Ensimmäisen luokan ravintola

Astun sisään ja toivotan henkilökunnalle hyvää huomenta. Minua tervehditään kohteliaasti. Sanoista ei kuulu opeteltu liturgia, vaan aito välittäminen ja ilo arvokkaan ihmisen tullessa kylään. New Yorkissa? Lontoossa? Abu Dhabissa?

Istun pöytään. Minulta kysytään, mitä haluaisin ottaa aamupalaksi. Kaurapuuroa? Kakkua? Raparperipiirakkaa? Kahvia? Vai maistuisiko tuo kaikki? Kaikki maistuisi. Istun ja luen aamun lehteä ja kirjoitan nimeni vieraskirjaan.

Aamupuuro on hyvin haudutettu ja maistuvainen. Kysytään, toivonko jotakin puuron sekaan: voita, marjoja, hunajaa? Nautin sen hyvin rauhallisesti ja jutustelen samalla pöytäseurani kanssa menneistä, nykyisistä ja tulevista. Saatamme muistella jo tuonilmaisiin siirtyneitä, vietämme tovin jo puretuissa taloissa ja muuttuneissa maisemissa.

Kahvi on tuoretta ja tuoksuu oikein hyvälle, kakku on kuohkeaa, raparperipiirakka aamulla leivottua. Maistelen ja makustelen. Minulta kysytään, onko tarjottava hyvää ja vastaan sen olevan ensiluokkaista. Minulle tarjotaan lisää kahvia. Olen aamun tärkein ihminen.

Pöydät täyttyvät vähitellen, ja tarinat vaihtuvat, kertomukset kumpuavat aikakausien halki ja viilettävät nykypäivän ohi ja käyvät joskus huomisen puolella. Tarinoissa on elettyä elämää ja elämättömiä haaveita, uskomattomia kokemuksia, aamun tärkeimpien ihmisten huimia muistoja.

Mies tunnustaa naiselleen rakkautensa, muistelee ensimmäisen yhteisen tanssin. New Yorkissa? Lontoossa? Abu Dhabissa?

Astiat kerätään pöydistä. Kysytään, onko kaikki hyvin. Kaikki on oikein hyvin. Radio soi kesäaamun säveliä, joku hoitaa pientä kasvimaata, pöydillä on tuoreita kukkasia, jotka on poimittu ensimmäisen luokan ravintolan hyvin hoidetusta kukkatarhasta.

On runon aika. Me kaikki tärkeimmät ihmiset istumme ja kuuntelemme, kun kutsuttu vieras kertoo runojen maailmasta, sanojen taikamerestä ja innostaa meitä kirjoittamaan. Hän on yksi monista kutsutuista vieraista, jotka tuovat ensimmäisen luokan ravintolaan uusia mietteitä ja ideoita, lempeitä tuulahduksia erilaisista tavoista ajatella ja oppia.

Toisena päivänä on luonnonkasvien aika, ja meille kerrotaan yrteistä, sienistä, marjoista ja hedelmistä, joita luonto kasvattaa joko viljeltyinä tai villeinä valmiina kerättäväksi ja syötäväksi. Kolmantena päivänä tutustumme jonkun ensimmäisen luokan ravintolan tärkeimmän asiakkaan kirjoittamaan kirjaan.

Menú alkaa olla lopuillaan. Pääruuaksi olen saanut nauttia kanssaihmisteni, ensimmäisen luokan ravintolan tärkeimpien ihmisten sydämellisestä seurasta, hersyvistä muistoista, hyväntahtoisesta yhdessäolosta, ystävällisyydestä ja ennen kaikkea tunteesta, että olen todellakin tärkein ihminen.

New Yorkissa? Lontoossa? Abu Dhabissa? Noissa kaupungeissa on monta seitsemän tähden hotellia, joissa on monta ensimmäisen luokan ravintolaa. Minun ei ole kuitenkaan tarvinnut lentää maailman ääriin saadakseni tuntea itseni tärkeäksi asiakkaaksi, tärkeäksi ihmiseksi. Istun juttiksella, juttutuvalla, ensimmäisen luokan ravintolassa ja nautin. Nautin, kun ei minun muuta tarvitse tehdä – valmiissa pöydässä.

Hannu Hartikainen, Nivala-lehti, paikalliskolumni 28.8.2026

Perhosen siipi

Perhosen siipi

on terästä vahvempaa.

Sen hauraus on vain

ihmisen harhakuva

ja ylemmyyden tunne.

Iltapala

Kotkat pelkäävät,

kun varikset raakkuvat

myrkkysammakon

tiehen liiskautunutta,

maistuvaa iltapalaa.

Mopoerektio

Nyykän Kawa on kullattu ja sen hinta messutarjouksena 400.000 euroa ilman alvia. Ehyenä. 

