Unelmissa asuvat toiveet ja muistot, tahto ja uskallus ja usein myös pyrkimys. Kun täytän lottolapun, voin vain toivoa ilman pyrkimystä rikastua. Mutta kun unelmoin jostakin, minkä voin itse tehdä tai mihin voin konkreettisesti pyrkiä vaikkapa työn ja vaikeuksienkin kautta, on minun unelmillani ainakin teoriassa toteutumisen katetta.
Nuoruuteni radioon ei kuulunut yltäkylläisesti musiikki,
jota rakastin. Sen tähden jouduin hankkimaan vinyylit omaan soittimeeni
ostamalla joko paikallisen kauppiaan levylaarista tai tilaamaan
ylikansallisesta musiikkikaupasta. Useimmiten tiesin, mitä tilasin, mutta
joskus sain parempaa musiikkia kuin osasin tilatessani toivoa. Tunsin 70-luvun
valkoisetkin bluesin taitajat. Kun jo tuonilmaisiin siirtynyt Heikki
Silvennoinen esitteli omia soittajasuosikkejaan, huomasin meillä olleen hyvin
täsmälleen sama maku: Jimi Hendrix, Eric Clapton, Jimmy Page, John Mayall…
Kun kuulin John Mayallin surullisen Crying-bluesin, ihastuin
sen rosoiseen sähköviuluun, jota soitti Don Harris. Soittajalla ei sinällään
ollut mitään merkitystä, mutta viulusoolon tunnelma tuskallaan kiehtoi ja sitoi
mielikuvitukseni pitkäksi aikaa klassiseksi miellettyyn soittimeen. Ensimmäisen
kosketukseni viuluun sain keskikoulussa, kun Kiviojan Siskon viulua muka
soittamalla yritin lintsata välitunnilta. En tietenkään osannut soittaa, mutta
kerroin välituntivalvojalle, että minun piti treenata viululäksyä enkä voinut
mennä ulos. Valvoja oli valveutunut viulumusiikin ystävä ja pyysi minua
soittamaan tietyn ja tunnetun viulukappaleen. Kiltisti kävelin ulos.
Mutta bluesia halusin oppia viululla soittamaan. Säilyn
Maurilla oli pieni musiikkiosasto Radio Säilyn tiloissa ja sieltä löysin 150
markalla soman viulun ”pienet sormet soittavat”-periaatteella. Ehkä se ei ollut
tarpeeksi laadukas ensisoitin. Saman virheen tekevät myös monet vanhemmat
hankkiessaan lapselleen liian halvan ja kelvottoman soittimen ja soittamisen
into katoaa, kun soitin ei suostu soimaan soittajankaan sormilla.
Löysin viulusta bluesskaalan kutakuinkin. Paitsi että
omistin viulumusiikkia sisältävän bluesvinyylin, minulla oli myös umpikuuro
kissa, Lukki nimeltään. Se ei kuullut yhtään mitään ja kun se ei kuullut, se ei
myöskään osannut hallita omaa naukumistaan. Kun kissa naukui, sen ääni kantoi yhtä
kauas kuin siihen aikaan varsin suositun CCR:n solistin, John Fogertyn: ”I
know…” Saundikin oli pitkälti sama. Kissaa ei siis mikään ulkopuolinen asia
häirinnyt, niin luulin. Mutta kun otin viuluni kotelostaan, kissa katsoi minua
vähän pelokkaasti, ehkä halveksuenkin, vaikka aluksi luulin sitä vain
uteliaisuudeksi uudesta tuoksusta.
”I´m crying…” Viuluni valitti epävarmasti naristen
puuvillapeltojen pölyssä ja haki hapuillen oikeaa säveltä hartsin hajun
levitessä huoneeseen. Lukki nosti päätään, ojensi takajalkansa pitkälle taakse kuin
muka venytelläkseen ja käveli hitaasti ovelle ja naukaisi: ”I knouuuuuuuu” ja
häipyi vähin äänin hiljaiseen ulkoilmaan, jossa meijeri jyskäsi ja humisi
maatilojen maidosta edamia. Tuota jyskettä kissani ei kuullut. Viulun myin
lähes hankintahintaan. Sen jälkeen olimme molemmat onnellisia omissa
maailmoissamme, Lukki ja minä.
Jos en koskaan olisi pyrkinyt toteuttamaan unelmaani
bluesviulistina, en olisi saanut tietää jousisoittimen vaikutuksista umpikuuroon
kissaan enkä sitä, että unelmat eivät hyvistäkään tarkoitusperistä huolimatta
välttämättä yhdistä luomakuntaa.
Hannu Hartikainen, lähikolumni Nivala-lehti 6.6.2026
