Pommi voi räjähtää monella tavalla. Se voi levittää rautaa tai tulta tai palavia nesteitä. Sen sisällä voi olla myrkkyä tai bakteereja. Kaiken sisällön ja ulkokuorenkin tarkoitus on tappaa ihminen.
Kun istun aamusella vessanpöntöllä ja ihmettelen omaa ruumistani, miten uskomattoman upeasti se toimii, hämmästelen tuota ihmiskunnan vimmattua kekseliäisyyttä hävittää omaa lajiaan. Kun juo vettä, vesi hoitaa ja hellii soluja ja puhdistaa elimistöä ja kun se on kiertonsa päässä, se haluaa aivan ilman eri komentoa tulla ulos ihmisruumiista kuona-aineet matkassaan. Muistan moottoripyöräni. Vaikka sekin on hieno ja teknisesti varsin monimutkainen laite, pitää minun varsin vaivalloisesti vaihtaa siihen öljyt. Ei se osaa pitää huolta itsestään.
Niinpä ajattelen siinä istuissani kaikkia niitä sotateollisuuden insinöörejä ja hyvin korkeasti koulutettuja ihmisiä, jotka keksivät keksimästä päästyään mitä uskomattomampia tapoja tuhota lajitoverinsa. Istun ja mietin, eikö kukaan heistä hämmästele koskaan itseään arkisissa toimissaan niin paljon, että oivaltaisi varsin tärkeän asian itsessään ja varsinkin muissa: ihminen on aivan ihmeellinen.
perjantai 23. marraskuuta 2012
perjantai 16. marraskuuta 2012
Jeesusta Matteuksen mukaan
Otsasi hiessä pitää sinun leipäsi ja niin edelleen. Meidän tiellämme on monta moniaista asiaa ja esinettä, joitten perään pitää tavoitella ja pitkin käsin hamuta ja kilvoitella. Joka aamu lähdemme töihin ja joka ilta tulemme kotiin väsyneinä ja tavoitteidemme eteen kaikkemme antaneina. Väsymme ja poltamme itsemme maailman edessä loppuun, vaikkei meillä pitäisi ollakaan kuin vain yksi tavoite: sielun rauha.
Mitä hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saa sielulleen vahingon. Piru vie, että Jeesus oli viisas. Minäpä lähden tästä Kalixiin mökille ja unohdan hetkeksi koko muun maailman. Mitäpä tuota mokomaa itselleen hamuamaan.
Mitä hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saa sielulleen vahingon. Piru vie, että Jeesus oli viisas. Minäpä lähden tästä Kalixiin mökille ja unohdan hetkeksi koko muun maailman. Mitäpä tuota mokomaa itselleen hamuamaan.
torstai 15. marraskuuta 2012
Nokialainen
Kun Venäjän pääministeri Dmitri Medvedev vertasi itseään ja Jyrki Kataista, hän tuumasi heidän eronaan olevan vain yksi asia. Hänellä oli puhelimena iPhone ja Kataisella Nokia. Kun sitten pääministerit kohtasivat pian tuon kommentin jälkeen Suomessa, odotin Kataiselta vastavetoa, mutta sitäpä ei tullutkaan. Kun pääministerien virallinen tapaaminen päättyi, lainasi Katainen Medvedevin sanoja kyllä täydellisesti, mutta jätti historiallisen kohtauksen järjestämättä. Nokian kurssi ei rynnännyt nousuun.
Jos Kataisella olisi ollut tilanneäly kohdallaan, hän olisi sanonut näin:
"Medvedev sanoi, että meitä erottaa vain puhelin. Hänellä on iPhone ja minulla Nokia. Mutta nyt tämäkin ero on poispyyhkäisty. Herra pääministeri. Tässä teille oma Nokia, olkaa hyvä."
Hemmetti. Miksei Jyrki Katainen tuota hoksannut.
Jos Kataisella olisi ollut tilanneäly kohdallaan, hän olisi sanonut näin:
"Medvedev sanoi, että meitä erottaa vain puhelin. Hänellä on iPhone ja minulla Nokia. Mutta nyt tämäkin ero on poispyyhkäisty. Herra pääministeri. Tässä teille oma Nokia, olkaa hyvä."
