Viimeinen isku
työntää kiilaa kallioon,
murtaa marmorin
ja hakkaa lopultakin
esiin uljaan Daavidin.
Viimeinen isku
työntää kiilaa kallioon,
murtaa marmorin
ja hakkaa lopultakin
esiin uljaan Daavidin.
Istun
pöytään. Minulta kysytään, mitä haluaisin ottaa aamupalaksi. Kaurapuuroa?
Kakkua? Raparperipiirakkaa? Kahvia? Vai maistuisiko tuo kaikki? Kaikki maistuisi.
Istun ja luen aamun lehteä ja kirjoitan nimeni vieraskirjaan.
Aamupuuro on
hyvin haudutettu ja maistuvainen. Kysytään, toivonko jotakin puuron sekaan:
voita, marjoja, hunajaa? Nautin sen hyvin rauhallisesti ja jutustelen samalla
pöytäseurani kanssa menneistä, nykyisistä ja tulevista. Saatamme muistella jo
tuonilmaisiin siirtyneitä, vietämme tovin jo puretuissa taloissa ja
muuttuneissa maisemissa.
Kahvi on
tuoretta ja tuoksuu oikein hyvälle, kakku on kuohkeaa, raparperipiirakka
aamulla leivottua. Maistelen ja makustelen. Minulta kysytään, onko tarjottava
hyvää ja vastaan sen olevan ensiluokkaista. Minulle tarjotaan lisää kahvia.
Olen aamun tärkein ihminen.
Pöydät
täyttyvät vähitellen, ja tarinat vaihtuvat, kertomukset kumpuavat aikakausien
halki ja viilettävät nykypäivän ohi ja käyvät joskus huomisen puolella.
Tarinoissa on elettyä elämää ja elämättömiä haaveita, uskomattomia kokemuksia,
aamun tärkeimpien ihmisten huimia muistoja.
Mies
tunnustaa naiselleen rakkautensa, muistelee ensimmäisen yhteisen tanssin. New
Yorkissa? Lontoossa? Abu Dhabissa?
Astiat
kerätään pöydistä. Kysytään, onko kaikki hyvin. Kaikki on oikein hyvin. Radio
soi kesäaamun säveliä, joku hoitaa pientä kasvimaata, pöydillä on tuoreita
kukkasia, jotka on poimittu ensimmäisen luokan ravintolan hyvin hoidetusta
kukkatarhasta.
On runon
aika. Me kaikki tärkeimmät ihmiset istumme ja kuuntelemme, kun kutsuttu vieras
kertoo runojen maailmasta, sanojen taikamerestä ja innostaa meitä
kirjoittamaan. Hän on yksi monista kutsutuista vieraista, jotka tuovat
ensimmäisen luokan ravintolaan uusia mietteitä ja ideoita, lempeitä
tuulahduksia erilaisista tavoista ajatella ja oppia.
Toisena
päivänä on luonnonkasvien aika, ja meille kerrotaan yrteistä, sienistä,
marjoista ja hedelmistä, joita luonto kasvattaa joko viljeltyinä tai villeinä
valmiina kerättäväksi ja syötäväksi. Kolmantena päivänä tutustumme jonkun
ensimmäisen luokan ravintolan tärkeimmän asiakkaan kirjoittamaan kirjaan.
Menú alkaa
olla lopuillaan. Pääruuaksi olen saanut nauttia kanssaihmisteni, ensimmäisen
luokan ravintolan tärkeimpien ihmisten sydämellisestä seurasta, hersyvistä muistoista,
hyväntahtoisesta yhdessäolosta, ystävällisyydestä ja ennen kaikkea tunteesta,
että olen todellakin tärkein ihminen.
New
Yorkissa? Lontoossa? Abu Dhabissa? Noissa kaupungeissa on monta seitsemän
tähden hotellia, joissa on monta ensimmäisen luokan ravintolaa. Minun ei ole
kuitenkaan tarvinnut lentää maailman ääriin saadakseni tuntea itseni tärkeäksi
asiakkaaksi, tärkeäksi ihmiseksi. Istun juttiksella, juttutuvalla, ensimmäisen
luokan ravintolassa ja nautin. Nautin, kun ei minun muuta tarvitse tehdä – valmiissa
pöydässä.
Hannu
Hartikainen, Nivala-lehti, paikalliskolumni 28.8.2026
Perhosen siipi
on terästä vahvempaa.
Sen hauraus on vain
ihmisen harhakuva
ja ylemmyyden tunne.
