Neljänkymmenen
vuoden jälkeen kaduttaa,
etten epäillyt
ammattikasvattajaa,
vaan rakasta mummua.
Neljänkymmenen
vuoden jälkeen kaduttaa,
etten epäillyt
ammattikasvattajaa,
vaan rakasta mummua.
Ortodoksi tappaa
ja juutalainen tappaa
ja muslimi tappaa
ja kristitty tappaa
ja kommunisti tappaa
ja kapitalisti tappaa
ja hindukin tappaa
ja buddhalainen...hmmm. ei ehkä tartukaan kivääriin. Voisimmehan mekin olla tarttumatta. Mutta kahdeksan polkua on meille jumalaapelkääville aivan liikaa ja me kavahdamme valaistumista emmekä tahdo minkään loppuvan, vaan kaiken jatkuvan ikuisesti vaikka tykkitulessa.
Varhain keväällä
puhkesi ensimmäinen
hillankukkanen
puhtaan valkoisena kuin
enkelin siipisulka.
”Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan…” Tuo fraasi tukee toista fraasia: ”Ihminen tarvitsee vain leipää ja sirkushuveja.” Suuret sanojat ovat ilmaisseet syömisen pakon varsin oivaltavasti, mutta silti sanoma on kulkeutunut Pohjolaan tylsin leipäveitsin ja palanut kastikepannun pohjaan matkustelusta ja teflonpintaisista, sivistävistä television ruokaohjelmista huolimatta.
Lounasravintolat
kilpailevat asiakkaista vaihtelevin listoin, mutta silti ruoka on
pääsääntöisesti joka paikassa samaa: muusia, kermaperunoita, lihapullia,
kaalikääryleitä, hernekeittoa, kiusauksia – kerrassaan herkullista perusruokaa,
mitä ei käy moittiminen. Ruoka tarjoillaan noutopöytien linjastoilla molemmin
puolin, jotta ruokailijat saisivat lautasensa täyteen nopeasti ja tehokkaasti.
Kassa kilisee, kortit vilisevät ja älypuhelinten näytöt hehkuvat, kun nälästä
tärräävä lounasväki liikkuu noutopöydän kautta hiljaisena pöytäänsä vatsansa
täyttämään.
Hattu päästä
tai ainakin lippa ylös ja äänettä syömään. On nälkäisen hiljaisin, arvokkain
hetki. Ja kun ruoka on tehokkaasti syöty, kerätään astiat ja viedään ne PALAUTA
ASTIAT TÄHÄN-kärryyn kuin ruokailijat muuttuisivat lounaansa syötyään asiakkaasta
ravintolan henkilökunnaksi. Päivän tärkein, ravitsevin ja rentouttavin ateria
päättyy siivouskökkään.
Tähän me
olemme nöyrinä ja mykkinä oppineet, kun tähän meidät on vaivihkaa viekkaasti
vihitetty. Lounasasiakas on tehoviljellyn ja
-kasvatetun ruuan tehosyöjä ja siivooja, joka sormet ruskeassa
kastikkeessa kantaa lautasläjää lajittelupöydälle.
Kauan sitten
eleli pikkukaupungissa muuan virkanainen, joka lähes kaikkina arkipäivinä melko
tarkasti samaan aikaan lähti lounastamaan oikein mukavaan ravintolaan. Tai
eihän ravintola millään tavalla ollut muita ravintoloita kummempi. Sama
ruokalista siellä pääosin oli kuin kaikilla muillakin. Mutta kun asiakas astui
sisälle, häntä vastassa oli hymyillen tervehtivä ihminen, joka toivotti vieraansa
tervetulleeksi. Kassalla eivät katseet jumittuneet lounashinnan näyttötauluun,
vaan iloisina loistaviin silmiin. ”Tänäänkin on hyvä päivä”, sanottiin.
Keittiöstä
kantautui sanaton viesti: olet meille tärkeä, et pelkkä asiakas, et vain ruokailija,
et ainoastaan vatsasi täyttäjä, et mikään ruokajonon palanen, et pankkikortti, vaan
tärkeä vieras. Istu alas, voi hyvin ja nauti myös hyvästä ruuasta.
Rauhaisan
lounashetken päätteeksi pöydästä haettiin likaiset astiat, pöytä pyyhittiin ja
kysyttiin, miltä ruoka maistui. Kiitos, oikein hyvältä se maistui ja mieli
virkistyi pienistä iloisista sanoista, hymyistä, hauskasta seurasta,
huolenpidosta. ”Those were the days”, sanoisi englantilainen. ”Oi niitä
aikoja”, vastaisi tuo kauan sitten kadonnut lounasvieras. ”Tämä on niin tätä”,
sanoo tämän päivän tehosyöjä ja pyyhkii nakkikastikkeen jämät sormistaan
servettiin.
