Mopoerektio

Nyykän Kawa on kullattu ja sen hinta messutarjouksena 400.000 euroa ilman alvia. Ehyenä. 

Puukengät, hollannikkaat savusivat, kun Arto Nyqvist roikkui möhkö-Kawan takatuupparissa yli 200 kilometrin tuntivauhdissa, hyppäsi sitten takaisin moottoripyörän selkään, nosti keulan ylös niin korkealle, että takalasi helähti asfalttiin. Kukaan muu maailmassa ei tehnyt samaa temppua niin raskaalla moottoripyörällä. Olen nähnyt tuon legendaarisen esityksen ja katsonut öljypohjan Pernod-logoa. Ja olen tavannut Arto Nyqvistin nyt jo ikämiehenä kauppaamassa nimellään varustettuja puukenkiä. Hän on elossa vaativista ja vaarallisista tempuistaan huolimatta.

Olen myös kuullut, en itse nähnyt toisenlaisen tapauksen, jossa nuori mies oli nostanut Nivalan keskustassa möhkö-Kawaa kevyemmän Kawasakin keulan korkeuksiin, pudonnut asfalttiin, lyönyt päänsä ja kuollut. Keulimisen vaihtoehtoja on kaksi: pysyä pystyssä tai kaatua. Kaatumisessa taas on lukuisampia vaihtoehtoja: kärsiä häpeää, loukkaantua, vammautua tai kuolla.

Ihailen taidokkaita ihmisiä. Ihailen soittajia, laulajia, puuseppiä, rakennusmiehiä, myyjiä, taiteilijoita, moottoriurheilijoita… Taito on aina lahja, jota kannattaa vaalia ja kehittää ja arvostaa. Kun jonkin asian osaa oikein hyvin, on syytä tarjota oma osaamisensa julkisesti näkyville. Muusikko nousee estradille ja todistaa osaamisensa ja antaa yleisönsä nauttia taidostaan ja kyvyistään.  Taiteilija maalaa taulun ja vie sen näyttelyyn vieraiden ihasteltavaksi ja arvosteltavaksi.

Taito ei ole tarkoitettu kiusaamista varten. Vanhassa laulussa sanotaan, että mummon ikkunan alla lauloi katulaulaja. Hänen tarkoituksensa ei ollut häiritä mummoa, vaan viihdyttää muistoissaan elänyttä vanhusta. Tuskin tuon katulaulajan mieleen olisi ilkeimmilläänkään tullut keskellä yötä huutamalla huutaa mummon ikkunan alla tuota tangoaan.

Tuonilmaisiin jo siirtynyt tuttavani, kaverini halusi myös olla taitava, taitava motoristi. Oli alkukesä ja rippilapset olivat kokoontuneet kirkon pihalle. Pojat liikehtivät jäykästi mustissa puvuissaan ja kauniit neitokaiset punaruusut käsissään hehkuivat kesämekoissaan. Kaverini halusi tehdä vaikutuksen ja nosti satapiikin moottoripyörän keulan tyttöjen edessä ilmaan kuin näyttääkseen miehuuttaan ja todistaakseen haarovälinsä voimaa ja kellahti kumolleen kesäneitojen jalkojen juureen. Erektio laski yhtä nopeasti kuin oli noussutkin ja maksoi paljon rahaa. Tuli myös mainehaittaa. Voivoi.

Kotini ohi kiitää päivittäin monta taitavaa poikaa virkeillä mopoillaan keula korkealla. Ihailen taitoa, mutta niin monta kertaa olen nähnyt myös tuon edellä kerrotun joko elävänä tai videolla. Jälki ei ole koskaan kaunista.

Niin kuin taitavinkaan taitoluistelija tai mäkihyppääjä ei koko kilpailu-uraansa selviä kaatumatta, niin ei kaduilla taiteilevat mopoilijatkaan selviä koko elämäänsä ilman vahinkoa joko itselleen tai muille. Kun temput tehdään suljetulla alueella, on reilua riskeerata vain oma terveytensä. Mutta kun tuo taito tuodaan yleisille teille, kaupungin keskustaan, vaarassa ovat päiväsaikaan myös sivulliset.  Yöllä temppuilevat vaarantavat paitsi itsensä ja muut teillä liikkujat, myös häiriköivät nukkuvia. ”Jos meteli häiritsee, muuta muualle." Tuo on typerä tapa lohduttaa. ”Pojat ovat poikia”, on yhtä typerä ja vastuuton tapa kannustaa nuorta olemaan ajattelematon.

Osaaminen on eroottista ja taidokkuus kertoo tahdosta oppia osaamaan.  Kun puukengät savuavat ja takalasi helähtää suljetulla ja temppuiluun tarkoitetulla alueella, yleisö on turvassa ja satulassa taitava kuljettaja. Mutta kun keula nousee ja moottori huutaa keskellä yötä keskellä kaupunkia, satulassa on munaton typerys.  Niin se vain on.