Hemmetti. Miksei Jyrki Katainen tuota hoksannut.
keskiviikko 14. marraskuuta 2012
Käkisalmen markkinoilta
Hiipivä hämärä painautui vaarankupeeseen, ja pitkät varjot tummensivat rantakuusikon. Taivaanvuohi teki vielä viimeisen kierroksensa ja määki reviirinsä selväksi. Kauri ja Oleksi istuivat saunan kuistilla kahdestaan ja sanaakaan sanomatta tutkivat rauhallista pihapiiriä. Koski kohisi takana ja jostakin myllyn sisuksista kuului yksinäinen kolahdus.
- Miepä kerron siule.
Oleksin rauhallinen ääni ei rikkonut hiljaisuutta, vaan oli osana kesäistä hämärää. Vaikka miehellä oli ollut hyvä elämä raatarin ottopoikana, kertoi hän useinkin oikeaa kotiaan kaivanneensa. Kun hän oli istunut raatarin rattaisiin ja vilkuttanut äidilleen läksiäisiksi, ei ollut hän arvannut matkan niin kauan kestäneen. Ei ollut uskonut äitinsä viimeisen kerran nähneensä, vaan kuvitellut pian matkalta palaavansa ja lämpöiseen syliin käpertyvänsä. Mutta kun häipyi äidin kuva vaaran taakse, jäi ensin päivien ja viikkojen ikävä, kunnes katosi kuva viimein silmistä eikä enää takaisin tullut. Monta vuotta oli hän ainoastaan raatarin poikana, kunnes kasvoi ja oppi ymmärtämään, että jossakin asuivat hänen oikeat vanhempansa ja jossakin toisella vaaralla oli hänen syntymäkotinsa. Raatari oli kertonut hänelle koko tarinan niin kuin se oli tapahtunut ja Oleksi oli kysellyt kyselemästä päästyään. Mitä vanhemmaksi hän oli kasvanut, sitä enemmän hän oli Hartikanvaaran ihmisiä ajatellut. Äidin kuolema oli koskettanut, mutta ei satuttanut eikä ollut hän kyyneltäkään vuodattunut. Ei osannut itkeä, vaikka olikin äitiään usein kaivannut. Vieras oli tuo ihminen kuitenkin, vieraaksi käynyt ja jäänyt.
Viidentoista vanhana oli Oleksi täyttänyt reppunsa roppavoilla ja mustalla limpulla ja suolasilavalla ja kävellyt päivät pääksytysten aina Käkisalmen kauniiseen kaupunkiin saakka. Sinne oli hän jäänyt moneksi vuodeksi työtä tekemään. Oli sahannut puuta ja peitonnut nahkaa, oli kaivanut talojen perustuksia ja oli takonut rautaa ja tunsi höyryn voiman hänkin. Kun höyryvasara paukutti punahehkuista metallia, sai se muotonsa paljon nopeammin ja vähemmällä vaivalla kuin paksunkaan käden kautta konsanaan. Ja tuolta Käkisalmelta oli hän löytänyt nuorikkonsa ja Käkisalmen markkinoilta oli tälle kihlat ostanut. Oli istunut kukkivien omenapuiden katveessa ja vannonut rakkauttaan kultasormuksen kera niin kauan, että saattoi hän nyt pyytää armaan veljensä vanhimman poikansa kummiksi.
- Mie siule voin sepäks alkaa. A vot mie tunnen rauan da osuan siule semmoisen höyryhamaran rakentaa jotta.
- Miepä kerron siule.