Kermaperunat,
jauhelihapullat, kalapuikot, juomina vesi tai kotikalja, jälkiruokana
vaniljakiisseli kaksitoistakuusikymmentä, eläkeläiset kymmenenyhdeksänkymmentä,
lapset alle viisi vuotta ilmaiseksi. PALAUTA ASTIAT TÄHÄN!
Jälkikirjoitus: Jotkut sanovat tuota
viheliäistä astiakökkää itsepalveluksi. Mieluummin jätän itsepalvelematta ja
tulen itse tyydytetyksi. Ja seuraava ruokavieras saa istua puhtaaseen pöytään,
kun palveleva, tehokas ja ahkera henkilökunta sen huolellisesti siivoaa.
Kiitos.
Hannu
Hartikainen, Nivala-lehti, lähikolumni 9.5.2024
Suomi sotii sukupuolista ja naimahuolista. Lehdet kirjoittavat kiihkeitä tarinoita kirkkoväen kädenväännöstä, kuka saa kenetkin naida ja missä. Piispat vetävät köyttä kuka mihinkin suuntaan, saako mies naista vai nainen miestä vai kumpikin kumpaista vai eikö kumpikaan kumpaistakaan. Saako naista vihkiä naisen kanssa vai pitääkö heittää kaapu kehään, kääntää liperit niskaan ja lähteä kälppimään seurakunnasta tai jopa koko kirkosta.
Käyhän, kuule istumaan mukavimpaan tuoliisi ja rauhoitu
hetkeksi. Mieti, miten nuo asiat vaikuttavat sinun arki- saati pyhäelämääsi.
Muuttuuko sinun päivärytmisi toisenlaiseksi kahden naisen tai kahden miehen tai
oletettujen liitosta? Luultavasti tulet siihen tulokseen, että vaikutus on
mitätön, jollei peräti olematon. Ja näitä mukavia nojatuoleja on joka torpassa,
joka mökissä, joka huoneistossa, lukaalissa, edustuskodissa, vaivaistalossa…
Niihin voi itse kukin istua vaikka kerran päivässä noita asioita pohtimaan ja
lopputulos on mitä ilmeisimmin aina sama: eipä tuo näy vaikuttavan näiden
seinien sisälle millään tavalla.
Mikä ihme meitä ihmisiä vaivaa, että nostamme karvamme
pystyyn meille tuntemattomien ihmisten meille täysin kuulumattomista asioista.
Mikä heteroa haittaa kahden samansukupuolisen yhdessä yhteistuumin sopimassa
liitossa? Mikä pännii pappia kysyä tahdotko toisiinsa rakastuneilta ja
toisiinsa sitoutuneilta ihmisiltä, vaikka he eivät olisikaan mies ja nainen.
Meneekö kuiva korppu kurkkuun, jos alttarilla toisiaan suuteleekin kaksi samaa
sukupuolta tai vaikka sukupuoletonta tai mitä tahansa ihmistä.
Vedotaan Raamattuun. Siellä lukee sitä ja tätä. Niin siellä
lukee. Siellä lukee niinkin, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Mitähän
se tarkoittaa? Tarkoittaako se sitä, että mies loi miehen, kun suurin osa
ihmiskuntaa mieltää Jumalan mieheksi tai ainakin miesoletetuksi. Ja kun
miehelle tuli tylsää, Jumala otti kylkiluun ja puhalsi siitä naisen kuin
lasimestari konsanaan. Ja tässäpä sitä onkin sitten aihetta olettaa, että näin
pitää naimahommien mennä maan päällä. Mutta Jumalapa olikin kiero kaveri, ja
tosiaan loi ihmisen omaksi kuvakseen. Siinä kuvassa meillä onkin
ihmettelemistä. On se niin moninainen.
Istuhan taas siihen mukavimpaan tuoliisi ja mieti, missä
kohtaa ihmisen luonut Jumala teki virheen. Mikä osa ihmisessä ei olekaan
Jumalan kuvaa? Voinko väittää, ettei joku toinen olekaan Jumalan kuva? Olenko
minä mielipiteineni ainoa oikea Jumalan kuva? Uskallanko epäillä Kaikkivaltiaan
luomistyön laatua?
Jos tuo eksegeettinen pohdiskelu ei johda oikean ratkaisun
löytymiseen tai ihmisten erilaisuuden hyväksymiseen, on syytä jättää asia
sikseen ja keskittyä vessapaperirullan oikeaan asentoon huussin
paperitelineessä. Pyöriikö paperi vetäjän käteen seinän puolelta vai roikkuuko
se etupuolella vapaasti tartuttavissa? Se on pulma, joka vaikuttaa yksilöön
paljon enemmän kuin saman- tai erisukupuolisten naimapuuhat.
