Rukous

Rukous matelee

tuntureitten laella,

ojan pohjalla,

keskellä erämaata,

vaan ei jumalaa kohtaa.

Hääkakun koristeet

Jos minusta ei

olisi lannoitteeksi,

olisin turhaan

sulanut ulosteeksi

hääkakun koristeista.

Jotkut tietävät

Jotkut tietävät,

montako pettymystä

ihminen kestää.

Ne, jotka kirjoittavat

tai laulavat, tietävät.

Seitsemäs taivas

Kuusi taivasta

tahtoo sinun tulevan

kuin paratiisiin,

mutta sulkee porttinsa.

Seitsemäs taivas on sun.

Kuiva hipiä

Jotta voi voittaa, 

jonkun on hävittävä.

Kuiva hipiä

kutisee vain niin kauan,

kunnes joku sen rasvaa.

Satuja ja rumia sanoja

On olemassa kirja, jonka sanoman väitetään julistavan rakkautta, ymmärrystä, hyväksymistä, anteeksiantoakin.  Ja kun puhutaan hyväksymisestä, puhutaan yleisesti ihmisen hyväksymisestä tapoineen ja toimineen, ajatuksineen kaikkineen. Eläimistä siinä ei kovinkaan paljon kirjoiteta. Jokunen aasi, jolla joku ratsasti jostakin johonkin, mainitaan. Toki jonkun vanhuksen väitetään koonneen suureen puupaattiinsa pari eläintä kustakin maalla elävästä lajista, mutta se lienee liioittelua varsinkin, kun nykyisin jo tiedetään maapallolla elävän melko paljon enemmän eläimiä kuin kukaan voisi pieneen laivaan saada mahtumaan. Mutta aina on joku, joka uskoo mokoman olevan totta, vaikka järki joskus aamuhämärissä haraisikin vastaan.

On olemassa kirja, jossa pieni tyttönen on matkalla mummonsa luokse viedäkseen tälle vähän syötävää, ettei mummo kuolisi nälkään ja puutostauteihin. Kirjassa kerrotaan varsin tylystä sudesta, joka vaanii niin tyttöä kuin mummoakin syödäkseen nämä suihinsa. Mummon kohtalona onkin joutua suden suuhun. Kun lapsenlapsi sitten tulee mökille ja näkee sängyssä makaavan suurisuisen ja isohampaisen mummon, käy tämä ihmettelemään isoäitinsä näköä. Kas kummaa, sängyssä makaakin iso ja paha susi, jonka suureen mahaan on nielty kokonainen mummo. Petos paljastuu ja paikallinen metsämies tappaa luvatta suden, avaa tämän vatsan ja pelastaa puoliksi sulaneen isoäidin elävien kirjoihin. Sen pituinen se.

On olemassa kirja paimenpojasta ja sudesta.  Paimen on kaitsemassa lampaitaan ja hänelle tulee tylsää, kun ei ole mitään tekemistä. Niinpä hän huutaa apua.”Auttakaa. Susi syö lampaat.” Kyläläiset rientävät apuun, mutta eihän siellä mitään sutta ollutkaan. Sama toistuu muutaman päivän päästä ja taas ja taas. Vaan kuinkas sitten käykään. Tuleekin oikea susi ja  poika huutaa: ”Auttakaa. Susi syö lampaat.” Kukaan ei enää usko pojan avunhuutoon ja susi syö koko katraan. Sen pituinen sekin.

Kaikki nuo kolme kirjaa pitävät sisällään kertomuksia, joita joku on kirjoittanut.  Ne voivat olla totta tai sitten ne voivat olla satua. Niihin voi uskoa tai olla uskomatta. Todeksi niitä ei voi todistaa, mutta niiden tarinat ovat voineet sattua jollekin meistä tai heistä tai kenelle tahansa mikä missäkin. Yhteistä noilla kirjoilla ja niiden tarinoilla on sekin, ettei niiden sanoma käy todistusaineistoksi käräjäoikeudessa, ei hovioikeudessa eikä korkeimmassa oikeudessa.

Lampaansa susille menettänyt tilallinen ei voi vedota oikeudessa satuun, jos naapuri saman sadun luettuaan ei tullutkaan auttamaan. Eikä luvatta suden ampunut metsämies voi vedota satuun ja kertoa viranomaisille vain pelastaneen suden syömän mummon. Satuja ei kannata käräjäsalissa kertoa.

Meillä on vapaus uskoa, mihin haluamme ja meillä on myös vapaus sanoa, mitä haluamme. Mutta onko meillä myös vapaus sanoa loukkauksia sen varjolla, mihin uskomme. Onko sananvapauden rajoittamista suitsia ihmistä vetoamasta satuihin, kun niiden varjolla ruma sana sanotaan. Tätä päivitellään nyt Amerikassa asti.