Nivala-lehden lähikolumni 6.8.2026

Jappi. Jeesus ja Myllymäen Anni

Juhannukset vuosikymmeniä sitten, 1960-1970-luvuilla olivat meille poikasille limunaatia ja jappiajoja. Kun aattoiltana oli juotu limunaatia patenttikorkkipullosta mahat hiilidioksidista pulleviksi, juhannuspäivänä tongittiin kaikki säästetyt pennoset esiin ja juostiin rautatieasemalle.

-          Lättähattulippu Haapajärvelle.

Joitakin kymmeniä pennejä tai silloisia markkoja lippu maksoi eikä mihinkään muuhun jäänyt enää rahaa. Haapajärven asemalta isommat pojat tiesivät tien raviradan metsikköön ja sieltä oikopolkuja pitkin raviradan varteen. Lipunmyyjät olivat kaukana eikä heitä haluttu nähdäkään kovin läheltä.

Maaratakilpailuja eli moottoripyörien ravirata-ajoja kutsuttiin yleisesti jappiajoiksi. Yleisimpiä kilpamoottoripyörämerkkejä oli JAP, tsekkiläinen ihmekone, joka oli yksinkertainen, nelitahtinen, isoääninen ja nopea. Kun kuminauha roiskaisi itsensä ylös ja ensimmäinen erä lähti kiertämään ravirataa, ilman täytti huumaava moottorien meteli ja suloinen risiiniöljyn tuoksu. Mitään sen suloisempaa, ihanampaa, kiihottavampaa ja jännittävämpää en reilun kymmenen vuoden ikäisenä voinut kuvitellakaan. Enkä vieläkään kovin monta asiaa laita noiden aistinautintojen edelle.

Kotimatkalla olimme paitsi nälkäisiä, myös täynnä  vauhdin hurmaa. Omasta, vanhasta polkupyörästä tuli jappi ja kuljettaja oli Timo Laine. Koska japin ohjaustanko oli leveä hyvän otteen pitämiseksi, myös polkupyörään tehtiin leveä tanko. Sopivan paksuisesta pajusta sahailin ja vuolin ohjaustangon jatketta ja kohta jappi oli valmis hiekkateiden mutkiin armottomaan sladiin.

Ilman ääntä ei polkupyörästä saanut täydellistä kilpakonetta. Tarvittiin karvanarua, pyykkipoika ja sopiva pala pahvia. Karvanarua oli joka mökissä, kun kaikki paketit ja nyssykät sidottiin narulla. Pyykkipoikia oli pihaköysi notkollaan, mutta pahvista oli pula. Kun polkupyörän eturenkaan sivulle kiinnitettiin sopiva pala pahvia pyykkipojilla ja pahvista ohjattiin karvanaru pyörän ohjaustankoon, narua sopivasti kiristämällä ja kaasutellen pahvi räpätti pinnoja vasten.

Olin menossa syksyllä kansakoulun neljännelle luokalle ja tallessa oli vanhoja alaluokkien koulukirjoja. MEIDÄN LASTEN USKONTOKIRJAn kansi oli sopivan kokoinen, sopivan paksuinen ja sopivan joustava. Leikkelin kannen passeleihin mittoihin ja kiinnitin sen lokasuojan tukirautaan kolmella pyykkipojalla. Ääni oli lähes taivaallinen. Jappini oli valmis.

Kaasuttelin pyörän naapurin poikien ihailtavaksi. Stenrothin Osmo ja Kyösti olivat kilpakumppaneita ja kisakuskeja hekin. Esittelin komeita, pajupuulla jatkettuja sarvia, ohjaustankoa ja täydellistä räpättiä, jossa nuori Jeesus paimensi sädekehä päänsä ympärillä lampaitaan. Pojat katsoivat kirjan kantta.

-           Mitä jos Myllymäen Anni näkkee?

Kauhistuin ja ajoin jappini välittömästi varikolle ja vapautin Jeesuksen opetustehtäviin.

(Nuorille lukijoille kerron tiedoksi, että maaratakilpailut olivat ja ovat vieläkin moottoriurheilun eliittiä, ja Myllymäen Anni opetti minua kansakoulun ylimmillä luokilla olemaan ihmisiksi. Siinä hän onnistui melko hyvin.)

Hannu Hartikainen, lähikolumni Nivala-lehti 3.7.2026

Paradoksi

En voi hypätä

aina korkeammalle,

mutta mikään ei

estä putoamasta

aina vain syvemmälle.

Reppu täynnä kultaa

Nauruni nostaa

minut korkeammalle

kuin koskaan voisin

kultareppu selässä

kyynelsilmin kohota.