Hannu Hartikainen, lähikolumni Nivala-lehti 10.4.2024
Jos tykkitulen
jylyn kuulet rakkaasi
tunnustuksessa,
kuulet myös sydämesi
särkyvän ikävästä.
Tuomakselle 26.4.2024
Miten voikaan mies
surra syömättömiä
arkilounaita,
joiden herkkusienetkin
maistuvat tryffeleiltä.
Syön hernekeiton
enkä sen mausta nauti.
Niin. Pannukakku
ja yksinäinen Balle
Ramstedt ovat kadonneet.
Asfaltti polttaa
pilveä ja kohta on
taivas aivan sees.
Vaan autossa istuu mies -
pilveä imeskelee.
Sitruunan hapan
maku on ihmismielen
luoma väärennös
hedelmän raikkaudesta,
elämän rikkaudesta.
Kohti kuita ja
planeettoja nostavat
nuo ihmeelliset
appelsiinien lohkot
kuivanutta runkoa.
Kun oma ovi
heiluu hävittäjien
pommituksessa,
en pääse sotaa pakoon
radion sulkemalla.
(Marianalle)
Kun omat ovet
ryskyvät vihollisen
tulituksessa,
ei sotaa pääse pakoon
sulkemalla radion.
Mitä miettivät maailman johtajat tammipöytiensä ääressä juuri nyt? Kauppalistaa? No eivät. Kansalaistensa hyvinvointia? No eivät? Kaunista auringonlaskua? No eivät, kun eivät ole sellaiseen koskaan nähneet tarvetta. Öljyn hintaa? No ehkä sitä, kun se saattaa vaikuttaa omaan suosioon ja vaalitulokseen tulevissa tai meneillään olevissa vaaleissa. Maailman rauhaa? No ei rauhaa, kun se ei oikein tuota. Mutta kun myydään rauhasta yksi vokaali, löydetään kaikkien ongelmien ratkaisu. Rahaa. Maailmanrahaa. Sitä miettivät maailman johtajat.
Kun soditaan, kulutetaan. Tehtaiden tuotannot pyörivät
rattaat punaisina. Kaivokset louhivat metallia tykkeihin, panssarivaunuihin.
ohjuksiin, hävittäjiin, pommeihin, ammuksiin, jotka sitten tuhoavat tykkejä,
panssarivaunuja, ohjuksia, hävittäjiä, pommittajia, ampujia. Sotien rintamat
peittyvät korkeasti jalostettuun metalliin, josta on tullut romua
miinoitetuille kentille tulevaisuuden ihmisten kerättäväksi, mikäli vain kerääjät
pysyvät hengissä.
Nuoret miehet ja naiset leviävät lihaksi ja riekaleiksi
metalliromun sekaan ja maatuvat mustaksi myllättyyn tantereeseen. Maailman
johtajat puhuvat kalusto- ja henkilötappioista, omaiset puhuvat kuolleista
siskoista ja veljistä, äidit kaatuneista pojistaan ja tyttäristään, isät
ikuisiksi ajoiksi hävinneistä jälkeläisistään, naiset surmatuista miehistään,
miehet tapetuista ja raiskatuista vaimoistaan, lapset kadonneista isistään ja
äideistään.
Teollisuus puhuu työvoimapulasta, mutta laitokset käyvät
entistä kuumemmin rattain, tulipunaisin pyörin ne jauhavat rahaa
taistelukenttien kupeessa. Maailman johtajat kääntävät tuotannon vipua teollisuudesta
sotateollisuuteen. Talous kasvaa, kun sotatalous sitä kasvattaa, ja käyrät
nousevat kuin aamuaurinko, jota sotatalouden ravitseman maailman johtajat eivät
koskaan ehdi istua katsomaan.
Olen elänyt 60- ja 70-luvun hippirakkauden aikaa, kun kukkaisnuoret
osoittivat mieltä Vietnamin sotaa vastaan Amerikassa, ja sieltä kukkaset
hitaasti levittivät rauhan tuoksuaan Eurooppaan ja viimein myös Suomeen.
Hair-musikaalin lauluja kuunneltiin ja ne opeteltiin ja niitä laulettiin kautta
rauhaa kaipaavan ja rakastavan maailman. Nyt me entiset kukkaisnuoret istumme
ja katsomme kaunista auringonlaskua ohjuksen nostattaman pilven läpi. Hippilaulut
ovat unohtuneet ja kukkaset polkeutuneet sotarintamien saveen.