Puukengät, hollannikkaat savusivat, kun Arto Nyqvist roikkui möhkö-Kawan takatuupparissa yli 200 kilometrin tuntivauhdissa, hyppäsi sitten takaisin moottoripyörän selkään, nosti keulan ylös niin korkealle, että takalasi helähti asfalttiin. Kukaan muu maailmassa ei tehnyt samaa temppua niin raskaalla moottoripyörällä. Olen nähnyt tuon legendaarisen esityksen ja katsonut öljypohjan Pernod-logoa. Ja olen tavannut Arto Nyqvistin nyt jo ikämiehenä kauppaamassa nimellään varustettuja puukenkiä. Hän on elossa vaativista ja vaarallisista tempuistaan huolimatta.

Olen myös kuullut, en itse nähnyt toisenlaisen tapauksen, jossa nuori mies oli nostanut Nivalan keskustassa möhkö-Kawaa kevyemmän Kawasakin keulan korkeuksiin, pudonnut asfalttiin, lyönyt päänsä ja kuollut. Keulimisen vaihtoehtoja on kaksi: pysyä pystyssä tai kaatua. Kaatumisessa taas on lukuisampia vaihtoehtoja: kärsiä häpeää, loukkaantua, vammautua tai kuolla.

Ihailen taidokkaita ihmisiä. Ihailen soittajia, laulajia, puuseppiä, rakennusmiehiä, myyjiä, taiteilijoita, moottoriurheilijoita… Taito on aina lahja, jota kannattaa vaalia ja kehittää ja arvostaa. Kun jonkin asian osaa oikein hyvin, on syytä tarjota oma osaamisensa julkisesti näkyville. Muusikko nousee estradille ja todistaa osaamisensa ja antaa yleisönsä nauttia taidostaan ja kyvyistään.  Taiteilija maalaa taulun ja vie sen näyttelyyn vieraiden ihasteltavaksi ja arvosteltavaksi.

Taito ei ole tarkoitettu kiusaamista varten. Vanhassa laulussa sanotaan, että mummon ikkunan alla lauloi katulaulaja. Hänen tarkoituksensa ei ollut häiritä mummoa, vaan viihdyttää muistoissaan elänyttä vanhusta. Tuskin tuon katulaulajan mieleen olisi ilkeimmilläänkään tullut keskellä yötä huutamalla huutaa mummon ikkunan alla tuota tangoaan.

Tuonilmaisiin jo siirtynyt tuttavani, kaverini halusi myös olla taitava, taitava motoristi. Oli alkukesä ja rippilapset olivat kokoontuneet kirkon pihalle. Pojat liikehtivät jäykästi mustissa puvuissaan ja kauniit neitokaiset punaruusut käsissään hehkuivat kesämekoissaan. Kaverini halusi tehdä vaikutuksen ja nosti satapiikin moottoripyörän keulan tyttöjen edessä ilmaan kuin näyttääkseen miehuuttaan ja todistaakseen haarovälinsä voimaa ja kellahti kumolleen kesäneitojen jalkojen juureen. Erektio laski yhtä nopeasti kuin oli noussutkin ja maksoi paljon rahaa. Tuli myös mainehaittaa. Voivoi.

Kotini ohi kiitää päivittäin monta taitavaa poikaa virkeillä mopoillaan keula korkealla. Ihailen taitoa, mutta niin monta kertaa olen nähnyt myös tuon edellä kerrotun joko elävänä tai videolla. Jälki ei ole koskaan kaunista.

Niin kuin taitavinkaan taitoluistelija tai mäkihyppääjä ei koko kilpailu-uraansa selviä kaatumatta, niin ei kaduilla taiteilevat mopoilijatkaan selviä koko elämäänsä ilman vahinkoa joko itselleen tai muille. Kun temput tehdään suljetulla alueella, on reilua riskeerata vain oma terveytensä. Mutta kun tuo taito tuodaan yleisille teille, kaupungin keskustaan, vaarassa ovat päiväsaikaan myös sivulliset.  Yöllä temppuilevat vaarantavat paitsi itsensä ja muut teillä liikkujat, myös häiriköivät nukkuvia. ”Jos meteli häiritsee, muuta muualle." Tuo on typerä tapa lohduttaa. ”Pojat ovat poikia”, on yhtä typerä ja vastuuton tapa kannustaa nuorta olemaan ajattelematon.

Osaaminen on eroottista ja taidokkuus kertoo tahdosta oppia osaamaan.  Kun puukengät savuavat ja takalasi helähtää suljetulla ja temppuiluun tarkoitetulla alueella, yleisö on turvassa ja satulassa taitava kuljettaja. Mutta kun keula nousee ja moottori huutaa keskellä yötä keskellä kaupunkia, satulassa on munaton typerys.  Niin se vain on.

