Lupa avata

Elämä ei vain
tule. Se pitää ottaa
vastaan ja antaa
sille lupa avata
kaikki lukitut ovet.

Siivousvimma

Anna anteeksi,
että pyyhin pölyjä
sänkysi alta.
Kukaan ei enää löydä
villakoiran ydintä.

Sodan keskellä

Kuolit taas, äiti.
Pölyn keskelle kuolit.
Kuolit minulta.
Kuolit, sinut revittiin.
Rakastit, siksi kuolit.

Anteeksianto

Jokainen askel
ylöspäin vie sinua
kohti Jumalaa.
Eivätkä askeleesi
alaspäin mitään muuta.

Minä kysyn vaan

Raamatun (tulkinnan) mukaan ihmisen perustehtävä elämässä on tehdä syntiä, jotta sen saisi anteeksi ja jotta Jumalan suuri uhri, oman poikansa maallinen elämä ja Golgatalle virrannut veri ei menisi hukkaan. Tässä kohtaa uskoni joutuu aina hyvin voimakkaasti koetukselle. Miksi Jumalan piti uhrata oma poikansa, jotta ihmiset voivat jatkaa sitä, mitä olivat syntymästään saakka tehneet? Ja mitä on anteeksianto, joka vaatiin uhreista kalleimman, oman lapsen hengen?

Syntymässään ihminen saa perinnöksi geenistön ja kasan syntiä. Väitetään, että osa ihmisen geeneistä on rikollisia eli ihmisen perimä ei ole ollenkaan tasapuolinen perisyntienkään osalta. Joku saa siittämisensä hetkellä armolliset geenit ja elää jatkeeksi elämänsä nuhteettomana tietoakaan synnistä saati, että sitä koskaan tekisi tai siihen lankeasi. Hänestä ei ole Jumalan uhrille minkäänlaista vastusta ja kaikki se lyhyen elämän oppi ja pääsiäisen ajan tuska ja kärsimys on mennyt aivan hukkaan, valunut kirjaimellisesti Jerusalemin hiekkaan. Toinen taas syntyy lainsuojattomaan sukuun, jossa monen polven ajan on kierretty oikeutta, murhattu ja vehkeilty lähimmäisiä vastaan, tehty huorin ja vietetty kaikin puolin villiä ja irstasta elämää. Hänen jalkansa ovat syntymän hetkellä peseytyneet kaikesta synnistä Jeesuksen sovintoverellä. Ja niin kauan kuin tuo suku maan päällä asuu ja elää ja sikiää, sitä mukaa huuhtoutuvat synnit kuin pöly rantakiveltä myrskysateen sitä pieksäessä.

Jos ihminen ei tee väärin, hän ei voi saada anteeksi. Jos ihminen ei koskaan tee mitään väärin, hän ei siis myös koskaan saa mitään anteeksi. Siksi jokaisella on syntymässään perittyä syntiä, jotta hänelle voitaisiin antaa varmuuden vuoksi anteeksi sellaista, mitä hän ehkä jossakin vaiheessa elämäänsä saattaisi tehdä, mutta jonka saattaisi myös oikeudentajussaan jättää tekemättä. En lainkaan ihmettele, että uskontojen vuoksi maailmassa on niin paljon eripuraa ja vihaa ja kaunaa, kostoa, taistelua ja sotaa. Jo yksin syntiä pohtiessaan huomaa joutuneensa ansaan, josta ei ole ulospääsyä, paitsi tietenkin helpoimman ratkaisun kautta: anteeksiannon kautta. Miksi ihmisen ylipäätään pitää hillitä omaa käytöstään, omia halujaan, himojaan, jos kaikki on jo kauan sitten sovitettu?

Oliko Jumala sittenkin kaukaa viisas tässäkin asiassa? Olisiko hänen ikuinen elämänsä suuressa yksinäisyydessä päättynyt itsemurhaan niinkuin niin monen yksinäisen ihmisen kohtalona on? Jos vain synnitön olisi voinut päästä taivasten valtakuntaan, ei sinne näillä tietämyksillä olisi kovin suurta tungosta ollut. Siksi Jumalan oli suunniteltava syntien poistoventtiili, Jeesus ja hänen ristinkuolemansa. Mutta miksi? Savolainen syntisäkki vääntäisi kysymyksen tietenkin savoksi: "Voan minkkäe tähe?" Eikö olisi ollut helpompi ja inhimillisempi tapa vaikka lähteä onkimaan luomiaan kaloja ja siinä päättää ihmisen saavan kaikki syntinsä anteeksi pyytämällä? Tai eikö olisi ollut helpointa unohtaa koko synnin käsite ja viitata kintaalla koko asialle ja anteeksiannolle ja päästää väki taivaan valtakuntaan ilman minkäänmoista passia tai viisumia. Miksi piti uhrata oma poika, että paskaväki pääsee taivaaseen? Minä kysyn vaan.

Ylöspäin, alaspäin

Jokainen askel
ylöspäin vie sinua
kohti kuolemaa.
Eivätkä askeleesi
alaspäin mitään muuta.