Vietnamin sota on loppunut aikoja sitten. Lie siihen
vaikuttanut sekin, että teiniystävieni kanssa marssimme vanhasta Mari-Baarista
kohti Tuiskulaa ja lievähkössä nousuhumalassa lauloimme:
We shall overcome. We shall overcome. We shall overcome,
someday.
We shall live in peace. We shall live in peace. We shall live in peace, someday.
Vai liekö suurempi syy sodan loppumiseen ollut Maliskylän
Liittolan huussin seinään kirjoitettu vetoomus: Jenkit näpit irti Vietnamista.
Maha on sekaisin sodasta - pitäisiköhän käydä…
Visiitti, Kalajokilaakso 5.4.2024
Silkkiliinalla
pyyhin tylsyyden pöytää,
lakaisen roskat
tuulien vietäviksi
ja katan illallisen.
Kiitävän ajan
häviävä hiukkanen,
se minä olen.
Miljoonassa vuodessa
en ole yhtään mitään.
Kun Koskelan torpparikomppania marssi sisällissodan rintamalle, sitä vastaan tuli hevonen rekineen ja reen pohjalla makasi haavoittunut mies. Kysyttiin, oliko käynyt pahasti. ”Miks tommotti kysyt? Eks nää et on knupist läpi.” Tuo on yli satavuotiasta historiaa Väinö Linnan osin fiktiivisessä trilogiassa Täällä Pohjantähden alla. Kun läpi menee, käy usein tosi huonosti. Kun ilmassa on riittävästi luoteja, aina joku onneton on samalla linjalla ja kohta on joku kysymässä, kävikö pahasti.
Kotimatkalla ajan joka päivä pakollista pysähtymistä
vaativan risteyksen kautta. Tuo punavalkoinen heksagoni on meille kaikille
ajokortin omistaville tuttu: STOP. Se vaatii autoilijoita ja muitakin
välineliikkujia pysähtymään. Se ei ehdota, se ei pyydä, se ei toivo. Se vaatii!
Tuo vaativa merkki on pystytetty aina sellaiseen paikkaan, missä on suuri
onnettomuuden vaara.
Ihminen oppii ja tottuu. Usein olen nähnyt äidin lapsi
etupenkillä ajavan pysähtymättä stop-merkin takaa. Melkein kuulen tuulilasin
takaa selityksen: ”Eihän sieltä ketään tule.” Ei sieltä ketään välttämättä
tule, vaikka pysähtyykin. Ajallisesti saatetaan voittaa muutama sekunti ja
noiden ”voitettujen” sekuntien aikana aivoon tallentuu niin kuljettajalle kuin
kyydissä istuvallekin, ettei sieltä ketään tule. Ja kun riittävän usein asia
toistetaan, saattaakin sieltä jostakin joku tulla. Tuo menettely periytyy
pahaksi tavaksi sukupolvelta toiselle.
Hyvä tuttavani käy muutaman kerran vuodessa uusimassa
jalkaproteesin, kun jalan tynkä muuttaa muotoaan tai työ vaatii jonkin
muunlaisen proteesin. Hänen toinen jalkansa jäi risteykseen, kun samaan aikaan
stopin takaa ajoi tuttavani moottoripyörän eteen nuori mies. Hän oli tottunut
ajamaan läpi, kun ei koskaan ketään tullut.
Minusta tuli muutama päivä sitten isoisä, died’oi. Tuon
ensimmäisen lapsenlapseni isä ajoi muutama vuosi sitten etuajo-oikeutettua
tietä moottoripyörällään, kun oikealta puolelta stopin takaa rysähti auto
kylkeen. Vaistomaisesti moottoripyöräilijä nosti jalkansa ilmaan ja auton keula
rusensi pyörän
jalkatapin moottorin sisään. Vain refleksi pelasti jalan murskautumasta. Ehyenä on helpompi
leikkiä lapsen kanssa. Jäykistetty sormi on pieni murhe autoilijan
välinpitämättömästä ja säännöistä piittaamattomasta tavasta ja aivojen
lihaksille antamista virheellisten tottumusten komennoista: ”Eihän sieltä
ketään tule.”
Oma kotiristeykseni on todistanut jo monta onnettomuutta,
kun ketään ei ole tullut ja sitten onkin tullut. Ja omassa kotiristeyksessä
olen nähnyt monta kuljettajaa, joita pakollinen pysähtyminen ei kiinnosta.
