Kuiva hipiä

Jotta voi voittaa, 

jonkun on hävittävä.

Kuiva hipiä

kutisee vain niin kauan,

kunnes joku sen rasvaa.

Satuja ja rumia sanoja

On olemassa kirja, jonka sanoman väitetään julistavan rakkautta, ymmärrystä, hyväksymistä, anteeksiantoakin.  Ja kun puhutaan hyväksymisestä, puhutaan yleisesti ihmisen hyväksymisestä tapoineen ja toimineen, ajatuksineen kaikkineen. Eläimistä siinä ei kovinkaan paljon kirjoiteta. Jokunen aasi, jolla joku ratsasti jostakin johonkin, mainitaan. Toki jonkun vanhuksen väitetään koonneen suureen puupaattiinsa pari eläintä kustakin maalla elävästä lajista, mutta se lienee liioittelua varsinkin, kun nykyisin jo tiedetään maapallolla elävän melko paljon enemmän eläimiä kuin kukaan voisi pieneen laivaan saada mahtumaan. Mutta aina on joku, joka uskoo mokoman olevan totta, vaikka järki joskus aamuhämärissä haraisikin vastaan.

On olemassa kirja, jossa pieni tyttönen on matkalla mummonsa luokse viedäkseen tälle vähän syötävää, ettei mummo kuolisi nälkään ja puutostauteihin. Kirjassa kerrotaan varsin tylystä sudesta, joka vaanii niin tyttöä kuin mummoakin syödäkseen nämä suihinsa. Mummon kohtalona onkin joutua suden suuhun. Kun lapsenlapsi sitten tulee mökille ja näkee sängyssä makaavan suurisuisen ja isohampaisen mummon, käy tämä ihmettelemään isoäitinsä näköä. Kas kummaa, sängyssä makaakin iso ja paha susi, jonka suureen mahaan on nielty kokonainen mummo. Petos paljastuu ja paikallinen metsämies tappaa luvatta suden, avaa tämän vatsan ja pelastaa puoliksi sulaneen isoäidin elävien kirjoihin. Sen pituinen se.

On olemassa kirja paimenpojasta ja sudesta.  Paimen on kaitsemassa lampaitaan ja hänelle tulee tylsää, kun ei ole mitään tekemistä. Niinpä hän huutaa apua.”Auttakaa. Susi syö lampaat.” Kyläläiset rientävät apuun, mutta eihän siellä mitään sutta ollutkaan. Sama toistuu muutaman päivän päästä ja taas ja taas. Vaan kuinkas sitten käykään. Tuleekin oikea susi ja  poika huutaa: ”Auttakaa. Susi syö lampaat.” Kukaan ei enää usko pojan avunhuutoon ja susi syö koko katraan. Sen pituinen sekin.

Kaikki nuo kolme kirjaa pitävät sisällään kertomuksia, joita joku on kirjoittanut.  Ne voivat olla totta tai sitten ne voivat olla satua. Niihin voi uskoa tai olla uskomatta. Todeksi niitä ei voi todistaa, mutta niiden tarinat ovat voineet sattua jollekin meistä tai heistä tai kenelle tahansa mikä missäkin. Yhteistä noilla kirjoilla ja niiden tarinoilla on sekin, ettei niiden sanoma käy todistusaineistoksi käräjäoikeudessa, ei hovioikeudessa eikä korkeimmassa oikeudessa.

Lampaansa susille menettänyt tilallinen ei voi vedota oikeudessa satuun, jos naapuri saman sadun luettuaan ei tullutkaan auttamaan. Eikä luvatta suden ampunut metsämies voi vedota satuun ja kertoa viranomaisille vain pelastaneen suden syömän mummon. Satuja ei kannata käräjäsalissa kertoa.

Meillä on vapaus uskoa, mihin haluamme ja meillä on myös vapaus sanoa, mitä haluamme. Mutta onko meillä myös vapaus sanoa loukkauksia sen varjolla, mihin uskomme. Onko sananvapauden rajoittamista suitsia ihmistä vetoamasta satuihin, kun niiden varjolla ruma sana sanotaan. Tätä päivitellään nyt Amerikassa asti.