 

Hannu Hartikainen

Nivala-lehti, lähikolumni 18.2.2026

 

Tyrannosaurus rex

 

Tuollainen näky saattaisi kohdata metsässä kulkijaa, jos muuan asteroidi ei olisi osunut maapalloon kauan sitten. Koska näky olisi hirvittävä varsinkin samaa saalista hamuavasta luontokappaleesta tai muuten herkästä katsojasta, kuva on sensuroitu.

Olipa kerran dinosaurus tai olihan se aika montakin kertaa, kun se oli yli kaksisataa miljoonaa vuotta sitten ja hävisi maapallolta tarkalleen vuonna kuusikymmentä miljoonaa eaa. Kaikessa rauhassa se sai syödä maapallon kasveja ja toisia eläimiä, dinosauruksiakin parisataa miljoonaa vuotta.Mikä tuossa dinosaurusten ajassa oli onnellista, silloin ei ollut ihmisiä. Mehän kehittelimme itsemme selkärankaisiksi kävelijöiksi vasta noin kuusi miljoonaa vuotta sitten.  

Todellinen ajatteleva ihminen ilmestyi huuhailemaan maapallolle homo sapiensina epätarkkana vuotena kolmesataatuhatta eaa.  Nykyihminen, tällainen fiksu ja joka asiaan kättä pidempää etsivänä selviytyjänä  on tuskin täyttänyt kuuttakymmentätuhatta vuotta. Tuohon aikaan kaikki dinosaurukset olivat hautautuneet jo syvälle maaperään eikä niistä tiedetty mitään miljooniin vuosiin.

Raamatun kertomuksissa ihminen on joidenkin tulkintojen mukaan vasta noin kuuden tuhannen vuoden ikäinen eikä silloinkaan tiedetty dinosauruksista luunsirun vertaa. Ei niitä ainakaan Raamatussa mainita. Tosin en ole koko kirjaa lukenut, ainoastaan otteita sieltä täältä. Joku eksegeetti tai sanaa tiukasti tutkiva maallikko saattaa jollakin tulkinnalla sen löytääkin.

Ehkä isoin onni ihmiselle on, että suurimmillaan jäljelle jääneet dinosaurukset ovat krokodiilin kokoisia eivätkä nuo villit pedot lainkaan elä Suomessa, kun täällä järvet ja joet normaalitalvina jäätyvät. Ja nyt on normaalitalvi ja loputkin dinosaurukset tappava pakkanen. Tosin myös linnut periytyvät noista esihistoriallisista eläimistä, mutta ne eivät käy ihmisen kimppuun kuin elokuvissa tai korkeintaan metsoina metsissä. Ja pikkulintuja voi jopa ruokkia, kun ei niistä syötäviksi ole. Suuremmat voi syödäkin. Kanat nyt tulevat ensimmäisinä mieleen. Ja peltopyyt ja riekot ja metsot ja teeret ja variksetkin, vaikkei niitä syödä. En ymmärrä miksei, vaikka se on melko isokokoinen ja helppo pyydettävä.

Jos tyrannosaurus rex vielä eläisi, se olisi paha paikka. Sehän oli armoton lihansyöjä ja söisi suureen kitaansa melkein kaiken metsissä kasvavan hirvistä ja peuroista alkaen ja kävisi myös laiduntavien lehmien kimppuun armotta eikä se säästäisi lampaan lammasta kerittäväksi saati ihmisen syötäväksi. Keskieurooppalaiset olisivat sen kaiken lisäksi suojelleet lailla, kun eihän niitä pienelle pallolle mahtuisi tuhansin kappalein. Voi perhanan Eurooppa. Mistä se mitään tietäisi meidän pohjoisen ihmisten arjesta ja tuskasta.

Vaan luontopa ei tarvinnutkaan ihmistä ratkaistakseen lihansyöjädinosauruksen kohtalon. Noin vuonna kuusikymmentä miljoonaa eaa maapalloon iskeytyi asteroidi ja tyrannosaurus rex kuoli melkein kaikkien muiden dinosaurusten  kanssa sukupuuttoon. Vain muutama harmiton, siis meille harmiton esihistoriallinen eläin jäi maapallolle muistuttamaan, ettei ihminen oikeastaan ratkaise mitään ongelmaa. Yrittäähän se kovasti. Aina, kun jokin asia häiritsee ihmisen yöunta, etsii tämä kaikkivaltias kättä pidempää. Se kun luulee luonnon olevan kädetön itsestään huolta pitämään.

 

Hannu Hartikainen, lähikolumni, Nivala-lehti 22.1.2026