Noiden kahden onnettoman esimerkin takia pidän stopin läpi ajajia
paskahousuina, joita ei muitten terveys ja elämä kiinnosta. Jo alakoulussa
meille opetettiin katsomaan huolellisesti oikeaan ja vasempaan ja vielä kerran
oikeaan. Kun stopin kohdalla rauhassa pysähtyy katsomaan, ei anneta
mahdollisuutta tyhmille kysymyksille: ”Kävikö pahasti?” Eikä anneta
mahdollisuutta raadolliselle vastaukselle: ”Eks nää et on stopist läpi.”
Hannu Hartikainen, Nivala-lehti, kolumni 15.3.2024
Viisitoistavuotislahjaksi pyysin isosiskoltani Kahlil Gibranin kirjan Profeetta. Sisareni opiskeli siihen aikaan Tampereella, ja siellä oli sen verran maineikas kirjakauppa, että oletin kirjan sieltä löytyvän. Löytyikin. Myyjä oli kertonut nuorten tyttöjen kovin innokkaasti lukevan Gibrania. Kun sisareni kertoi ostavansa kirjan pikkuveljelleen, myyjä oli hieman hämmentyneenä sanonut vain: ”Aaaaaa.”
”Lukeminen kannattaa aina”, sanoi myös Jörn Donner. Olen
oppinut olemaan hänen kanssaan samaa mieltä. Toisen ihmisen ajatusten näkeminen
paperilla kiihottaa mielikuvitusta, saa karvat nousemaan pystyyn, liikuttaa,
vihastuttaa, naurattaa, hekumoittaa, virkistää, joskus vituttaakin, mutta aina
se vaikuttaa.
Olen antanut itseni jostakin kumman syystä lukea, että mielipidevaikuttajaksikin
kerrottu Teemu Selänne ei ole lukenut yhtä ainutta kirjaa kannesta kanteen.
Häntä ei lukeminen ole koskaan kiinnostanut eikä hänellä ole ollut siihen omien
sanojensa mukaan kiinnostuksen puutteen lisäksi aikaakaan. On pitänyt pelata
jääkiekkoa. Olen kuullut toisenlaisistakin jääkiekkoilijoista, jotka käyttävät
melkein kaiken vapaa-aikansa lukemiseen ja itsensä sivistämiseen.
Mutta miksi juuri tästä maitoa juovasta, lukuinnottomasta
Teemusta on tullut niin tärkeä mielipidegeneraattori, että jopa presidenttipeli
piirsi laudan uusiin muotoihin. Kun Teemu kertoi kautta rantain vieroksuvansa
Haaviston homoutta, koko uutta presidenttiä valitseva valtakunta vavahti. Toki
tuo mies vaihtoi homoajatuksensa ikärasismiksi, mutta niin kuin aina
tällaisissa möläytyksissä, vahinko ehti tapahtua. Joku salaliittouskovainen
saattaisi kehitellä ajatusta hitusen eteenpäin. Ovathan Suomen
jääkiekkomaajoukkueen Jalonen, Stubbin tukiryhmän vetäjä ja Teemu kenties
hyviäkin kavereita. Kaikki tämä on ollut luettavissa lähes jokaisessa Suomessa
ilmestyvässä iltapäivä-, päivä-, keskipäivä-, viikko-, kuukausi- ja
aikakauslehdissä. Eikä aikaakaan, kun kirjakauppoihin ilmestyvät
vaalimuistelmat ja –päiväkirjat kaikkien lukuhaluisten luettaviksi ja teemujen
karsastettaviksi.
Teini-iän kirjalahjani on minulla edelleen tallessa niin
kuin ovat kaikki muutkin saamani, ostamani, osin myös lainaamani ja itse
kirjoittamani kirjat. Joka päivä muistan jonkin lukemani asian, ajatuksen,
mietteen, faktan ja joka päivä saan ainakin mielessäni lainata lukemaani oman
elämäni tapahtumiin.
Suuri onni avusti minua muutama päivä sitten tulemaan
isoisäksi, died’oiksi. Kun nuorena poikana luin libanonilaisen filosofin
ajatuksia, olin vielä niin lähellä lapsuutta, ettei minulla ollut vaikeuksia
ymmärtää hänen sanojaan. ”Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi. He ovat
itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia. He tulevat sinun kauttasi, mutta
eivät sinusta, ja vaikka he ovat sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle. Voit
antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi, sillä heillä on heidän omat
ajatuksensa.” Nyt voin alkaa ymmärtää asian myös isovanhemman näkökulmasta.
Rakas lapsenlapseni. Kysy joskus minulta, mitä jäbä riidaa.
Vastaan, että sinulle luen aivan kaikkea kunnes opit itse lukemaan.
Hannu Hartikainen, visiitti Kalajokilaakso 8.3.2024
Liput liehuvat,
kun draamakuningatar
astuu lavalle.
