Hyvä uusi lukija. Mukava, että tulit viihtymään tänne blogiin. Täällä on monenlaista lukemista aivan aamukahvilassa syntyneistä ajatuksista kokonaisiin tarinoihin. Nyt olen kertomassa isoisäni Gauril Hartikaisen mielenkiintoisesta elämästä 1800- ja 1900 -lukujen taitteesta aina talvi- ja jatkosotaan saakka ja ehkä siitä ylikin. Tarina perustuu paljolti löytämiini kirkonkirjoihin (;-), kuten asiasta tarinan alkusivuilla kerrotaankin. Aloita siis tutustuminen Kauriin heti ensimmäisestä tarinasta, jonka nimi on
Sukuni on muilta mailta
Se on kirjoitettu 25.7.2012 ja pohjustaa Kaurin tarinaa. Lue se ja tule siitä iloiseksi. Kyllä elämässä murhettakin riittää.
Hannu
torstai 30. elokuuta 2012
Airot hankaimiin ja vastavirtaan
Kovin pitkälle päivään eivät seppä Ontrein synnit painaneet isä Tentun kumaraisia harteita, vaan jo kirjan kiinni pantuaan käveli hän nykivin askelin kohti pyhien juomien kellaria, katsoi sieltä itselleen sopivan kokoisen butilkan ja yhdellä siemauksella tyhjensi sen tyhjään vatsaansa, röyhtäisi imelän maun mahastaan maailmalle, pyyhkäisi kämmensyrjällään takkuista partaansa, maiskautti kuivahtaneita huuliaan kahdesti kuin suloisen kirkkoviinin makua muistellen. Pysähtyi hetkiseksi aivan paikalleen kuin asiaa harkiten ja kumaraan kääntyen astahti askeleen ja jatkoi kävelyä kirkkopihan poikki aina kultaa kimaltavan ikonostaasin eteen. Ei kukaan häirinnyt hänen oloaan saati aatoksiaan. Ristin merkin muutamaan kertaan tehtyään kumarsi mies Jumalansa kuvalle, suuteli kuin ohimennen hopeariisaista ikonia, pysähtyi vielä keskelle lattiaa kuin muistelemaan ja sanoi sitten ääneen: "Mie lähenkii Kaurin myllyy kassomaa. Vot hosboti niihä mie teenkii."
Ei kiinnostanut isä Tenttua sen enemmän Kaurin mylly kuin seppä Ontrein riettaat rallit. Vaan olipa kaunis Jekaterina sotkenut myös kirkonmiehen aatokset niille teille, että oli pitänyt monena mustana ehtoona papin Jumalaltaan anteeksi pyytää maallisia aatoksiaan ja viehtymystään Kaurin kauniiseen Katriinaan. Miten olikaan hän luvannut pysyä maallisista himoistaan iät kaiket erillään ja elää vain Jumalalle pyhitettyä, vaatimatonta elämää kirkkonsa suojissa ja miten hän nyt päivästä toiseen ajatteli vain myllärin vihkimätöntä vaimoa. Ei ollut isä Dimitrin synti jäänyt pelkästään muutamaan lihankaipuiseen ajatukseen tai sydämen himoon, vaan oli ruumis vaatinut aatoksista osansa. Häpeillen oli isä Tenttu kulkenut niinä aamuina jumalanpalvelukseen ja pyyhkeillyt käsiään kuluneen ja likaisen kaapunsa vaatteeseen kuin peittääkseen suuren syntinsä itse kaikki näkevältä Jumalalta. Muisti, miten hän nuorena munkkina oli keljassaan ajatellut kotikylänsä nuoria naisia ja kauniita poikia. Muisti, miten hän monta kertaa olikaan pakottanut kätensä ylös rukoukseen ja irrottautumaan maallisen majansa jäykästä lihasta ja muisti myös sen, miten monta kertaa olikaan antanut ajatuksilleen periksi ja matkustanut mielitiettyjensä kanssa kuohuville koskille asti.
Oli rauhoittunut isä Tentun elämä jo vuosikymmeniksi tyveneen virtaan kuin vene ilman soutajaa. Ei kaivannut hän rukoustensa lisäksi muuta virikettä kuin tuohusten teon ja viinin käyttämisen. Kun oli vähän valoa ja paljon viiniä, elämä saattoi kääntyä kaikessa rauhassa iltapäivästä illaksi ja viimein taittua pimeäksi, sysimustaksi yöksi. Oli elämänsä samanlaisten päivien pitkä nauha eikä tuon nauhan helmistä yksikään ollut toistaan suurempi tai pienempi, ei kirkkaampi tai himmeämpi. Mutta kun näki hän ensimmäisen kerran Kaurin kauniin Jekaterinan, laittoi pappi pitkästä aikaa airot hankaimiin ja alkoi soutaa mielessään vähän vastavirtaan.