Oleksin rauhallinen ääni ei rikkonut hiljaisuutta, vaan oli osana kesäistä hämärää. Vaikka miehellä oli ollut hyvä elämä raatarin ottopoikana, kertoi hän useinkin oikeaa kotiaan kaivanneensa. Kun hän oli istunut raatarin rattaisiin ja vilkuttanut äidilleen läksiäisiksi, ei ollut hän arvannut matkan niin kauan kestäneen. Ei ollut uskonut äitinsä viimeisen kerran nähneensä, vaan kuvitellut pian matkalta palaavansa ja lämpöiseen syliin käpertyvänsä. Mutta kun häipyi äidin kuva vaaran taakse, jäi ensin päivien ja viikkojen ikävä, kunnes katosi kuva viimein silmistä eikä enää takaisin tullut. Monta vuotta oli hän ainoastaan raatarin poikana, kunnes kasvoi ja oppi ymmärtämään, että jossakin asuivat hänen oikeat vanhempansa ja jossakin toisella vaaralla oli hänen syntymäkotinsa. Raatari oli kertonut hänelle koko tarinan niin kuin se oli tapahtunut ja Oleksi oli kysellyt kyselemästä päästyään. Mitä vanhemmaksi hän oli kasvanut, sitä enemmän hän oli Hartikanvaaran ihmisiä ajatellut. Äidin kuolema oli koskettanut, mutta ei satuttanut eikä ollut hän kyyneltäkään vuodattunut. Ei osannut itkeä, vaikka olikin äitiään usein kaivannut. Vieras oli tuo ihminen kuitenkin, vieraaksi käynyt ja jäänyt.
Viidentoista vanhana oli Oleksi täyttänyt reppunsa roppavoilla ja mustalla limpulla ja suolasilavalla ja kävellyt päivät pääksytysten aina Käkisalmen kauniiseen kaupunkiin saakka. Sinne oli hän jäänyt moneksi vuodeksi työtä tekemään. Oli sahannut puuta ja peitonnut nahkaa, oli kaivanut talojen perustuksia ja oli takonut rautaa ja tunsi höyryn voiman hänkin. Kun höyryvasara paukutti punahehkuista metallia, sai se muotonsa paljon nopeammin ja vähemmällä vaivalla kuin paksunkaan käden kautta konsanaan. Ja tuolta Käkisalmelta oli hän löytänyt nuorikkonsa ja Käkisalmen markkinoilta oli tälle kihlat ostanut. Oli istunut kukkivien omenapuiden katveessa ja vannonut rakkauttaan kultasormuksen kera niin kauan, että saattoi hän nyt pyytää armaan veljensä vanhimman poikansa kummiksi.
- Mie siule voin sepäks alkaa. A vot mie tunnen rauan da osuan siule semmoisen höyryhamaran rakentaa jotta.
tiistai 13. marraskuuta 2012
Höyrymyllärin kummipoika
Jo kaukaa hartikanvaaralaiset näkivät harmaanvalkoisen pölyn nousevan tasaisena pilvenä ylös vaaranrinnettä, ja yhdessä ihmeteltiin liikkuvaa vankkuria, jonka edessä ei kukaan hevosta nähnyt. Kun pilvi lähestyi, alkoi kuulua kumean tasainen hurina. Ihmiset kävelivät lähemmäs tietä ja pysähtyivät turvallisen matkan päähän odottamaan. Tiedettiin Kauri Hartikaisen käyneen Viipurissa ostoksilla, mutta mihin hän oli hukannut hevosensa, kun tyhjällä kärryllä tietä pitkin taivalsi. Kylällä oli puhuttu jo monta päivää, että kohta kurvaisi höyrymylläri automobiililla Hartikanvaaraan, mutta kovin moni ei tiennyt, mitä olisi pitänyt odottaa. Vanhemmat ihmiset eivät uskoneet, että kokonainen umpivankkuri voisi kulkea teitä pitkin ilman hevosta. Ja jos kulkikin, miten sen kukaan olisi saanut tiellä pysymään, päättömän ja hännättömän vossikan.
Kolisten ja kitisten kääntyi valkoinen automobiili kohti myllyrantaa, ja moottori paukahti tasaisin välein ja lennätti taakseen sinistä savua. Poikaset juoksivat Kauria vastaan ja kilpailivat, kuka ensimmäisenä pääsisi uutta ihmettä koskettamaan. Auton torvi törähteli ja pojat säikähtivät tuota ääntä ja pysyttelivät hetken kauempana tulijasta, mutta kohta pelko hävisi taas ja kilvan taputeltiin juoksuvauhdissa kiiltävänpölyisen automobiilin teräksistä kylkeä.