Odotimme sinua
jo eilen - tulit tänään.
Tänään syntyi lapsenlapseni, Raivotar aamuisen, tuikean tuulen pyörteiiin. Häntä odotimme jo eilen, karkauspäivänä, mutta niinkuin oikea Drama Queen hän vartoi, että liput nostettiin salkoon kautta Suomen. Onhan hienoa syntyä vapaaseen maahan uuden presidentin virkakauden ensimmäisenä päivänä.
Oksitoniini
antaa sulle avaimen
tulla katsomaan
ihmeellistä maailmaa.
Se sinua rakastaa.
Minun bunukkain roinnuhes nygöi juuri. Häi vuottau muailmua da muailmu vuottau händy.
Ruisrääkkä katseli kummissaan tuleentuvaa viljaa ja ihmetteli itsekseen syyskesän kirkkaassa valossa uusia tuoksuja. Kypsyvän viljan imelän hajun tuntu laskeutui tähkistä alas pellon pintaan ja sai linnun aivoissa uudenlaista liikettä. Luonnon navigaattori heräili ja kompassin hyrrä heilahti. Johonkin pitäisi ryhtyä, muttei lintu vielä täysin ymmärtänyt, mitä tuo päänsisäinen liike tarkalleen tarkoitti.
Samanlaisen tunteen olivat kokeneet kaikki ne
kaksikymmentäseitsemän ruisrääkkää, jotka pesivät samalla peltoaavalla.
Sanottiin noiden lintujen olevan hyvin harvinaisia, mutta todenperäisesti ne
olivat vain hyvin erikoisia. Kun yksi rääkyi, toiset kuuntelivat. Näin lintujen
kuviteltiin elävän harvakseen suurella reviirillä, ja ne saivat elää kaikessa
rauhassa ilman suurta vaaraa. Vuorotellen sai jokainen olla äänessä. Juuri tuon
demokraattisen tavan takia niiden oletettiin nopeasti vaihtavan paikkaa ja
siksi olevan ihmisen tai saalistajan saavuttamattomissa.
Ihmisten tietämättä olivat nuo oudot linnut lisääntyneet
samalla peltoaavalla jo kymmenien vuosien ajan minkään niitä häiritsemättä.
Elokuisina aamuina kasteinen vilja tuoksui siihen malliin, että oli aika kutsua
lentokykyiset poikaset ja kaikki naapurit yhteiseen palaveriin suunnittelemaan
lentoreittiä etelään Suomen syksyn alkavia pakkasia ja kireää talvea karkuun.
Sitä se aivojen outo liike oli.
Elokuun lopun kuulaan aamun usva nousi järvenselältä ja
kipusi ohuena riitteenä rantakasvien varsiin ja paleltuneisiin kukintoihin. Ruisrääkät
olivat kokoontuneet ohrapellon keskelle suunnittelemaan maastamuuttoa ja oman
pyrstön pelastamista paukkupakkasilta. Tiedettiin, että sellaiset ovat tulossa,
vaikkei niitä kymmeniin vuosiin oltu koettu.
-
Minä olen sitä mieltä, että nyt ei ole syytä
pitää kiirettä. Suomen talvet ovat muuttuneet niin leudoiksi, ettei täällä ole
mitään hätää. On aivan turha kuluttaa kallista energiaa voimia vievään
lentämiseen kaukaisiin maihin.
Kaksikymmentäseitsemän niitä oli, mutta vain yksi puhui.
Toki muut supattelivat keskenään eivätkä välttämättä olleet läheskään samaa
mieltä puhujan kanssa. Kuului kuiskauksia, että voitaisiin kaikessa
hiljaisuudessa nousta siiville ja lennellä kohti lämpöä niin kuin aina oli
lennetty. Kauan sitten oli kuitenkin parvessa
sovittu, että kun yksi puhuu, muut kuuntelevat. Sitä sanottiin
demokratiaksi.
-
Mitä jos sittenkin suittaisiin siipisulat siihen
malliin, että…
Kaksikymmentäkuusi lintua nousi koivilleen ja ojenteli
siipiään.
-
Höpötihöpsis. Meidän on jo aika oppia uusille
tavoille ja kasvaa paikkalinnuiksi.
Ruisrääkkien demokratiassa yksi ääni, se kaikista
erimielisin ratkaisi. Ja niin linnut laskeutuivat alas asiaa hautomaan. Ja kun
illan tullen aurinko alkoi hakeutua mailleen ja harmaa hämärä laskeutui pellon
ylle, niitti kirkas valo yli kypsän ohravainion.