 

Hannu Hartikainen

Nivala-lehti, lähikolumni 18.2.2026

 

Tyrannosaurus rex

 

Tuollainen näky saattaisi kohdata metsässä kulkijaa, jos muuan asteroidi ei olisi osunut maapalloon kauan sitten. Koska näky olisi hirvittävä varsinkin samaa saalista hamuavasta luontokappaleesta tai muuten herkästä katsojasta, kuva on sensuroitu.

Olipa kerran dinosaurus tai olihan se aika montakin kertaa, kun se oli yli kaksisataa miljoonaa vuotta sitten ja hävisi maapallolta tarkalleen vuonna kuusikymmentä miljoonaa eaa. Kaikessa rauhassa se sai syödä maapallon kasveja ja toisia eläimiä, dinosauruksiakin parisataa miljoonaa vuotta.Mikä tuossa dinosaurusten ajassa oli onnellista, silloin ei ollut ihmisiä. Mehän kehittelimme itsemme selkärankaisiksi kävelijöiksi vasta noin kuusi miljoonaa vuotta sitten.  

Todellinen ajatteleva ihminen ilmestyi huuhailemaan maapallolle homo sapiensina epätarkkana vuotena kolmesataatuhatta eaa.  Nykyihminen, tällainen fiksu ja joka asiaan kättä pidempää etsivänä selviytyjänä  on tuskin täyttänyt kuuttakymmentätuhatta vuotta. Tuohon aikaan kaikki dinosaurukset olivat hautautuneet jo syvälle maaperään eikä niistä tiedetty mitään miljooniin vuosiin.

Raamatun kertomuksissa ihminen on joidenkin tulkintojen mukaan vasta noin kuuden tuhannen vuoden ikäinen eikä silloinkaan tiedetty dinosauruksista luunsirun vertaa. Ei niitä ainakaan Raamatussa mainita. Tosin en ole koko kirjaa lukenut, ainoastaan otteita sieltä täältä. Joku eksegeetti tai sanaa tiukasti tutkiva maallikko saattaa jollakin tulkinnalla sen löytääkin.

Ehkä isoin onni ihmiselle on, että suurimmillaan jäljelle jääneet dinosaurukset ovat krokodiilin kokoisia eivätkä nuo villit pedot lainkaan elä Suomessa, kun täällä järvet ja joet normaalitalvina jäätyvät. Ja nyt on normaalitalvi ja loputkin dinosaurukset tappava pakkanen. Tosin myös linnut periytyvät noista esihistoriallisista eläimistä, mutta ne eivät käy ihmisen kimppuun kuin elokuvissa tai korkeintaan metsoina metsissä. Ja pikkulintuja voi jopa ruokkia, kun ei niistä syötäviksi ole. Suuremmat voi syödäkin. Kanat nyt tulevat ensimmäisinä mieleen. Ja peltopyyt ja riekot ja metsot ja teeret ja variksetkin, vaikkei niitä syödä. En ymmärrä miksei, vaikka se on melko isokokoinen ja helppo pyydettävä.

Jos tyrannosaurus rex vielä eläisi, se olisi paha paikka. Sehän oli armoton lihansyöjä ja söisi suureen kitaansa melkein kaiken metsissä kasvavan hirvistä ja peuroista alkaen ja kävisi myös laiduntavien lehmien kimppuun armotta eikä se säästäisi lampaan lammasta kerittäväksi saati ihmisen syötäväksi. Keskieurooppalaiset olisivat sen kaiken lisäksi suojelleet lailla, kun eihän niitä pienelle pallolle mahtuisi tuhansin kappalein. Voi perhanan Eurooppa. Mistä se mitään tietäisi meidän pohjoisen ihmisten arjesta ja tuskasta.

Vaan luontopa ei tarvinnutkaan ihmistä ratkaistakseen lihansyöjädinosauruksen kohtalon. Noin vuonna kuusikymmentä miljoonaa eaa maapalloon iskeytyi asteroidi ja tyrannosaurus rex kuoli melkein kaikkien muiden dinosaurusten  kanssa sukupuuttoon. Vain muutama harmiton, siis meille harmiton esihistoriallinen eläin jäi maapallolle muistuttamaan, ettei ihminen oikeastaan ratkaise mitään ongelmaa. Yrittäähän se kovasti. Aina, kun jokin asia häiritsee ihmisen yöunta, etsii tämä kaikkivaltias kättä pidempää. Se kun luulee luonnon olevan kädetön itsestään huolta pitämään.