Jarrut vingahtivat ja vaunu pysähtyi keskelle Hartikaisen pihaa. Arvokkaasti istui Kauri ohjauspyörän takana eikä juuri kiirettä pitänyt ympärilleen katsella. Moottorin sammuttua tutki mylläri, että jokainen vipu ja kytkin oli oikeassa asennossa, tarkasti lattian ja polkimet ja lopuksi veti seisontajarrun kahvasta. Kirpeä narahdus kaikui pihan yli: Kauri Hartikainen oli ajanut kotiin ensimmäistä kertaa bensiinimoottorisella vankkurilla, automobiililla.
Kukaan ei uskaltautunut tulemaan aivan lähelle autoa. Pojatkin olivat siirtyneet kauemmaksi ja kihisivät ja arpoivat, kuka uskaltaisi ensimmäisenä suunsa aukaista ja Kauria puhutella uudesta kulkupelistä.
- Piäsöökö tuolla mäkkii ylös? Millä se kulukoo?
Kauri kertoi, että hän oli tullut yhtä kyytiä ajamalla Viipurista saakka. Oli ajanut mäet ylös ja lasketellut mäet alas ja pysähtynyt vain välillä lisäämään polttoainetta tankkiin.
- Ei tarvitse tämä hebo heiniä ei kauraa. Murajaa ja männä ryskää bentsiinillä.
Iloinen nauru helisi pihapiirissä, kun Jekaterina riensi puolijuoksua miestänsä vastaan. Kuin ei automobiilia olisi huomannutkaan tai pitänyt sitä varsin tavallisena asiana vaimo huudahti.
- Ka toit sie rinkelit?
Viikko juhannuksen jälkeen oli Soanlahden Hartikanvaaraan muuttanut Kauri Hartikaisen nuorempi veli Oleksi Hartikainen, joka oli viettänyt koko ikänsä ottopoikana Koiruvaarassa raatari Saastamoisen vanhimpana poikana. Raatari oli elänyt lapsettomana vaimoineen ja lehmimeen ja kun oli ollut Hartikanvaarassa housuja tekemässä, oli leikkipuheilla pyytänyt pikku-Oleksia pojakseen ja tälle luvannut mahan täyteen joka päivä. Köyhää oli ollut silloin Hartikaisen vähäisessä mökissä ja ruoka hakusessa aamua iltaa. Niinpä oli poika annettu hyvillä mielin raatarille kasvatiksi. Eikä ollut Oleksin elämä siitä huonommaksi muuttunut, vaan niin kuin raatari oli luvannut, täytti runsas ateria pojan mahan joka päivä ja Oleksi kasvoi vahvaksi mieheksi. Vaikka oli raatarille myöhemmin syntynyt omiakin poikia, ei ollut Oleksin osa siitä huonommaksi muuttunut. Oppi varttuissaan hyvän ammatin kasvatti-isänsä koulussa ja pystyi sillä aikaisena miehenä perheellensä leivän hankkimaan. Niin tuli Hartikanvaaraan uusi raatari ja Kaurille komea veli.
Kauri nosti vasullisen viipurinrinkeleitä Jekaterinan syliin. Kun Jekaterina oli mennyt rinkeleineen sisään ja ovi paukahtanut perässään kiinni, nosti Kauri automobiilin takaluukun auki.
- Tästä myö otetaa Oleksin kera. Mie sainkii samal kertaa nii veljen ku veljenpojankii.
Samalla kellonlyömällä, kun myllärit sytyttivät juhannuskokon palamaan, makasi Oleksin nuorikko, kaunis Irina lapsivuoteella ja saattoi maailmaan pulskan poikalapsen. Kun Oleksi näki ensimmäisen kerran poikansa, hän päätti antaa tälle nimeksi Andreas. Ei hän ollut tuota nimeä koskaan aikaisemmin ajatellut saati pohtinut. Nimi oli lapsella syntyissään.