- Mie lähenkii Kaurin myllyy kassomaa. Vot hosboti niihä mie teenkii.

keskiviikko 29. elokuuta 2012
Seppä Ontrein rivot rallit
Isä Dimitri, tuo Suistamon seudun ortodoksien isä Tentuksi tituleerattu papinturilas istui pöydäntäyteisen kirkonkirjansa ääressä ja tuhersi rivi riviltä mustin sormin jo kellastuneille sivuille seuraavan tsuakkunan.
"Seppä Ontrei kokoaa Gauril Hartikaisen höyrymyllyä ja on metelöinyt kosken partaalla jo kaksi kokonaista viikkoa. Linnut ovat rannoilta hävinneet, kalat joesta kaikonneet ja kurjetkin siipensä oikoneet ja korean kaulansa kaukomaita kohti kääntäneet, kun eivät ole tuon syntisäkin puheita enää kauempaa kestäneet. Ruokottomia ovat veisunsa hällä enkä niitä saata tähän kirjaan ollenkaan kirjoittaa. Jumalan nimessä en sitä kyllä tekisi, mutta tuleviin sukupolviihen vuoksi rohkenen säkeen tahi pari ylös kirjata. Kaihoisalla nuotilla on hänen kuultu seuraavanlaista siivotonta virttä veisanneen:
"Vanha vaari katseli ryppyistä piliä,
sinä senkin kun et siitä jäykäksi siliä.
Jospa kerran sais vielä törkätä tuolla.
Sitten voisinkin ylpeenä miehenä kuolla."
Jumalatonta on tuollaisia lauluja rallattaa eläviihen ihmisten kylissä. Konsta-pojan olen kuullut häneltä oppineen kaik maholliset kirosanat, jotka ihminen ikänään on suomen kauniilla kielellä saati rivoksi ryssäksi ikinä sanonut. Jumala armahtaa lapsen, joka ei puhettansa ymmärrä saati kieltänsä hallitse, mutta kovasti kärventävät Helvetin lieskat tuon seppä Onterein perskarvoja. Tok ihmisten ja Jumalan armorikkaaseen nimeen on sanottava, jotta lienee tuo seppä ahjonsa hiilloksen tulikuumassa loimussa jo esimakua tuonilmaisen alahuoneesta saanut. Tämän tähän nyt kirjoitan pahoilla mielin ja kaikkia noita maallisia ja ruokottomia sanoja Jumalalta anteeksi pyydellen en niinkään sepän, vaan oman kuolevaisen sieluni takia ja pelastukseksi."

tiistai 28. elokuuta 2012
Karavaani kulki Kaurin koskelle
Karavaani lähestyi Soanlahden kirkonkylää ja mitä lähemmäs se tuli, sen sankemmaksi kävi väkijoukko ympärillä. Kaksitoista hevosta korskui vankkureiden edessä, ja kuusipyöräiset vaunut keikkuivat raskaina ja rautajouset vinkuivat oikoillessaan kuoppaisella tiellä. Hevosparit kiskoivat harmaanruskealla öljykankaalla peiteltyjä kuormia ylämäkeen ja miehet laulattivat nahkaisia piiskojaan hevosparien lautasille. Väsymyksestä kiukkuisten hevosten hännät pyörivät ja valjaat natisivat, mutta tasaisena letkana nousivat ne kaikki kohti kylää ja siitä vielä vaaran rinnettä myöten aina Kaurin koskelle asti.
Kyselivät kyläläiset hevosmiehiltä lastia, mutta eivät suostuneet nuo mokomat kuormaansa paljastamaan. Piti vain seurata perille asti, jos mieli vastaus kysymyksiinsä saada. Tiesivät kuormaa kuljettaneet miehet, ettei ihmisen uteliaisuudella ollut äärtä, ei rajaa ja että väki ei vähällä jälkeen jäänyt, tietämätönnä tien päälle muilta vastausta odottamaan. Itse täytyi päästä näkemään, mitä kaikkea oli noiden vällyjen alle kätketty, kun piti olla tusina hevosia niitä maailman ääristä Kaurin koskelle vetämässä.
