Ensimmäisen luokan ravintola

Astun sisään ja toivotan henkilökunnalle hyvää huomenta. Minua tervehditään kohteliaasti. Sanoista ei kuulu opeteltu liturgia, vaan aito välittäminen ja ilo arvokkaan ihmisen tullessa kylään. New Yorkissa? Lontoossa? Abu Dhabissa?

Istun pöytään. Minulta kysytään, mitä haluaisin ottaa aamupalaksi. Kaurapuuroa? Kakkua? Raparperipiirakkaa? Kahvia? Vai maistuisiko tuo kaikki? Kaikki maistuisi. Istun ja luen aamun lehteä ja kirjoitan nimeni vieraskirjaan.

Aamupuuro on hyvin haudutettu ja maistuvainen. Kysytään, toivonko jotakin puuron sekaan: voita, marjoja, hunajaa? Nautin sen hyvin rauhallisesti ja jutustelen samalla pöytäseurani kanssa menneistä, nykyisistä ja tulevista. Saatamme muistella jo tuonilmaisiin siirtyneitä, vietämme tovin jo puretuissa taloissa ja muuttuneissa maisemissa.

Kahvi on tuoretta ja tuoksuu oikein hyvälle, kakku on kuohkeaa, raparperipiirakka aamulla leivottua. Maistelen ja makustelen. Minulta kysytään, onko tarjottava hyvää ja vastaan sen olevan ensiluokkaista. Minulle tarjotaan lisää kahvia. Olen aamun tärkein ihminen.

Pöydät täyttyvät vähitellen, ja tarinat vaihtuvat, kertomukset kumpuavat aikakausien halki ja viilettävät nykypäivän ohi ja käyvät joskus huomisen puolella. Tarinoissa on elettyä elämää ja elämättömiä haaveita, uskomattomia kokemuksia, aamun tärkeimpien ihmisten huimia muistoja.

Mies tunnustaa naiselleen rakkautensa, muistelee ensimmäisen yhteisen tanssin. New Yorkissa? Lontoossa? Abu Dhabissa?

Astiat kerätään pöydistä. Kysytään, onko kaikki hyvin. Kaikki on oikein hyvin. Radio soi kesäaamun säveliä, joku hoitaa pientä kasvimaata, pöydillä on tuoreita kukkasia, jotka on poimittu ensimmäisen luokan ravintolan hyvin hoidetusta kukkatarhasta.

On runon aika. Me kaikki tärkeimmät ihmiset istumme ja kuuntelemme, kun kutsuttu vieras kertoo runojen maailmasta, sanojen taikamerestä ja innostaa meitä kirjoittamaan. Hän on yksi monista kutsutuista vieraista, jotka tuovat ensimmäisen luokan ravintolaan uusia mietteitä ja ideoita, lempeitä tuulahduksia erilaisista tavoista ajatella ja oppia.

Toisena päivänä on luonnonkasvien aika, ja meille kerrotaan yrteistä, sienistä, marjoista ja hedelmistä, joita luonto kasvattaa joko viljeltyinä tai villeinä valmiina kerättäväksi ja syötäväksi. Kolmantena päivänä tutustumme jonkun ensimmäisen luokan ravintolan tärkeimmän asiakkaan kirjoittamaan kirjaan.

Menú alkaa olla lopuillaan. Pääruuaksi olen saanut nauttia kanssaihmisteni, ensimmäisen luokan ravintolan tärkeimpien ihmisten sydämellisestä seurasta, hersyvistä muistoista, hyväntahtoisesta yhdessäolosta, ystävällisyydestä ja ennen kaikkea tunteesta, että olen todellakin tärkein ihminen.

New Yorkissa? Lontoossa? Abu Dhabissa? Noissa kaupungeissa on monta seitsemän tähden hotellia, joissa on monta ensimmäisen luokan ravintolaa. Minun ei ole kuitenkaan tarvinnut lentää maailman ääriin saadakseni tuntea itseni tärkeäksi asiakkaaksi, tärkeäksi ihmiseksi. Istun juttiksella, juttutuvalla, ensimmäisen luokan ravintolassa ja nautin. Nautin, kun ei minun muuta tarvitse tehdä – valmiissa pöydässä.

Hannu Hartikainen, Nivala-lehti, paikalliskolumni 28.8.2026