Kyläläiset ihmettelivät koko päivän automobiilia ja tutkivat sen perinpohjin. Miten saattoi märkä aine palaa ja pyörittää moottoria, miten kesti kummi pyörässä sulamatta ja miten ilma sen sisällä. Monet olivat kysymykset ja monet olivat uudet ihmeet Kauri Hartikaisen pihassa. Mutta kaiken hälinän ulkopuolella istuivat jo kauempana rannassa Kauri ja veljensä Oleksi. Kertoi Kauri veljelleen tarinan seppä Ontreista ja tämän kohtalosta ja juhannuskokosta ja sepän viimeisestä matkasta maailmasta pois. Kuunteli Oleksi tarkasti veljeään.
- Mie näin miun pojassa Antrein heti, kun hää ol syntynt. Mikä kumma minnuu alko sit tänne vetämää? Tiesihää mie siust ja näist muist. Kasvatti-isä ei miulta mittää salant. Kaik mie tiesin, mut enhä mie osant kettää kaivata. Mut ku poika synty, miule tul kumma kaiho tänne Hartikanvaaraan. Täshä mie nyt oo akkoine mukoloine. Huomenis myös pietää ristiäisii. Antrei Hartikainen piäsööki höyrymylläril kummipojaks.
Kolisten ja kitisten kääntyi valkoinen automobiili kohti myllyrantaa, ja moottori paukahti tasaisin välein ja lennätti taakseen sinistä savua. Poikaset juoksivat Kauria vastaan ja kilpailivat, kuka ensimmäisenä pääsisi uutta ihmettä koskettamaan. Auton torvi törähteli ja pojat säikähtivät tuota ääntä ja pysyttelivät hetken kauempana tulijasta, mutta kohta pelko hävisi taas ja kilvan taputeltiin juoksuvauhdissa kiiltävänpölyisen automobiilin teräksistä kylkeä.
Jarrut vingahtivat ja vaunu pysähtyi keskelle Hartikaisen pihaa. Arvokkaasti istui Kauri ohjauspyörän takana eikä juuri kiirettä pitänyt ympärilleen katsella. Moottorin sammuttua tutki mylläri, että jokainen vipu ja kytkin oli oikeassa asennossa, tarkasti lattian ja polkimet ja lopuksi veti seisontajarrun kahvasta. Kirpeä narahdus kaikui pihan yli: Kauri Hartikainen oli ajanut kotiin ensimmäistä kertaa bensiinimoottorisella vankkurilla, automobiililla.
Kukaan ei uskaltautunut tulemaan aivan lähelle autoa. Pojatkin olivat siirtyneet kauemmaksi ja kihisivät ja arpoivat, kuka uskaltaisi ensimmäisenä suunsa aukaista ja Kauria puhutella uudesta kulkupelistä.
- Piäsöökö tuolla mäkkii ylös? Millä se kulukoo?
Kauri kertoi, että hän oli tullut yhtä kyytiä ajamalla Viipurista saakka. Oli ajanut mäet ylös ja lasketellut mäet alas ja pysähtynyt vain välillä lisäämään polttoainetta tankkiin.
- Ei tarvitse tämä hebo heiniä ei kauraa. Murajaa ja männä ryskää bentsiinillä.
Iloinen nauru helisi pihapiirissä, kun Jekaterina riensi puolijuoksua miestänsä vastaan. Kuin ei automobiilia olisi huomannutkaan tai pitänyt sitä varsin tavallisena asiana vaimo huudahti.
- Ka toit sie rinkelit?
Viikko juhannuksen jälkeen oli Soanlahden Hartikanvaaraan muuttanut Kauri Hartikaisen nuorempi veli Oleksi Hartikainen, joka oli viettänyt koko ikänsä ottopoikana Koiruvaarassa raatari Saastamoisen vanhimpana poikana. Raatari oli elänyt lapsettomana vaimoineen ja lehmimeen ja kun oli ollut Hartikanvaarassa housuja tekemässä, oli leikkipuheilla pyytänyt pikku-Oleksia pojakseen ja tälle luvannut mahan täyteen joka päivä. Köyhää oli ollut silloin Hartikaisen vähäisessä mökissä ja ruoka hakusessa aamua iltaa. Niinpä oli poika annettu hyvillä mielin raatarille kasvatiksi. Eikä ollut Oleksin elämä siitä huonommaksi muuttunut, vaan niin kuin raatari oli luvannut, täytti runsas ateria pojan mahan joka päivä ja Oleksi kasvoi vahvaksi mieheksi. Vaikka oli raatarille myöhemmin syntynyt omiakin poikia, ei ollut Oleksin osa siitä huonommaksi muuttunut. Oppi varttuissaan hyvän ammatin kasvatti-isänsä koulussa ja pystyi sillä aikaisena miehenä perheellensä leivän hankkimaan. Niin tuli Hartikanvaaraan uusi raatari ja Kaurille komea veli.