Parempi niin, sanoi Jumala

Istuin Jumalan, isän kaikkivaltiaan kanssa saunan kuistilla. Huokaisimme molemmat syvään ja aukaisimme oluttölkin. Meillä molemmilla oli ollut hyvin raskas viikko, painostavia päiviä, monenlaista vastamäkeä. Monet luulevat, ettei Jumalalla ole vastoinkäymisiä, mutta luulo on yhtä väärä kuin vänkkyrämänty. Maailma on muuttunut niin monimutkaiseksi, sen totesimme yhdessä ja kolautimme alumiinitölkit vastakkain ja siemaisimme pitkän ja hyvin rauhallisen ryypyn virkistävää saunajuomaa.

Oli hiljaista. Kaukaa purolta kuului keväinen kohina, vesilinnut ääntelivät ja kutsuivat lajitovereitaan. Pikkulinnut eivät malttaneet kovin kauaksi aikaa istahtaa oksalleen, vaan pyrähtelivät taukoamatta oksalta toiselle, puusta puuhun, metsästä metsään. Niidenkin oli rakennettava elämälleen rajoja, perheelleen suojapaikkaa. Niin ne kuvittelivat. Jumala puhui minulle.

- Nuo luulevat voivansa olla turvassa, kun lentävät muutaman kierroksen pesäpuunsa ympäri ja merkkaavat reviirinsä. Uskovat sillä keinoin saavansa sijaa täällä maailmassa. Jotenkin minulta kaikessa tohinassa jäi tuokin homma kesken. Alun pitäin piti saada aikaiseksi rauhaisa maailma, jossa kaikki luodut, eläimet ja ihmiset, sinäkin, voisivat elää rauhassa keskenään. Jotenkin tuli söhlättyä homma niin, ettei rauhasta ole tietoakaan. Kaikki syövät toisiaan, mikä toisaalta on ihan hyvä asia. Mihin minä olisin kaikki rauhassa sikiävät tunkenut? En niin mihinkään. Helpommalla pääsen, kun toisiaan syövät.

- Vai että sillä lailla söhläsit sinäkin.

- Niin söhläsin.

- Vaan eivätkös ne olleet Eeva ja Aatami ja varsinkin Eeva...?

- Höpsistä töppöseen. Mitenpä se ihminen, luuta, nahkaa ja velttoa läskiä olisi voinut minun tekemisiini puuttua. Pelkkää puhetta on tuollainen ja väärää kirjoitusta.

Hiljennyimme. Talitiainen kurkki pesäpöntön suuaukolta ja huomasi kirjosiepon istuvan viereisellä oksalla. Tiaisella oli pahoja aavistuksia, ja kirjosiepolla puolestaan ilkeitä aikeita: pesäpuun valloitus ja lintutoverin häätö. Jumala vilkaisi mínuun.

- Katsohan tuotakin. Molemmat ovat kutakuinkin samankokoisia ja melko lailla samannäköisiäkin. Silti joka kesä tuo mustavalkoinen lintu häätää keltamustan kaverin pöntöstään pihalle. 

- Vähän niinkuin sumopainia: kaveri ulos matolta.

- Vähän.

Jumala selitti, että värien piti alun pitäen olla vain iloksi ja riemuksi. Sillä tavalla metsät olisivat olleet iloisia ja värikkäitä, mutta niistä tulikin varsinaisia temmellyskenttiä. Ja Jumala kysyi.

- Katsoitko eilen Suomen ja Sveitsin ottelun?

Myönsin.

- Siinäkin laitetaan eriväriset höyhenet päälle ja aletaan kamppailla hampaat irvessä tilasta ja pesäpöntöstä. Mutta sinäpä et nähnytkään kaikkea, mitä pelin jälkeen tapahtui. Ei riittänyt, että parikymmentä miestä kamppaili jäällä, vaan monessa torpassa iskettiin nyrkkiä pöytään ja saatettiinpa pistää baarissa vieruskaveria turpaankin. Ihan vaan pelin tiimellyksessä kuin pikkulinnut pesäpuussa.

Seurasimme pikkulintuja taas. Pihapuussa oli lintulauta täynnä siemeniä. Tintit ja varpuset kiersivät siemensäiliötä ja nokkivat ja viskoivat siemeniä enemmän kuin ehtivät niitä syödä. Linnut olivat toistensa kaltaisia, vikkeliä, tarmokkaita ja puuhakkaita ja varsin mustasukkaisia jokaisesta ruokajyvästä, joka säiliöstä alustalle varisi. Oma maha ensin aivan kuin ihmisilläkin. Niin olivat toistensa kokoisiakin.

- Sanohan minulle, Jumala kun olet, mistä nuo pieniaivoiset lintuset tietävät paritella juuri oikeanvärisen linnun kanssa. Miksi varpunen ei hyppää tiaisen selkään tai tianen pyri jatkamaan sukua varpusen kanssa?

Jumala oli hetken aivan vaiti.

- Tuotapa en ole tullut ajatelleeksikaan. Lienevät ihmistäkin turhamaisempia ja tiirailevat päiväkaudet kaunista höyhenpukuaan metsälähteiden vesipeilistä. Tai eivät vain ole hoksanneet, että mukavahan se olisi pöllyytetellä tukevan puun heiluvalla oksalla vähän erivärisiäkin höyheniä.

Hiljennyimme. 

- Parempi, kun en tiedä aivan kaikkea itsekään.

Niin tuumasi Jumala, kaikkivaltias ja kaiken luonut.

- Parempi niin. Hyvän ja pahan tiedon puukin lahosi onneksi pystyyn ja sen tuuli kaatoi. Parempi niin.