 

Hannu Hartikainen, lähikolumni, Nivala-lehti 22.1.2026

 

Kuusitarinoita

Tuli joulu.  Koivulan lapset odottivat jännittyneinä, että pääsisivät isän kanssa hakemaan joulukuusen. Isä valjasti jo varhain aamulla Laikku-hevosen…

Noin alkoivat monet lapsuuden joulutarinat kansakoulukirjoissa. Koivulan lapset olivat aina onnellisia ja iloisia ja puuhakkaita eikä heiltä puuttunut mitään, ei varsinkaan jouluna eikä varsinkaan joulukuusta. Se haettiin aina isän kanssa jostakin hevonkuusesta.

Kerron sinulle nyt neljän kuusen tarinan. Tarinat ovat onnellisia tai ne ainakin ovat päättyneet onnellisesti. Ensimmäinen tarina tosin päättyi onnellisesti vain neuvokkaan äitini ansiosta, kun hän osasi heittää maton palavan joulukuusen päälle.

Minulla oli lapsellinen kuvitelma, että kaikki aikuisten lapsilleen antamat asiat olivat turvallisia. Niinhän ajatellaan tänäänkin. Niinpä kun sain alle kymmenvuotiaana sädetikun, sen sähinä ja kirkas liekki hurmaannuttivat minut. En tietenkään uskonut, että liekki saattoi olla sytyttävän kuuma ja polttaa. Halusin kokeilla, kuinka tuo säkenöivä tikku reagoisi kuivaan joulukuuseen. Voin kertoa, että hyvin se reagoi ja äitini varsin rauhallisin liikkein heitti köyhän pirtin kalleimman maton palavan kuusen päälle ja pelasti melkein koko omaisuutensa. Minua sen sijaan ei pelastanut mikään ja se oli aivan oikein. Kiitos, äiti.

Teininä uhosin voimillani ja lähdin hakemaan kuusta ilman kirvestä tai sahaa. Kuusi jäi metsään ja sinne jäi myös uskoni omiin voimiini. Kuusi ei suostunut käsivoimin katkeamaan, vaan taipui latva maahan saakka sinne ja tänne ja sinne. Opin, ettei terve, tuore joulukuusi ollut rautalankaa, joka nitkuttelemalla katkeaisi.

Kaadoin ystäväni kanssa kauniin joulukuusen perintömetsästä. En toki omastani kaatanut, kun ei minulla ole perintöä saati perintömetsää.  Niin kuin sanoin, kuusi oli kaunis tai ainakin kauniihko. Tai oli niitä kaksikin. Toinen hänelle ja toinen minulle. Lastasimme kuuset peräkärryyn tukevasti, ettei mahdollisesti vastaan tuleva virkavalta meitä huomauttaisi huonosti sidotusta kuormasta. Kotipihassa kärryssä oli vain kaksi ruotoa, rujoa rankaa. Vinha vauhti oli irrottanut jokaisen uskollisen lehvän. Ne olivat uskollisia perintömetsälle ja jäivät sille tielleen meidän joulujamme näkemättä saati sulostuttamatta.  Varakuusen varastin naapurin metsästä. Oli pakko. Anteeksi.

Omat kaksoseni olivat kaksivuotiaita ja ensimmäisen kerran ymmärsivät joulupukin olevan jotakin henkeäsalpaavan jännittävää. Joulupukki astui sisään ja kysyi: ”Onko täällä kilttejä lapsia. ” Toinen kaksosista oli huoneen perällä olevan joulukuusen vieressä tutkimassa koristeita ja toinen jäi ansaan joulupukin eteen. Jussilla oli tuo onneton tuuri. ”Onko täällä kilttejä lapsia?”, kysyi joulupukki. Jussi nosti kätensä ja osoitti kauempana olevaa kaksosveljeään. ”On tuolla tuo Tuomas.”

Joulu on pelastumisen juhla, sanotaan. En väitä vastaan. Hyvää joulua meille ja teille kaikille. Pelastukoon ken voi.

 

Hannu Hartikainen, lähikolumni Nivala-lehti 13.12.2025

Kangastusta

Tämän tarinan kuulin asianosaiselta itseltään ja sen todeksi uskon.