Kauri nosti vasullisen viipurinrinkeleitä Jekaterinan syliin. Kun Jekaterina oli mennyt rinkeleineen sisään ja ovi paukahtanut perässään kiinni, nosti Kauri automobiilin takaluukun auki.
- Tästä myö otetaa Oleksin kera. Mie sainkii samal kertaa nii veljen ku veljenpojankii.
Samalla kellonlyömällä, kun myllärit sytyttivät juhannuskokon palamaan, makasi Oleksin nuorikko, kaunis Irina lapsivuoteella ja saattoi maailmaan pulskan poikalapsen. Kun Oleksi näki ensimmäisen kerran poikansa, hän päätti antaa tälle nimeksi Andreas. Ei hän ollut tuota nimeä koskaan aikaisemmin ajatellut saati pohtinut. Nimi oli lapsella syntyissään.
Kyläläiset ihmettelivät koko päivän automobiilia ja tutkivat sen perinpohjin. Miten saattoi märkä aine palaa ja pyörittää moottoria, miten kesti kummi pyörässä sulamatta ja miten ilma sen sisällä. Monet olivat kysymykset ja monet olivat uudet ihmeet Kauri Hartikaisen pihassa. Mutta kaiken hälinän ulkopuolella istuivat jo kauempana rannassa Kauri ja veljensä Oleksi. Kertoi Kauri veljelleen tarinan seppä Ontreista ja tämän kohtalosta ja juhannuskokosta ja sepän viimeisestä matkasta maailmasta pois. Kuunteli Oleksi tarkasti veljeään.
- Mie näin miun pojassa Antrein heti, kun hää ol syntynt. Mikä kumma minnuu alko sit tänne vetämää? Tiesihää mie siust ja näist muist. Kasvatti-isä ei miulta mittää salant. Kaik mie tiesin, mut enhä mie osant kettää kaivata. Mut ku poika synty, miule tul kumma kaiho tänne Hartikanvaaraan. Täshä mie nyt oo akkoine mukoloine. Huomenis myös pietää ristiäisii. Antrei Hartikainen piäsööki höyrymylläril kummipojaks.
torstai 8. marraskuuta 2012
"Seppä Ontrei on isän koissa."
Kirkkoherran pöydän ääressä istui vaivaantunut mies. Kirkonkirja oli aukaistuna ja mustepullon jo melkein umpeen kuivunut suu muikisteli kuin jäätynyt matikka avannon reunalla. Isä Tenttu keräsi rohkeutta kirjoittaa, mitä ajatteli. Ihmiset olivat taipuvaisia puhumaan totena melkein kaiken, mitä uskalsivat todeksi ajatella. Karhut lensivät ja kotkilla saattoi olla kaksi päätä, lohikäärmeet mellastivat ja syöksivät tulta. Mikä oli totta, mikä katalaa mielikuvitusta, ei osannut aina ihmismieli toisistaan erottaa.
Imaisi kirkkoherra mustekynän metallista päätä ja kastoi terän pulloon, rapisteli ylimääräiset musteet, imaisi nenän kautta syvään henkeä ja alkoi kirjoittaa.