Nivala-lehden lähikolumni 6.8.2026

Jappi. Jeesus ja Myllymäen Anni

Juhannukset vuosikymmeniä sitten, 1960-1970-luvuilla olivat meille poikasille limunaatia ja jappiajoja. Kun aattoiltana oli juotu limunaatia patenttikorkkipullosta mahat hiilidioksidista pulleviksi, juhannuspäivänä tongittiin kaikki säästetyt pennoset esiin ja juostiin rautatieasemalle.

-          Lättähattulippu Haapajärvelle.

Joitakin kymmeniä pennejä tai silloisia markkoja lippu maksoi eikä mihinkään muuhun jäänyt enää rahaa. Haapajärven asemalta isommat pojat tiesivät tien raviradan metsikköön ja sieltä oikopolkuja pitkin raviradan varteen. Lipunmyyjät olivat kaukana eikä heitä haluttu nähdäkään kovin läheltä.

Maaratakilpailuja eli moottoripyörien ravirata-ajoja kutsuttiin yleisesti jappiajoiksi. Yleisimpiä kilpamoottoripyörämerkkejä oli JAP, tsekkiläinen ihmekone, joka oli yksinkertainen, nelitahtinen, isoääninen ja nopea. Kun kuminauha roiskaisi itsensä ylös ja ensimmäinen erä lähti kiertämään ravirataa, ilman täytti huumaava moottorien meteli ja suloinen risiiniöljyn tuoksu. Mitään sen suloisempaa, ihanampaa, kiihottavampaa ja jännittävämpää en reilun kymmenen vuoden ikäisenä voinut kuvitellakaan. Enkä vieläkään kovin monta asiaa laita noiden aistinautintojen edelle.

Kotimatkalla olimme paitsi nälkäisiä, myös täynnä  vauhdin hurmaa. Omasta, vanhasta polkupyörästä tuli jappi ja kuljettaja oli Timo Laine. Koska japin ohjaustanko oli leveä hyvän otteen pitämiseksi, myös polkupyörään tehtiin leveä tanko. Sopivan paksuisesta pajusta sahailin ja vuolin ohjaustangon jatketta ja kohta jappi oli valmis hiekkateiden mutkiin armottomaan sladiin.

Ilman ääntä ei polkupyörästä saanut täydellistä kilpakonetta. Tarvittiin karvanarua, pyykkipoika ja sopiva pala pahvia. Karvanarua oli joka mökissä, kun kaikki paketit ja nyssykät sidottiin narulla. Pyykkipoikia oli pihaköysi notkollaan, mutta pahvista oli pula. Kun polkupyörän eturenkaan sivulle kiinnitettiin sopiva pala pahvia pyykkipojilla ja pahvista ohjattiin karvanaru pyörän ohjaustankoon, narua sopivasti kiristämällä ja kaasutellen pahvi räpätti pinnoja vasten.

Olin menossa syksyllä kansakoulun neljännelle luokalle ja tallessa oli vanhoja alaluokkien koulukirjoja. MEIDÄN LASTEN USKONTOKIRJAn kansi oli sopivan kokoinen, sopivan paksuinen ja sopivan joustava. Leikkelin kannen passeleihin mittoihin ja kiinnitin sen lokasuojan tukirautaan kolmella pyykkipojalla. Ääni oli lähes taivaallinen. Jappini oli valmis.

Kaasuttelin pyörän naapurin poikien ihailtavaksi. Stenrothin Osmo ja Kyösti olivat kilpakumppaneita ja kisakuskeja hekin. Esittelin komeita, pajupuulla jatkettuja sarvia, ohjaustankoa ja täydellistä räpättiä, jossa nuori Jeesus paimensi sädekehä päänsä ympärillä lampaitaan. Pojat katsoivat kirjan kantta.

-           Mitä jos Myllymäen Anni näkkee?

Kauhistuin ja ajoin jappini välittömästi varikolle ja vapautin Jeesuksen opetustehtäviin.

(Nuorille lukijoille kerron tiedoksi, että maaratakilpailut olivat ja ovat vieläkin moottoriurheilun eliittiä, ja Myllymäen Anni opetti minua kansakoulun ylimmillä luokilla olemaan ihmisiksi. Siinä hän onnistui melko hyvin.)

Hannu Hartikainen, lähikolumni Nivala-lehti 3.7.2026

Paradoksi

En voi hypätä

aina korkeammalle,

mutta mikään ei

estä putoamasta

aina vain syvemmälle.

Reppu täynnä kultaa

Nauruni nostaa

minut korkeammalle

kuin koskaan voisin

kultareppu selässä

kyynelsilmin kohota.