Kun aurinko nousi, oli ohra puitu ja pellolla aivan
hipihiljaista.
Jälkikirjoitus: ruisrääkät oppivat pyrstösulkiensa kautta,
että yhden äänen demokratia onkin diktatuuri, joka tappaa. Mutta kukaan ei
jäänyt sitä tuleville ruislinnuille kertomaan. Harmi.
Nivala-lehti, lähikolumni 15.2.2024
Näin tuon sotilaan
tulipunaisen ruusun,
sankarin merkin,
hakaneularuusukkeen
tykin piippua kohti.
Aikuisen vahvat
käsivarret kantavat
lapsen maailmaan,
eivät muserra vimmaa
nousta pinnasängystä.
Mustalaisleiri
mäntymetsän reunassa
hiljensi linnut
kuuntelemaan kiihkeän
kitaran juoksutusta.
Karhu ei pure,
susikaan ei raatele,
ilves ei raavi
eikä ihminen näyki,
jos olet ystäviksi.
Pelkään kovasti
merta ja hukkumista,
mutta rakastan
vanhan veneen viksausta.
Neptunus ja Poseidon.
Takinkääntäjä
näkee nurjankin puolen.
Vain jääräpäinen
nuhjaa takin kyynärpäät
ja kalliin kankaan puhki.
Aamun kajossa
sinä et hengitä vain
kasteista ilmaa,
vaan toivoa kaikesta
hyvästä uuteen päivään.
Kaksi vuotta olemme puhuneet sodasta ja siihen varautumisesta. Meille ovat tulleet tutuiksi niin natot kuin deeceeaatkin. Kaapit on kehotuksesta täytetty näkkileivällä ja muulla kuivamuonalla. Vettä on saavikaupalla varastoissa. Tosin se on odottaissa vaarassa limottua, mutta onpahan nuljakampi niellä. Lamppuihin on vaihdettu kuivat ja ehyet paristot, matkaradiot on huollettu, kanavat huolellisesti valittu ja antennit käännetty oikeaan suuntaan, bensaa on kanisterissa kammarin nurkassa, kuivaa klapia liiterit täynnä… Olemme kuin hamsterit posket pullevina: kohta se kuitenkin rajalla ryskää. ”Niin ne ratiossa sano.”
Tuli tammikuu ja korkeapaine hiipi kuin muumien mörkö
salakavalasti Suomeen. Pilvet häipyivät taivaalta ja kaukaa Siperiasta lähti
kylmä rintama liikkeelle eikä pysähtynyt kuin vasta Suomen yllä. Ei hyytänyt
kuura pelkästään itärajan piikkilankaa, vaan paukkuivat hirret ja metsän puut
kautta maan, kun pakkanen kipusi kolmeenkymppiin kuin irvihampainen karhu petäjään.
Suomi on valmistautunut itärajan turvallisuuteen hyvin. Niin
meille on kerrottu. On valmistauduttu niin perusteellisesti, että raja on
suljettu kokonaan. On turvallista olla kotomaassa kaapit täynnä kuivamuonaa,
kuivat puut odottamassa hankaluuksia, autot pihassa valmiina lähtöön, jos
niikseen menisi.
Mutta entäpä, jos kaikesta varautumisesta huolimatta oletettu
kiusalainen olisikin niin katala, ettei välittäisi meidän varastoistamme saati
piikkilankaesteistä. Jospa tuo ikiaikainen, ilkikurinen iVana (katala kyborgi
merkitään nykyisin etumerkillä, pienellä i-kirjaimella) hoksaisikin katsoa
lämpömittariin. Talvisodassa ei vielä hoksannut, kun ei ollut kyborgi.
Niin. Tuli siis tammikuu ja kovat kolmenkympin pakkaset. Kun
pakkasta oli jatkunut kaksi päivää, tienvarret ja pihamaat olivat täynnä
hyytyneitä autoja omani noiden joukossa. Akut eivät kestäneet yhtäkään saati
muutamaa kovaa pakkasyötä, vaan hyytyivät kuin hömötiainen vanhuuteen.
Miten kävikään hamstereiden tasavallalle jo kolmantena
pakkaspäivänä? Kun akuttomien autojen kylmästä jähmettyneet kuljettajat
täyttivät akkuja myyvät varaosaliikkeet, jo toisen pakkaspäivän lopputunteina
kauppiaat kertoivat maahantuojien varastojen hiipuneen. Kansalaisten komerot
olivat täynnä näkkileipää, taskulamppuja, matkaradioita, varavoimalähteitä,
kuivia polttopuita. Mutta autot nököttivät akuttomina ja kelvottomina.
Sanottiin: ”Eihän tällaiseen osattu varautua.”
