpä muualta tuo meidän vappu onkaan tänne tullut kuin Amerikan mantereelta.

Äitienpäivää on vietetty 1900-luvun alusta ja se on meille hyvin tärkeä juhlapäivä. Presidentti palkitsee muutaman äitien äidin mitalein, ja jokaisessa kylässä koulujen juhlasalit täyttyvät lyyrarintaisista äideistä ottamaan vastaan ansaitut onnittelut ja tarjoilut. Ensimmäistä, virallista äitienpäivää vietettiin  vuonna 1908 West Virginian osavaltiossa Yhdysvalloissa. Tuskin moni tuota juhlapäivää pitää amerikkalaisena hapatuksena, vaikka se sieltä Suomeen omittiin.

Viikko sitten vietimme isänpäivää. Isätkin ovat juhlansa ansainneet, kun kerran vuodessa heidät viedään ulos syömään eikä äitien tarvitse tehdä kotona ruokaa. Halunnet tietää, missä ensimmäistä isänpäivää vietettiin. Yllätys, yllätys. Sitä vietettiin ensimmäisen kerran vain pari vuotta ensimmäisen äitienpäivän jälkeen 1910 Washingtonissa Yhdysvalloissa. Voi hapatuksen hapatus.

Kohta on joulu. Sehän on perinteinen suomalainen…no ei ole. Joululla on varsin pakanalliset kuusenjuuret. Monet pakanakansat juhlivat vuodenvaihteen tienoilla valon paluuta vuoden pimeimpänä aikana. Kun päivä oli kukonaskelta pidempi, haluttiin täyttää sarvet ja kallot oluella ja ryypätä olan takaa pitenevän päivän iloksi.Vasta paljon myöhemmin keksittiin Jeesus ja hänen syntymänsä sorvattiin synkimpään vuodenaikaan, jotta edes jotakin iloa olisi talvesta. Beetlehemin tähti tuikki Juudeassa kaukana Suomesta. Tarina lanseerattiin Suomeen kirvein ja miekoin tuhat vuotta sitten Ruotsin ja Venäjän kautta. On meillä sentään jotakin muutakin hapatusta kuin amerikkalaista.  On juuttaanmaalaista.

Aina kannattaa vastustaa kaikkea uutta hapatusta. Siitä saa mielihyvää, kun ei osallistu eikä juhli saati naura ja riemuitse. Räkänokastakin henkilö tulee, muttei tyhjän juhlijasta.

 

Nivala-lehti, lähikolumni