Konsta oli vähäisestä iästään huolimatta oppinut jo laskemaan. Muutamien arkisten sanojen lisäksi osasi hän kaikki luvut sataan asti ja ylikin.
- Kuusikymmentä ja neljä.
Kuusikymmentäneljä miestä ja naista ja ukkoa ja akkaa ja lasta oli kulkenut Kaurin pihaan vaunusaaton perässä kuka mistäkin asti. Röhisivät vanhat ukot limaisia ysköksiä ja sylkivät ne pitkin tietä. Ahtaasti hengittivät lihavat akat, mutteivät jälkeen jääneet eivätkä periksi antaneet, vaan paksua jalkaa toisen eteen siirsivät. Mitä pidemmälle eteni matka, sen kovemmin keikkui huonojalkainen akka. Mutta pihaan tuli jokainen ihmettä katsomaan ja salaisuuden öljykangasta raottamaan.
Oli ensimmäinen pakkasyö saanut riitteen lätäköihin ja kosteana huurusi koski ja kasasi joen päälle harmaanvalkoisen viitan. Hevoset riisuttiin valjaista ja päästettiin valkoriitteiselle niitylle syömään. Hevosmiehet alkoivat irrotella kuormapeitteitten naruja ja väki pakkautui aivan vankkureihin kiinni.
- Kaik piäsööt käsiks käymään. Suotta on sylih tulla.
Kun taivas ehtoolla punertui päivää päättämään, oli kuudesta vaunusta kosken rantaan nostettu suuren väen voimin kokonainen höyrymylly. Jokaiselle uteliaalle oli tointa riittänyt sylikaupalla eikä ketään päästetty toimetta tietään jatkamaan. Olivat hevosmiehet osanneet jännitystä niin pitkälle pitää, ettei enää perillä tarvinnut omin voimin raskasta kuormaa purkaa. Riitti kun kylän kantajille vaunusta otettavan taakan näytti ja sille paikan osoitti. Ei osannut kymmenistä putkista ja säiliöistä ja hammasrattaista ja remmeistä ja akseleista ja vauhtipyöristä ja riehtilöistä ja arinoista ja öljysäiliöistä ja laakereista ja kammista ja vivuista ja luukuista monikaan päätellä Kaurin uuden myllyn muotoa tai hahmoa, mutta höyrymyllyksi sen kuitenkin jo kaikki tiesivät. Millainen semmoinen höyrymylly oli, ei arvannut kovin tarkalleen kukaan muu kuin Kauri. Mutta tarkimmin osasi nuo osaset yhteen summata seppä Ontrei. Oli tuo karvainen kummajainen kulkenut Nevajoen rantaa kauempaa kuin kukaan ja tiesi, miten vedestä keitettiin metrisellä halolla kiukkuinen kihinä työtä tekemään valittamatta ja täysin palkatta. Ei tarvinnut voita, ei leipää tuo akselien äkäinen pyörittäjä. Ei piitannut piiraasta saati saennut sultsinasta. Vaan kun koivuhalon kitaansa sai, jo alkoi tanner tömistä ja ilma viheltää sakeasta höyrystä.
Kyselivät kyläläiset hevosmiehiltä lastia, mutta eivät suostuneet nuo mokomat kuormaansa paljastamaan. Piti vain seurata perille asti, jos mieli vastaus kysymyksiinsä saada. Tiesivät kuormaa kuljettaneet miehet, ettei ihmisen uteliaisuudella ollut äärtä, ei rajaa ja että väki ei vähällä jälkeen jäänyt, tietämätönnä tien päälle muilta vastausta odottamaan. Itse täytyi päästä näkemään, mitä kaikkea oli noiden vällyjen alle kätketty, kun piti olla tusina hevosia niitä maailman ääristä Kaurin koskelle vetämässä.
Konsta oli vähäisestä iästään huolimatta oppinut jo laskemaan. Muutamien arkisten sanojen lisäksi osasi hän kaikki luvut sataan asti ja ylikin.
- Kuusikymmentä ja neljä.
Kuusikymmentäneljä miestä ja naista ja ukkoa ja akkaa ja lasta oli kulkenut Kaurin pihaan vaunusaaton perässä kuka mistäkin asti. Röhisivät vanhat ukot limaisia ysköksiä ja sylkivät ne pitkin tietä. Ahtaasti hengittivät lihavat akat, mutteivät jälkeen jääneet eivätkä periksi antaneet, vaan paksua jalkaa toisen eteen siirsivät. Mitä pidemmälle eteni matka, sen kovemmin keikkui huonojalkainen akka. Mutta pihaan tuli jokainen ihmettä katsomaan ja salaisuuden öljykangasta raottamaan.