"Kuuluu palaneen Hartikanvaarassa juhannusyönä kokkovalkea tavallistakin kuumempana ja korkeampana. Tätä en uskalla toiks kirjoittaa, mutta monesta suusta olen kuullut samaa sanottavan. Olipa nostettu Kauri Hartikaisen kokon piälle seppä Ontrein kuvaksi tehty olkinen hahmo. Kaik sanottih sen oljesta olleen, mut hyö, jotka näyn näkiit, vannoot, jot siellä paloi seppä Ontrein maallinen maja lihoineen, luineen, kaikkineen. Suur isä taivainen minnuu varjelkoot hulluja hupajamasta, mutta tämän haluan ylös merkitä."
Kerrottiin, että seppä Ontrei oli humalapäissään maininnut Kaurille tahtovansa lähteä tuonilmaisiin kuin ahjon hiili kirkkaalla liekillä palaen ja ohuen harmaaksi tuhkaksi muuttuen ja ilmassa lentäen metsiin ja pelloille. Kovin oli hänestä tuntunut vastenmieliseltä ajatus maata syvällä haudan pohjalla sateiden liottamana ja kaiken maailman toukkien ja vönkiäisten syötävänä kuin haaskaliha ainakin tai jäätyä kankoksi kuin sianruho. Uljaampaa oli palaa hehkuen ja muuttua samoin tein tomuksi jälleen.
Isä Tenttu oli antanut itselleen kertoa monellakin suulla, että olivat höyrymyllyn miehet menneet jo kohta hautajaisten jälkeen kaivamaan seppä Ontrein vielä lahoamattoman ruumiin ja piilottaneet sen ensin Jekaterinan ruoka-aitan muhajääkasan alle säilöön ja sieltä sen sitten siirtäneet tuulenkaatojen ja metsänalusten sekaan kokkoon. Eivät olleet kuitenkaan vainajaa arkivaatteisiin pukeneet ja kokon päälle istumaan nostaneet, vaan makuulle olivat hänet siveästi asetelleet. Kuin varmemmaksi vakuudeksi rakensivat myllärit olkilyhteistä sepän hahmon kokon huipulle kuin ristiksi kirkon torniin. Kun ei kirkko antanut ruumista polttaa, tulivat ystävät tointa omin päin hoitamaan. Kukapa heidät siitä tuomitsisi, jos ei taivaan suuri Jumala. Ja Jumalalla oli avarampi katsanto niin elämään kuin kuolemaankin kuin ihmisellä konsanaan. Ei ollut väliä Hänelle, tuliko ihminen tykönsä luineen, lihoineen, vai nousiko höyrynä tai vaeltaisi harmaana tuhkana tuulen teitä taivaisiin.
"Kun ihminen siirtyy tuonilmaisiin, jiäp hänest muisto vain. Hauta on kiinni ja siinä puine risti piällä. Kuka uskoo, kuka epäilöö hauvas kenen olevan, vain Jumala totuuden tietänöö. Miule se riittää ja muulle maallisel vallal. Kuka tämän täst joskus lukenoo, ei kykene enää heitä tuomitsemaan. Seppä Ontrei on isän koissa ja väen muistiloissa."
Imaisi kirkkoherra mustekynän metallista päätä ja kastoi terän pulloon, rapisteli ylimääräiset musteet, imaisi nenän kautta syvään henkeä ja alkoi kirjoittaa.
"Kuuluu palaneen Hartikanvaarassa juhannusyönä kokkovalkea tavallistakin kuumempana ja korkeampana. Tätä en uskalla toiks kirjoittaa, mutta monesta suusta olen kuullut samaa sanottavan. Olipa nostettu Kauri Hartikaisen kokon piälle seppä Ontrein kuvaksi tehty olkinen hahmo. Kaik sanottih sen oljesta olleen, mut hyö, jotka näyn näkiit, vannoot, jot siellä paloi seppä Ontrein maallinen maja lihoineen, luineen, kaikkineen. Suur isä taivainen minnuu varjelkoot hulluja hupajamasta, mutta tämän haluan ylös merkitä."