Mies oli tuntenut huonovointisuutta ja heikkoutta ja vaimoltaan salaa ottanut kielensä alle nitrotabletin sydäntään rauhoittaakseen. Lopulta hän oli kertonut asian myös puolisolleen, joka oli alkanut mitata pulssia ja verenpainetta. Kumpaakaan ei enää ollut ja mies meni tajuttomaksi. Mies oli mennyt tajuttomaksi. Sydän alkoi kuitenkin taas lyödä. Miten kauan tajuttomuutta kesti, sitä mies ei osannut sanoa. Soitettiin ambulanssi. Nivalan yksikkö oli muissa tehtävissä eikä sitä siis paikalle saatu. Niinpä Haapajärveltä lähti palokunnan sairaankuljetukseen soveltuva ajoneuvo. Nivalan yksikkö vapautui  tovin kuluttua ja sekin lähti potilasta katsomaan. Molemmat tulivat yhtä aikaa paikalle. Oli kaksi ambulanssia pihassa. Haapajärviset palasivat turhalta keikalta takaisin.

Kun ambulanssi oli jo lähellä Oulaskankaan sairaalaa Oulaisten Nesteen risteyksessä, sille tuli hälytys elvytettävästä potilaasta Haapavedelle. Niinpä ambulanssi kääntyi sydänpotilas kyydissä takaisin melkein periltä ja ajoi kohti Haapavettä. Potilas pyysi, että hänet jätettäisiin kyydistä, ja perässä omalla autolla seurannut vaimo voisi viedä hänet muutaman kilometrin loppumatkan. Pyyntöön ei tietenkään suostuttu.

 Ambulanssi sai kuitenkin Ryyppymäen tienoilla ilmoituksen, että tehtävä piti keskeyttää. Kyydissä ollut potilas arveli ääneen, että taisi Haapavedellä apua odottava elvytettävä menehtyä. Sanottiin, ettei siitä pitäisi puhua.

Ajettiin takaisin Oulaisiin ja kyydissä ollut potilas pääsi hoitoon. Paikalla ollut lääkäri oli tutkinut sydäntä ja EKG:n jälkeen todennut, ettei ollut akuuttia uhkaa ja päästi potilaan kotiin. Potilas pyysi lääkäriltä nitroa, että selviäisi kotiin asti. Lääkäri oli määrännyt nitrosuihkeen.

Potilaan sydän oli pysähtynyt, pulssi tasan nolla, verenpaine tasan nolla eikä sydämessä ollut tutkimusten mukaan mitään vikaa ja potilas voitiin lähettää takaisin kotiin ilman lääkitystä, minkä potilas oli kuitenkin itse pyytänyt. Tarina kuulosti maallikon korviin hyvin kummalliselta. Ambulanssia ei ensin ollut ja sitten niitä tuli kaksin kappalein. Kun kiireellisesti tarvittiin ambulanssia Haapavedelle, sitä ei taas vapaana ollut ja piti laittaa matkaan melko kiireellisessä tehtävässä ollut yksikkö.

Potilaan onneksi tuo tapahtui päiväsaikaan viime kesänä eikä tulevana talvena yöllä. Sydän olisi saattanut hyvinkin lakata lyömästä ja matkaa olisi ollut vielä melkein sata kilometriä. Vaikka tehtiinkin ylimääräinen Haapaveden reissu, matka oli kuitenkin mutkitellen lyhyempi kuin Ouluun.

Hiekka-aavikoilla ihmiset näkevät usein kangastuksia. Nyt tuo aavikoiden todellisuus uhkaa tämän alueen sairaita. Kun potilas luulee näkevänsä Oulaisten yöpäivystyksen, alkaa soida vanha laulu: ”Taisi olla kangastusta silmissäni näky tuo. Vaikka jatkoin matkustusta, koskaan tullut en sen luo.”

JK. Kirjoitus ei ole millään tavalla moite ambulanssin henkilökunnalle. Minkä he sille voivat, että organisaatio on rampa.