Kotkat pelkäävät,
kun varikset raakkuvat
myrkkysammakon
tiehen liiskautunutta,
maistuvaa iltapalaa.
Puukengät, hollannikkaat savusivat, kun Arto Nyqvist roikkui möhkö-Kawan takatuupparissa yli 200 kilometrin tuntivauhdissa, hyppäsi sitten takaisin moottoripyörän selkään, nosti keulan ylös niin korkealle, että takalasi helähti asfalttiin. Kukaan muu maailmassa ei tehnyt samaa temppua niin raskaalla moottoripyörällä. Olen nähnyt tuon legendaarisen esityksen ja katsonut öljypohjan Pernod-logoa. Ja olen tavannut Arto Nyqvistin nyt jo ikämiehenä kauppaamassa nimellään varustettuja puukenkiä. Hän on elossa vaativista ja vaarallisista tempuistaan huolimatta.
Olen myös
kuullut, en itse nähnyt toisenlaisen tapauksen, jossa nuori mies oli nostanut
Nivalan keskustassa möhkö-Kawaa kevyemmän Kawasakin keulan korkeuksiin,
pudonnut asfalttiin, lyönyt päänsä ja kuollut. Keulimisen vaihtoehtoja on
kaksi: pysyä pystyssä tai kaatua. Kaatumisessa taas on lukuisampia
vaihtoehtoja: kärsiä häpeää, loukkaantua, vammautua tai kuolla.
Ihailen
taidokkaita ihmisiä. Ihailen soittajia, laulajia, puuseppiä, rakennusmiehiä,
myyjiä, taiteilijoita, moottoriurheilijoita… Taito on aina lahja, jota
kannattaa vaalia ja kehittää ja arvostaa. Kun jonkin asian osaa oikein hyvin,
on syytä tarjota oma osaamisensa julkisesti näkyville. Muusikko nousee
estradille ja todistaa osaamisensa ja antaa yleisönsä nauttia taidostaan ja
kyvyistään. Taiteilija maalaa taulun ja
vie sen näyttelyyn vieraiden ihasteltavaksi ja arvosteltavaksi.
Taito ei ole
tarkoitettu kiusaamista varten. Vanhassa laulussa sanotaan, että mummon ikkunan
alla lauloi katulaulaja. Hänen tarkoituksensa ei ollut häiritä mummoa, vaan viihdyttää
muistoissaan elänyttä vanhusta. Tuskin tuon katulaulajan mieleen olisi
ilkeimmilläänkään tullut keskellä yötä huutamalla huutaa mummon ikkunan alla
tuota tangoaan.
Tuonilmaisiin
jo siirtynyt tuttavani, kaverini halusi myös olla taitava, taitava motoristi.
Oli alkukesä ja rippilapset olivat kokoontuneet kirkon pihalle. Pojat
liikehtivät jäykästi mustissa puvuissaan ja kauniit neitokaiset punaruusut
käsissään hehkuivat kesämekoissaan. Kaverini halusi tehdä vaikutuksen ja nosti
satapiikin moottoripyörän keulan tyttöjen edessä ilmaan kuin näyttääkseen
miehuuttaan ja todistaakseen haarovälinsä voimaa ja kellahti kumolleen
kesäneitojen jalkojen juureen. Erektio laski yhtä nopeasti kuin oli noussutkin
ja maksoi paljon rahaa. Tuli myös mainehaittaa. Voivoi.
Kotini ohi
kiitää päivittäin monta taitavaa poikaa virkeillä mopoillaan keula korkealla.
Ihailen taitoa, mutta niin monta kertaa olen nähnyt myös tuon edellä kerrotun
joko elävänä tai videolla. Jälki ei ole koskaan kaunista.
Niin kuin
taitavinkaan taitoluistelija tai mäkihyppääjä ei koko kilpailu-uraansa selviä
kaatumatta, niin ei kaduilla taiteilevat mopoilijatkaan selviä koko elämäänsä
ilman vahinkoa joko itselleen tai muille. Kun temput tehdään suljetulla
alueella, on reilua riskeerata vain oma terveytensä. Mutta kun tuo taito
tuodaan yleisille teille, kaupungin keskustaan, vaarassa ovat päiväsaikaan myös
sivulliset. Yöllä temppuilevat
vaarantavat paitsi itsensä ja muut teillä liikkujat, myös häiriköivät nukkuvia.
”Jos meteli häiritsee, muuta muualle." Tuo on typerä tapa lohduttaa.