Kerrottiin, että seppä Ontrei oli humalapäissään maininnut Kaurille tahtovansa lähteä tuonilmaisiin kuin ahjon hiili kirkkaalla liekillä palaen ja ohuen harmaaksi tuhkaksi muuttuen ja ilmassa lentäen metsiin ja pelloille. Kovin oli hänestä tuntunut vastenmieliseltä ajatus maata syvällä haudan pohjalla sateiden liottamana ja kaiken maailman toukkien ja vönkiäisten syötävänä kuin haaskaliha ainakin tai jäätyä kankoksi kuin sianruho. Uljaampaa oli palaa hehkuen ja muuttua samoin tein tomuksi jälleen.
Isä Tenttu oli antanut itselleen kertoa monellakin suulla, että olivat höyrymyllyn miehet menneet jo kohta hautajaisten jälkeen kaivamaan seppä Ontrein vielä lahoamattoman ruumiin ja piilottaneet sen ensin Jekaterinan ruoka-aitan muhajääkasan alle säilöön ja sieltä sen sitten siirtäneet tuulenkaatojen ja metsänalusten sekaan kokkoon. Eivät olleet kuitenkaan vainajaa arkivaatteisiin pukeneet ja kokon päälle istumaan nostaneet, vaan makuulle olivat hänet siveästi asetelleet. Kuin varmemmaksi vakuudeksi rakensivat myllärit olkilyhteistä sepän hahmon kokon huipulle kuin ristiksi kirkon torniin. Kun ei kirkko antanut ruumista polttaa, tulivat ystävät tointa omin päin hoitamaan. Kukapa heidät siitä tuomitsisi, jos ei taivaan suuri Jumala. Ja Jumalalla oli avarampi katsanto niin elämään kuin kuolemaankin kuin ihmisellä konsanaan. Ei ollut väliä Hänelle, tuliko ihminen tykönsä luineen, lihoineen, vai nousiko höyrynä tai vaeltaisi harmaana tuhkana tuulen teitä taivaisiin.
"Kun ihminen siirtyy tuonilmaisiin, jiäp hänest muisto vain. Hauta on kiinni ja siinä puine risti piällä. Kuka uskoo, kuka epäilöö hauvas kenen olevan, vain Jumala totuuden tietänöö. Miule se riittää ja muulle maallisel vallal. Kuka tämän täst joskus lukenoo, ei kykene enää heitä tuomitsemaan. Seppä Ontrei on isän koissa ja väen muistiloissa."
maanantai 5. marraskuuta 2012
Suora lähetys Öljymäeltä
On kuultu huhua, että Jeesus olisi tulossa. Onhan noita lappusia ollut sähköpaaluissa jo pitemmän aikaa: JEESUS TULEE - OLETKO VALMIS? Mutta kovin monelta lipsuvat nuo lappuset ohi silmien ja viesti ohi korvien kuin se kuuluisa sandaali öljymäen rinteellä. Mutta nytpä ovatkin muutamat amerikkalaiset televisioyhtiöt virittäneet kamerat öljymäelle ja koko maailma voi seurata suorana lähetyksenä elikkäs livenä Jeesuksen mahdollista uutta tulemista. "Ehhehhehe", sanoo varmasti moni. Mutta entäs jos?
Kannattaa siis seurata suoraa lähetystä
http://www.daystar.com/israel/live/
Teksasilaisen Daystar Television Networkin videokamera päivystää kellon ympäiri Jerusalemin Öljymäkeä kuin big brothersin valvova silmä. Minulla on kuitenkin sellainen aavistus, että aivan lähipäivinä nähdään jonkilainen haamu kiipeämässä Öljymäen rinteellä vähän siihen malliin, että tulossa ollaan. Aina jollakin suomalaisella turistilla sen verran on huumorinpilkettä silmäkulmassa. Ja promilleja veressä.
Kannattaa siis seurata suoraa lähetystä
http://www.daystar.com/israel/live/
Teksasilaisen Daystar Television Networkin videokamera päivystää kellon ympäiri Jerusalemin Öljymäkeä kuin big brothersin valvova silmä. Minulla on kuitenkin sellainen aavistus, että aivan lähipäivinä nähdään jonkilainen haamu kiipeämässä Öljymäen rinteellä vähän siihen malliin, että tulossa ollaan. Aina jollakin suomalaisella turistilla sen verran on huumorinpilkettä silmäkulmassa. Ja promilleja veressä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)