Neljänkymmenen
vuoden jälkeen kaduttaa,
etten epäillyt
ammattikasvattajaa,
vaan rakasta mummua.
Neljänkymmenen
vuoden jälkeen kaduttaa,
etten epäillyt
ammattikasvattajaa,
vaan rakasta mummua.
Ortodoksi tappaa
ja juutalainen tappaa
ja muslimi tappaa
ja kristitty tappaa
ja kommunisti tappaa
ja kapitalisti tappaa
ja hindukin tappaa
ja buddhalainen...hmmm. ei ehkä tartukaan kivääriin. Voisimmehan mekin olla tarttumatta. Mutta kahdeksan polkua on meille jumalaapelkääville aivan liikaa ja me kavahdamme valaistumista emmekä tahdo minkään loppuvan, vaan kaiken jatkuvan ikuisesti vaikka tykkitulessa.
Varhain keväällä
puhkesi ensimmäinen
hillankukkanen
puhtaan valkoisena kuin
enkelin siipisulka.
”Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan…” Tuo fraasi tukee toista fraasia: ”Ihminen tarvitsee vain leipää ja sirkushuveja.” Suuret sanojat ovat ilmaisseet syömisen pakon varsin oivaltavasti, mutta silti sanoma on kulkeutunut Pohjolaan tylsin leipäveitsin ja palanut kastikepannun pohjaan matkustelusta ja teflonpintaisista, sivistävistä television ruokaohjelmista huolimatta.
Lounasravintolat
kilpailevat asiakkaista vaihtelevin listoin, mutta silti ruoka on
pääsääntöisesti joka paikassa samaa: muusia, kermaperunoita, lihapullia,
kaalikääryleitä, hernekeittoa, kiusauksia – kerrassaan herkullista perusruokaa,
mitä ei käy moittiminen. Ruoka tarjoillaan noutopöytien linjastoilla molemmin
puolin, jotta ruokailijat saisivat lautasensa täyteen nopeasti ja tehokkaasti.
Kassa kilisee, kortit vilisevät ja älypuhelinten näytöt hehkuvat, kun nälästä
tärräävä lounasväki liikkuu noutopöydän kautta hiljaisena pöytäänsä vatsansa
täyttämään.
Hattu päästä
tai ainakin lippa ylös ja äänettä syömään. On nälkäisen hiljaisin, arvokkain
hetki. Ja kun ruoka on tehokkaasti syöty, kerätään astiat ja viedään ne PALAUTA
ASTIAT TÄHÄN-kärryyn kuin ruokailijat muuttuisivat lounaansa syötyään asiakkaasta
ravintolan henkilökunnaksi. Päivän tärkein, ravitsevin ja rentouttavin ateria
päättyy siivouskökkään.
Tähän me
olemme nöyrinä ja mykkinä oppineet, kun tähän meidät on vaivihkaa viekkaasti
vihitetty. Lounasasiakas on tehoviljellyn ja
-kasvatetun ruuan tehosyöjä ja siivooja, joka sormet ruskeassa
kastikkeessa kantaa lautasläjää lajittelupöydälle.
Kauan sitten
eleli pikkukaupungissa muuan virkanainen, joka lähes kaikkina arkipäivinä melko
tarkasti samaan aikaan lähti lounastamaan oikein mukavaan ravintolaan. Tai
eihän ravintola millään tavalla ollut muita ravintoloita kummempi. Sama
ruokalista siellä pääosin oli kuin kaikilla muillakin. Mutta kun asiakas astui
sisälle, häntä vastassa oli hymyillen tervehtivä ihminen, joka toivotti vieraansa
tervetulleeksi. Kassalla eivät katseet jumittuneet lounashinnan näyttötauluun,
vaan iloisina loistaviin silmiin. ”Tänäänkin on hyvä päivä”, sanottiin.
Keittiöstä
kantautui sanaton viesti: olet meille tärkeä, et pelkkä asiakas, et vain ruokailija,
et ainoastaan vatsasi täyttäjä, et mikään ruokajonon palanen, et pankkikortti, vaan
tärkeä vieras. Istu alas, voi hyvin ja nauti myös hyvästä ruuasta.
Rauhaisan
lounashetken päätteeksi pöydästä haettiin likaiset astiat, pöytä pyyhittiin ja
kysyttiin, miltä ruoka maistui. Kiitos, oikein hyvältä se maistui ja mieli
virkistyi pienistä iloisista sanoista, hymyistä, hauskasta seurasta,
huolenpidosta. ”Those were the days”, sanoisi englantilainen. ”Oi niitä
aikoja”, vastaisi tuo kauan sitten kadonnut lounasvieras. ”Tämä on niin tätä”,
sanoo tämän päivän tehosyöjä ja pyyhkii nakkikastikkeen jämät sormistaan
servettiin.