”Pojat ovat poikia”, on yhtä typerä ja vastuuton tapa kannustaa nuorta olemaan
ajattelematon.
Osaaminen on
eroottista ja taidokkuus kertoo tahdosta oppia osaamaan. Kun puukengät savuavat ja takalasi helähtää
suljetulla ja temppuiluun tarkoitetulla alueella, yleisö on turvassa ja
satulassa taitava kuljettaja. Mutta kun keula nousee ja moottori huutaa
keskellä yötä keskellä kaupunkia, satulassa on munaton typerys. Niin se vain on.
Nivala-lehden lähikolumni 6.8.2026
-
Lättähattulippu Haapajärvelle.
Joitakin kymmeniä pennejä tai silloisia markkoja lippu
maksoi eikä mihinkään muuhun jäänyt enää rahaa. Haapajärven asemalta isommat
pojat tiesivät tien raviradan metsikköön ja sieltä oikopolkuja pitkin raviradan
varteen. Lipunmyyjät olivat kaukana eikä heitä haluttu nähdäkään kovin läheltä.
Maaratakilpailuja eli moottoripyörien ravirata-ajoja
kutsuttiin yleisesti jappiajoiksi. Yleisimpiä kilpamoottoripyörämerkkejä oli
JAP, tsekkiläinen ihmekone, joka oli yksinkertainen, nelitahtinen, isoääninen
ja nopea. Kun kuminauha roiskaisi itsensä ylös ja ensimmäinen erä lähti
kiertämään ravirataa, ilman täytti huumaava moottorien meteli ja suloinen
risiiniöljyn tuoksu. Mitään sen suloisempaa, ihanampaa, kiihottavampaa ja
jännittävämpää en reilun kymmenen vuoden ikäisenä voinut kuvitellakaan. Enkä
vieläkään kovin monta asiaa laita noiden aistinautintojen edelle.
Kotimatkalla olimme paitsi nälkäisiä, myös täynnä vauhdin hurmaa. Omasta, vanhasta polkupyörästä
tuli jappi ja kuljettaja oli Timo Laine. Koska japin ohjaustanko oli leveä
hyvän otteen pitämiseksi, myös polkupyörään tehtiin leveä tanko. Sopivan
paksuisesta pajusta sahailin ja vuolin ohjaustangon jatketta ja kohta jappi oli
valmis hiekkateiden mutkiin armottomaan sladiin.
Ilman ääntä ei polkupyörästä saanut täydellistä
kilpakonetta. Tarvittiin karvanarua, pyykkipoika ja sopiva pala pahvia.
Karvanarua oli joka mökissä, kun kaikki paketit ja nyssykät sidottiin narulla.
Pyykkipoikia oli pihaköysi notkollaan, mutta pahvista oli pula. Kun polkupyörän
eturenkaan sivulle kiinnitettiin sopiva pala pahvia pyykkipojilla ja pahvista
ohjattiin karvanaru pyörän ohjaustankoon, narua sopivasti kiristämällä ja
kaasutellen pahvi räpätti pinnoja vasten.
Olin menossa syksyllä kansakoulun neljännelle luokalle ja
tallessa oli vanhoja alaluokkien koulukirjoja. MEIDÄN LASTEN USKONTOKIRJAn
kansi oli sopivan kokoinen, sopivan paksuinen ja sopivan joustava. Leikkelin
kannen passeleihin mittoihin ja kiinnitin sen lokasuojan tukirautaan kolmella
pyykkipojalla. Ääni oli lähes taivaallinen. Jappini oli valmis.
Kaasuttelin pyörän naapurin poikien ihailtavaksi. Stenrothin
Osmo ja Kyösti olivat kilpakumppaneita ja kisakuskeja hekin. Esittelin komeita,
pajupuulla jatkettuja sarvia, ohjaustankoa ja täydellistä räpättiä, jossa nuori
Jeesus paimensi sädekehä päänsä ympärillä lampaitaan. Pojat katsoivat kirjan
kantta.
-
Mitä jos
Myllymäen Anni näkkee?
Kauhistuin ja ajoin jappini välittömästi varikolle ja
vapautin Jeesuksen opetustehtäviin.
(Nuorille lukijoille kerron tiedoksi, että maaratakilpailut
olivat ja ovat vieläkin moottoriurheilun eliittiä, ja Myllymäen Anni opetti
minua kansakoulun ylimmillä luokilla olemaan ihmisiksi. Siinä hän onnistui
melko hyvin.)
Hannu Hartikainen, lähikolumni Nivala-lehti 3.7.2026