 

Hannu Hartikainen

Nivala-lehti, lähikolumni 23.10.2025 

Hapatusta

Vietettiin halloweenia. Nivala-lehti järjesti pikagallupin ja kyseli muutamalta paikalliselta asukkaalta, mitä mieltä he olivat tuosta juhlasta. Kaikki taisivat vastata pitävänsä sitä amerikkalaisena hapatuksena. Niinpä niin. Monet varsin mukavat asiat ovat aina jonkin muun maan hapatuksia, jotka kavalasti ja pikku hiljaa ovat tulleet tänne rajojen yli kuin viekkaat varkaat tai itämaan tietäjät. Olemme ne sitten myöhemmin puoliväkisin omiksemme ottaneet ja vähitellen niihin tottuneet.

Vappuna puhallamme ilmapallot turvoksiin ja heittelemme serpentiinit kattolamppuihin ja verhoudumme huvittaviin asusteisiin ja valkolakkeihin. Syömme tippaleivät ja juomme simat ja sampanjat ja nostamme lipun salkoon. Marssimme aatteiden puolesta ja kokoonnumme moottoripyörillä ajaen kevättä juhlimaan. Ja isännät ajavat lietettä pelloille, jotta työväki saa haistella työn juhlan hajua.

Germaanit ja keltit juhlivat satoja vuosia sitten kevättä ja polttivat tulia ja varmasti myös rietastelivat niin kuin mekin rietastelemme kevään huumassa ja vappusimoissa toukokuun alkua.  Keväällä huhti-, toukokuun vaihteessa on iloittu jo esikristillisellä ajalla pian koittavaa kesää eikä silloin vielä Suomessa osattu lukea saati kirjoittaa. Myöhemmin katoliset alkoivat viettää Pyhän Valburgan päivää 1. toukokuuta. Kristinuskon mukana juhla seilasi Suomen rannoille.

Työväen juhlaksi vappu muuttui 1800-luvulla. Ja mistäpä muualta tuo meidän vappu onkaan tänne tullut kuin Amerikan mantereelta.

Äitienpäivää on vietetty 1900-luvun alusta ja se on meille hyvin tärkeä juhlapäivä. Presidentti palkitsee muutaman äitien äidin mitalein, ja jokaisessa kylässä koulujen juhlasalit täyttyvät lyyrarintaisista äideistä ottamaan vastaan ansaitut onnittelut ja tarjoilut. Ensimmäistä, virallista äitienpäivää vietettiin  vuonna 1908 West Virginian osavaltiossa Yhdysvalloissa. Tuskin moni tuota juhlapäivää pitää amerikkalaisena hapatuksena, vaikka se sieltä Suomeen omittiin.

Viikko sitten vietimme isänpäivää. Isätkin ovat juhlansa ansainneet, kun kerran vuodessa heidät viedään ulos syömään eikä äitien tarvitse tehdä kotona ruokaa. Halunnet tietää, missä ensimmäistä isänpäivää vietettiin. Yllätys, yllätys. Sitä vietettiin ensimmäisen kerran vain pari vuotta ensimmäisen äitienpäivän jälkeen 1910 Washingtonissa Yhdysvalloissa. Voi hapatuksen hapatus.

Kohta on joulu. Sehän on perinteinen suomalainen…no ei ole. Joululla on varsin pakanalliset kuusenjuuret. Monet pakanakansat juhlivat vuodenvaihteen tienoilla valon paluuta vuoden pimeimpänä aikana. Kun päivä oli kukonaskelta pidempi, haluttiin täyttää sarvet ja kallot oluella ja ryypätä olan takaa pitenevän päivän iloksi.Vasta paljon myöhemmin keksittiin Jeesus ja hänen syntymänsä sorvattiin synkimpään vuodenaikaan, jotta edes jotakin iloa olisi talvesta. Beetlehemin tähti tuikki Juudeassa kaukana Suomesta. Tarina lanseerattiin Suomeen kirvein ja miekoin tuhat vuotta sitten Ruotsin ja Venäjän kautta. On meillä sentään jotakin muutakin hapatusta kuin amerikkalaista.  On juuttaanmaalaista.

Aina kannattaa vastustaa kaikkea uutta hapatusta. Siitä saa mielihyvää, kun ei osallistu eikä juhli saati naura ja riemuitse. Räkänokastakin henkilö tulee, muttei tyhjän juhlijasta.

 

Nivala-lehti, lähikolumni

Ota syliin

 

Pidä sylissä,

silitä ja kosketa

tätä karheaa

ja kipeää ihoa,

jonka sisällä olen.