Unelma, joka ei yhdistänyt luomakuntaa

Unelmissa asuvat toiveet ja muistot, tahto ja uskallus ja usein myös pyrkimys. Kun täytän lottolapun, voin vain toivoa ilman pyrkimystä rikastua. Mutta kun unelmoin jostakin, minkä voin itse tehdä  tai mihin voin konkreettisesti pyrkiä vaikkapa työn ja vaikeuksienkin kautta, on minun unelmillani ainakin teoriassa toteutumisen katetta.

Nuoruuteni radioon ei kuulunut yltäkylläisesti musiikki, jota rakastin. Sen tähden jouduin hankkimaan vinyylit omaan soittimeeni ostamalla joko paikallisen kauppiaan levylaarista tai tilaamaan ylikansallisesta musiikkikaupasta. Useimmiten tiesin, mitä tilasin, mutta joskus sain parempaa musiikkia kuin osasin tilatessani toivoa. Tunsin 70-luvun valkoisetkin bluesin taitajat. Kun jo tuonilmaisiin siirtynyt Heikki Silvennoinen esitteli omia soittajasuosikkejaan, huomasin meillä olleen hyvin täsmälleen sama maku: Jimi Hendrix, Eric Clapton, Jimmy Page, John Mayall…

Kun kuulin John Mayallin surullisen Crying-bluesin, ihastuin sen rosoiseen sähköviuluun, jota soitti Don Harris. Soittajalla ei sinällään ollut mitään merkitystä, mutta viulusoolon tunnelma tuskallaan kiehtoi ja sitoi mielikuvitukseni pitkäksi aikaa klassiseksi miellettyyn soittimeen. Ensimmäisen kosketukseni viuluun sain keskikoulussa, kun Kiviojan Siskon viulua muka soittamalla yritin lintsata välitunnilta. En tietenkään osannut soittaa, mutta kerroin välituntivalvojalle, että minun piti treenata viululäksyä enkä voinut mennä ulos. Valvoja oli valveutunut viulumusiikin ystävä ja pyysi minua soittamaan tietyn ja tunnetun viulukappaleen. Kiltisti kävelin ulos.

Mutta bluesia halusin oppia viululla soittamaan. Säilyn Maurilla oli pieni musiikkiosasto Radio Säilyn tiloissa ja sieltä löysin 150 markalla soman viulun ”pienet sormet soittavat”-periaatteella. Ehkä se ei ollut tarpeeksi laadukas ensisoitin. Saman virheen tekevät myös monet vanhemmat hankkiessaan lapselleen liian halvan ja kelvottoman soittimen ja soittamisen into katoaa, kun soitin ei suostu soimaan soittajankaan sormilla.

Löysin viulusta bluesskaalan kutakuinkin. Paitsi että omistin viulumusiikkia sisältävän bluesvinyylin, minulla oli myös umpikuuro kissa, Lukki nimeltään. Se ei kuullut yhtään mitään ja kun se ei kuullut, se ei myöskään osannut hallita omaa naukumistaan. Kun kissa naukui, sen ääni kantoi yhtä kauas kuin siihen aikaan varsin suositun CCR:n solistin, John Fogertyn: ”I know…” Saundikin oli pitkälti sama. Kissaa ei siis mikään ulkopuolinen asia häirinnyt, niin luulin. Mutta kun otin viuluni kotelostaan, kissa katsoi minua vähän pelokkaasti, ehkä halveksuenkin, vaikka aluksi luulin sitä vain uteliaisuudeksi uudesta tuoksusta.

”I´m crying…” Viuluni valitti epävarmasti naristen puuvillapeltojen pölyssä ja haki hapuillen oikeaa säveltä hartsin hajun levitessä huoneeseen. Lukki nosti päätään, ojensi takajalkansa pitkälle taakse kuin muka venytelläkseen ja käveli hitaasti ovelle ja naukaisi: ”I knouuuuuuuu” ja häipyi vähin äänin hiljaiseen ulkoilmaan, jossa meijeri jyskäsi ja humisi maatilojen maidosta edamia. Tuota jyskettä kissani ei kuullut. Viulun myin lähes hankintahintaan. Sen jälkeen olimme molemmat onnellisia omissa maailmoissamme, Lukki ja minä.

Jos en koskaan olisi pyrkinyt toteuttamaan unelmaani bluesviulistina, en olisi saanut tietää jousisoittimen vaikutuksista umpikuuroon kissaan enkä sitä, että unelmat eivät hyvistäkään tarkoitusperistä huolimatta välttämättä yhdistä luomakuntaa.

 

Hannu Hartikainen, lähikolumni Nivala-lehti 6.6.2026