Kermaperunat,
jauhelihapullat, kalapuikot, juomina vesi tai kotikalja, jälkiruokana
vaniljakiisseli kaksitoistakuusikymmentä, eläkeläiset kymmenenyhdeksänkymmentä,
lapset alle viisi vuotta ilmaiseksi. PALAUTA ASTIAT TÄHÄN!
Jälkikirjoitus: Jotkut sanovat tuota
viheliäistä astiakökkää itsepalveluksi. Mieluummin jätän itsepalvelematta ja
tulen itse tyydytetyksi. Ja seuraava ruokavieras saa istua puhtaaseen pöytään,
kun palveleva, tehokas ja ahkera henkilökunta sen huolellisesti siivoaa.
Kiitos.
Hannu
Hartikainen, Nivala-lehti, lähikolumni 9.5.2024
Suomi sotii sukupuolista ja naimahuolista. Lehdet kirjoittavat kiihkeitä tarinoita kirkkoväen kädenväännöstä, kuka saa kenetkin naida ja missä. Piispat vetävät köyttä kuka mihinkin suuntaan, saako mies naista vai nainen miestä vai kumpikin kumpaista vai eikö kumpikaan kumpaistakaan. Saako naista vihkiä naisen kanssa vai pitääkö heittää kaapu kehään, kääntää liperit niskaan ja lähteä kälppimään seurakunnasta tai jopa koko kirkosta.
Käyhän, kuule istumaan mukavimpaan tuoliisi ja rauhoitu
hetkeksi. Mieti, miten nuo asiat vaikuttavat sinun arki- saati pyhäelämääsi.
Muuttuuko sinun päivärytmisi toisenlaiseksi kahden naisen tai kahden miehen tai
oletettujen liitosta? Luultavasti tulet siihen tulokseen, että vaikutus on
mitätön, jollei peräti olematon. Ja näitä mukavia nojatuoleja on joka torpassa,
joka mökissä, joka huoneistossa, lukaalissa, edustuskodissa, vaivaistalossa…
Niihin voi itse kukin istua vaikka kerran päivässä noita asioita pohtimaan ja
lopputulos on mitä ilmeisimmin aina sama: eipä tuo näy vaikuttavan näiden
seinien sisälle millään tavalla.
Mikä ihme meitä ihmisiä vaivaa, että nostamme karvamme
pystyyn meille tuntemattomien ihmisten meille täysin kuulumattomista asioista.
Mikä heteroa haittaa kahden samansukupuolisen yhdessä yhteistuumin sopimassa
liitossa? Mikä pännii pappia kysyä tahdotko toisiinsa rakastuneilta ja
toisiinsa sitoutuneilta ihmisiltä, vaikka he eivät olisikaan mies ja nainen.
Meneekö kuiva korppu kurkkuun, jos alttarilla toisiaan suuteleekin kaksi samaa
sukupuolta tai vaikka sukupuoletonta tai mitä tahansa ihmistä.
Vedotaan Raamattuun. Siellä lukee sitä ja tätä. Niin siellä
lukee. Siellä lukee niinkin, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Mitähän
se tarkoittaa? Tarkoittaako se sitä, että mies loi miehen, kun suurin osa
ihmiskuntaa mieltää Jumalan mieheksi tai ainakin miesoletetuksi. Ja kun
miehelle tuli tylsää, Jumala otti kylkiluun ja puhalsi siitä naisen kuin
lasimestari konsanaan. Ja tässäpä sitä onkin sitten aihetta olettaa, että näin
pitää naimahommien mennä maan päällä. Mutta Jumalapa olikin kiero kaveri, ja
tosiaan loi ihmisen omaksi kuvakseen. Siinä kuvassa meillä onkin
ihmettelemistä. On se niin moninainen.
Istuhan taas siihen mukavimpaan tuoliisi ja mieti, missä
kohtaa ihmisen luonut Jumala teki virheen. Mikä osa ihmisessä ei olekaan
Jumalan kuvaa? Voinko väittää, ettei joku toinen olekaan Jumalan kuva? Olenko
minä mielipiteineni ainoa oikea Jumalan kuva? Uskallanko epäillä Kaikkivaltiaan
luomistyön laatua?
Jos tuo eksegeettinen pohdiskelu ei johda oikean ratkaisun
löytymiseen tai ihmisten erilaisuuden hyväksymiseen, on syytä jättää asia
sikseen ja keskittyä vessapaperirullan oikeaan asentoon huussin
paperitelineessä. Pyöriikö paperi vetäjän käteen seinän puolelta vai roikkuuko
se etupuolella vapaasti tartuttavissa? Se on pulma, joka vaikuttaa yksilöön
paljon enemmän kuin saman- tai erisukupuolisten naimapuuhat.
Hannu Hartikainen, lähikolumni Nivala-lehti 10.4.2024
Jos tykkitulen
jylyn kuulet rakkaasi
tunnustuksessa,
kuulet myös sydämesi
särkyvän ikävästä.
Tuomakselle 26.4.2024
Miten voikaan mies
surra syömättömiä
arkilounaita,
joiden herkkusienetkin
maistuvat tryffeleiltä.