Unelma, joka ei yhdistänyt luomakuntaa

Unelmissa asuvat toiveet ja muistot, tahto ja uskallus ja usein myös pyrkimys. Kun täytän lottolapun, voin vain toivoa ilman pyrkimystä rikastua. Mutta kun unelmoin jostakin, minkä voin itse tehdä  tai mihin voin konkreettisesti pyrkiä vaikkapa työn ja vaikeuksienkin kautta, on minun unelmillani ainakin teoriassa toteutumisen katetta.

Nuoruuteni radioon ei kuulunut yltäkylläisesti musiikki, jota rakastin. Sen tähden jouduin hankkimaan vinyylit omaan soittimeeni ostamalla joko paikallisen kauppiaan levylaarista tai tilaamaan ylikansallisesta musiikkikaupasta. Useimmiten tiesin, mitä tilasin, mutta joskus sain parempaa musiikkia kuin osasin tilatessani toivoa. Tunsin 70-luvun valkoisetkin bluesin taitajat. Kun jo tuonilmaisiin siirtynyt Heikki Silvennoinen esitteli omia soittajasuosikkejaan, huomasin meillä olleen hyvin täsmälleen sama maku: Jimi Hendrix, Eric Clapton, Jimmy Page, John Mayall…

Kun kuulin John Mayallin surullisen Crying-bluesin, ihastuin sen rosoiseen sähköviuluun, jota soitti Don Harris. Soittajalla ei sinällään ollut mitään merkitystä, mutta viulusoolon tunnelma tuskallaan kiehtoi ja sitoi mielikuvitukseni pitkäksi aikaa klassiseksi miellettyyn soittimeen. Ensimmäisen kosketukseni viuluun sain keskikoulussa, kun Kiviojan Siskon viulua muka soittamalla yritin lintsata välitunnilta. En tietenkään osannut soittaa, mutta kerroin välituntivalvojalle, että minun piti treenata viululäksyä enkä voinut mennä ulos. Valvoja oli valveutunut viulumusiikin ystävä ja pyysi minua soittamaan tietyn ja tunnetun viulukappaleen. Kiltisti kävelin ulos.

Mutta bluesia halusin oppia viululla soittamaan. Säilyn Maurilla oli pieni musiikkiosasto Radio Säilyn tiloissa ja sieltä löysin 150 markalla soman viulun ”pienet sormet soittavat”-periaatteella. Ehkä se ei ollut tarpeeksi laadukas ensisoitin. Saman virheen tekevät myös monet vanhemmat hankkiessaan lapselleen liian halvan ja kelvottoman soittimen ja soittamisen into katoaa, kun soitin ei suostu soimaan soittajankaan sormilla.

Löysin viulusta bluesskaalan kutakuinkin. Paitsi että omistin viulumusiikkia sisältävän bluesvinyylin, minulla oli myös umpikuuro kissa, Lukki nimeltään. Se ei kuullut yhtään mitään ja kun se ei kuullut, se ei myöskään osannut hallita omaa naukumistaan. Kun kissa naukui, sen ääni kantoi yhtä kauas kuin siihen aikaan varsin suositun CCR:n solistin, John Fogertyn: ”I know…” Saundikin oli pitkälti sama. Kissaa ei siis mikään ulkopuolinen asia häirinnyt, niin luulin. Mutta kun otin viuluni kotelostaan, kissa katsoi minua vähän pelokkaasti, ehkä halveksuenkin, vaikka aluksi luulin sitä vain uteliaisuudeksi uudesta tuoksusta.

”I´m crying…” Viuluni valitti epävarmasti naristen puuvillapeltojen pölyssä ja haki hapuillen oikeaa säveltä hartsin hajun levitessä huoneeseen. Lukki nosti päätään, ojensi takajalkansa pitkälle taakse kuin muka venytelläkseen ja käveli hitaasti ovelle ja naukaisi: ”I knouuuuuuuu” ja häipyi vähin äänin hiljaiseen ulkoilmaan, jossa meijeri jyskäsi ja humisi maatilojen maidosta edamia. Tuota jyskettä kissani ei kuullut. Viulun myin lähes hankintahintaan. Sen jälkeen olimme molemmat onnellisia omissa maailmoissamme, Lukki ja minä.

Jos en koskaan olisi pyrkinyt toteuttamaan unelmaani bluesviulistina, en olisi saanut tietää jousisoittimen vaikutuksista umpikuuroon kissaan enkä sitä, että unelmat eivät hyvistäkään tarkoitusperistä huolimatta välttämättä yhdistä luomakuntaa.

 

Hannu Hartikainen, lähikolumni Nivala-lehti 6.6.2026 

Muistoja

Varpaiden jäljet

jääkauden kalliolla

kasvavat täyteen

kielon valkokukkia

kuin rakkaita muistoja.

Toisen ilo on toisen työ

Ilolintusen

vetoketju kihisi

aamuauringon

ensimmäisten säteiden

välkkeestä iltaruskoon.