Jappi. Jeesus ja Myllymäen Anni

Juhannukset vuosikymmeniä sitten, 1960-1970-luvuilla olivat meille poikasille limunaatia ja jappiajoja. Kun aattoiltana oli juotu limunaatia patenttikorkkipullosta mahat hiilidioksidista pulleviksi, juhannuspäivänä tongittiin kaikki säästetyt pennoset esiin ja juostiin rautatieasemalle.

-          Lättähattulippu Haapajärvelle.

Joitakin kymmeniä pennejä tai silloisia markkoja lippu maksoi eikä mihinkään muuhun jäänyt enää rahaa. Haapajärven asemalta isommat pojat tiesivät tien raviradan metsikköön ja sieltä oikopolkuja pitkin raviradan varteen. Lipunmyyjät olivat kaukana eikä heitä haluttu nähdäkään kovin läheltä.

Maaratakilpailuja eli moottoripyörien ravirata-ajoja kutsuttiin yleisesti jappiajoiksi. Yleisimpiä kilpamoottoripyörämerkkejä oli JAP, tsekkiläinen ihmekone, joka oli yksinkertainen, nelitahtinen, isoääninen ja nopea. Kun kuminauha roiskaisi itsensä ylös ja ensimmäinen erä lähti kiertämään ravirataa, ilman täytti huumaava moottorien meteli ja suloinen risiiniöljyn tuoksu. Mitään sen suloisempaa, ihanampaa, kiihottavampaa ja jännittävämpää en reilun kymmenen vuoden ikäisenä voinut kuvitellakaan. Enkä vieläkään kovin monta asiaa laita noiden aistinautintojen edelle.

Kotimatkalla olimme paitsi nälkäisiä, myös täynnä  vauhdin hurmaa. Omasta, vanhasta polkupyörästä tuli jappi ja kuljettaja oli Timo Laine. Koska japin ohjaustanko oli leveä hyvän otteen pitämiseksi, myös polkupyörään tehtiin leveä tanko. Sopivan paksuisesta pajusta sahailin ja vuolin ohjaustangon jatketta ja kohta jappi oli valmis hiekkateiden mutkiin armottomaan sladiin.

Ilman ääntä ei polkupyörästä saanut täydellistä kilpakonetta. Tarvittiin karvanarua, pyykkipoika ja sopiva pala pahvia. Karvanarua oli joka mökissä, kun kaikki paketit ja nyssykät sidottiin narulla. Pyykkipoikia oli pihaköysi notkollaan, mutta pahvista oli pula. Kun polkupyörän eturenkaan sivulle kiinnitettiin sopiva pala pahvia pyykkipojilla ja pahvista ohjattiin karvanaru pyörän ohjaustankoon, narua sopivasti kiristämällä ja kaasutellen pahvi räpätti pinnoja vasten.

Olin menossa syksyllä kansakoulun neljännelle luokalle ja tallessa oli vanhoja alaluokkien koulukirjoja. MEIDÄN LASTEN USKONTOKIRJAn kansi oli sopivan kokoinen, sopivan paksuinen ja sopivan joustava. Leikkelin kannen passeleihin mittoihin ja kiinnitin sen lokasuojan tukirautaan kolmella pyykkipojalla. Ääni oli lähes taivaallinen. Jappini oli valmis.

Kaasuttelin pyörän naapurin poikien ihailtavaksi. Stenrothin Osmo ja Kyösti olivat kilpakumppaneita ja kisakuskeja hekin. Esittelin komeita, pajupuulla jatkettuja sarvia, ohjaustankoa ja täydellistä räpättiä, jossa nuori Jeesus paimensi sädekehä päänsä ympärillä lampaitaan. Pojat katsoivat kirjan kantta.

-           Mitä jos Myllymäen Anni näkkee?

Kauhistuin ja ajoin jappini välittömästi varikolle ja vapautin Jeesuksen opetustehtäviin.

(Nuorille lukijoille kerron tiedoksi, että maaratakilpailut olivat ja ovat vieläkin moottoriurheilun eliittiä, ja Myllymäen Anni opetti minua kansakoulun ylimmillä luokilla olemaan ihmisiksi. Siinä hän onnistui melko hyvin.)

Hannu Hartikainen, lähikolumni Nivala-lehti 3.7.2026