Kaukana idässä loisti taivaalla tähti. Sen alla i-kyborgi tuijotti lämpömittaria ja tuumasi: ”Se on pojat
jo kolmas tujakka pakkaspäivä. Eiköhän lähdetä.”
(Onneksi Suomen armeijan akkuvarastot ovat paremmalla
tolalla – oletan.)
Nivala-lehden kolumni
18.1.2024
Paliskuntien
kuningatar kohtasi
kirnun siulassa
hirvaan kiimaa nostavan,
pysähdyttävän voiman.
Tieto on tavaraa. Tuolla sloganilla esitettiin joitakin vuosikymmeniä sitten televisiovisaa, jossa oikea tieto muuttui tavaraksi. Kun tiesi vaikkapa Kiinan muurin pituuden tai muuta triviaalia tietoa muutaman kysymyksen verran, saattoi voittaa silitysraudan tai leivänpaahtimen tai muita siihen aikaan haluttuja muutaman sadan markan arvoisia esineitä.
Vanha tieto harvoin enää muuttuu tavaraksi. Kun
presidenttiehdokkaalta kysyttiin, kuka on kirjoittanut Nummisuutarit -teoksen,
hän veikkasi kirjoittajaksi Kalle Päätaloa. Kysyin saman kysymyksen
presidenttiehdokkaan ikäluokkaan kuuluvalta ystävältäni eikä hänkään tiennyt
Nummisuutareita Aleksis Kiven kirjoittamaksi. Ymmärsin oitis, että mikä minulle
on tietona itsestään selvää, ei merkitse tänään Suomea johtaville ja
pyörittäville ihmisille välttämättä mitään. Ja kun asiaa mietin hetkisen
istuttuani , tuo kyseinen tieto vaikuttaa harmikseni yli-ikäiseltä vailla
todellista merkitystä. Se voi olla hippunen yleissivistystä, mutta ei yhtään
enempää.
Koululaisena kotitehtävätutkielmia tehdessä tieto etsittiin arvokkaasta
tietosanakirjasta. Kirjassa oli aakkostettu sanat ja asiat, ja niiden merkitys
selvitettiin muutamalla rivillä tai sitten käsitteellisemmille asioille riitti
jopa muutaman sivun verran selitystä. Tieto oli hyvin tiivistettyä eikä ehkä aina
kovin objektiivista. Nyt noilla tietokirjoilla ei ole edes historiallista
merkitystä saati arvoa. Divarit kaihtavat mokomia ja kehottavat viemään ne
kaatopaikalle. Tiedosta on noilta osin tullut hylkytavaraa.
Ortodoksinen kirkko pitää voimakkaasti kiinni vanhoista
perinteistä, vanhoista ilmaisuista ja tavoista, vanhasta tiedosta. Minut on
kastettu ortodoksiksi, mutta en ole kovin innokkaasti osallistunut kirkon
toimintaan. Muutaman kerran olen käynyt kirkossa vaikuttumassa mystiikasta ja
kiehtovista tuoksuista, mutta sanoma on jäänyt ikäväkseni vieraaksi. Haluaisin
kuitenkin kaiken olevan toisin. Tahtoisin osallistua, mutta kerta kerran
jälkeen tunnen itseni tietämättömäksi. Kuulen itselleni vierasta tietoa, joka
ei minua puhuttele. Kymmenet pyhät nimet, joista en mitään tiedä,
pitkästyttävät. Tieto on jäänyt minusta hyvin kauas, toisille vuosikymmenille,
kaukaisille vuosisadoille. Tieto ei minua enää tavoita eikä tunne yksin riitä.
Kun tieto tarpeeksi vanhenee, käy kuin
presidenttiehdokkaalle alakoululaisten tentissä. Sähköauto osataan kytkeä
huoltoasemalla pistokkeeseen, Googlesta osataan kaivaa esille tietoa,
avaruustutkimuksen uusimmat tulokset saadaan hetkessä selville, mutta Aleksis
Kiven nimi ei muistu enää mieleen. Ei muistu mieleen marttyyrit, pyhittäjät,
vanhurskaat, tunnustajat, apostolit, profeetat, autuaat… Ihmiselle ikuista
tietoa on vain, että maa kiertää aurinkoa, ja aurinko kiertää Linnunradan
keskellä olevaa supermassiivista mustaa aukkoa. Ja tuon kierroksen mitta on 240
miljoonaa vuotta. Vai onko?
Kolumni on julkaistu sanomalehti Kalajokilaaksossa 12.1.2024
Minun jouluni
hentoinen suklaantuoksu,
huumaava toivo
nousi roskalaatikon
konvehtirasiasta.