Oli ensimmäinen pakkasyö saanut riitteen lätäköihin ja kosteana huurusi koski ja kasasi joen päälle harmaanvalkoisen viitan. Hevoset riisuttiin valjaista ja päästettiin valkoriitteiselle niitylle syömään. Hevosmiehet alkoivat irrotella kuormapeitteitten naruja ja väki pakkautui aivan vankkureihin kiinni.
- Kaik piäsööt käsiks käymään. Suotta on sylih tulla.
Kuvassa höyrysäiliö Pietarin tehtaalla. Kauppa on juuri tehty ja säiliötä siirretään traktorilla odottamaan purkamista hevoskuljetusta varten. Säiliön vieressä taimmaisena Gauril Hartikainen onnellisena höyrymyllyn omistajana. Tuosta samaisesta traktorista tuli myöhemmin Kaurin omaisuutta varsin merkillisten yhteensattumusten seurauksena.
maanantai 27. elokuuta 2012
Paloi mylly höyryn tieltä
Lyhteet asettuivat Jänisjärven rantapelloille kuin huppupäiset tontut seisomaan ja odottamaan kuivumistaan ja kovettumistaan varstattaviksi. Kesä oli aurinkoinen, ja pitkät hellejaksot kypsyttivät viljan suurijyväiseksi ja pitkävartiseksi. Se lainehti lounatuulessa kuin järvenselkä aurinkoisena päivänä. Hitaasti kulki tuuli pitkät pellot päästä päähän ja taivutteli hentovartista viljaa, kunnes oli aika ottaa sirpit käteen ja katkoa komea kasvu lyhteiksi pelloille puintia odottamaan.
Moniaina iltoina kuului jyske riihistä, kun pitkävartiset varstat pyörivät kierroksensa ilmassa ja iskeytyivät vimmalla viljaa puimaan. Lensi miesten hiki ja kostuivat naisten nahkat ennen kuin olivat jyvät säkeissään valmiina riihen ylisille kuivattavaksi ja myllyn ahnaita kiviä vasten jauhettaviksi.
Mutta kovin koetteli sinä syyskesänä onni Hartikaisen Gaurilia ja kaunista Jekaterinaa.
Oli löytänyt Konsta isänsä tulentekovälineet ja kaivanut tämän taskusta piipun ja hyväntuoksuisen kessupussin ja kulkenut myllyn uloimpaan soppeen piippua lataamaan. Siellä oli onnistunut tulen tekemään ja sen rutikuiviin myllyn seiniin iskemään. Eikä kestänyt iltapäivää kauempaa, kun oli Kaurin komea mylly mustana nokiläjänä kosken partaalla. Harmaa savu hiljalleen nousi syyskuiselle taivaalle ja poksahtelivat siellä täällä punaisina hehkuvat nupukylkiset hirret.
Istui Kauri komean koskensa rantakivellä ja katsoi silmät hämmästyksestä, surusta ja murheesta paikoilleen jähmettyneinä myllynsä raunioita eikä huomannut lainkaan Jekaterinan kättä olkapäällään. Ei huomannut kauempana seisovaa Konstaa, joka hämmennyksissään kaivoi kepillä syyskuisen sateen tekemälle lätäkölle uutta uomaa.
- Sin män sekkii.
Jekaterina puristi Kaurin kättä.
- Vaan ei mänt kaik sentään.
- Ei mänt.
- Jäi sentäs tuo tupakkimies tuohon lätäkkyy kaivamaa.
- Jäi sentäs. Myllyst viis.
Istuivat kauan ja puhuivat sanan, toisenkin. Kyläläiset kantoivat puisilla ämpäreillä vettä myllyn kitkerästi savuaville raunioille kuin sen sammuttaminen olisi vielä jotakin auttanut. Huoli oli kaikilla sama. Kaurin mylly oli jo vuosikaudet jauhanut ison osan pitäjän jauhoja. Mistä nyt tuli apu leipurille? Mistä mylly palaneen tilalle? Vaan nousi pian Kauri ylös kiveltään, nousi ja oikaisi selkänsä ja nosti Konstan syliinsä ja puhui kyläläisille kuin olisi vain pikkuisen nuotion pihassaan polttanut. Sanoi, ettei enää kannattanut mokomasta huolta ja murhetta kantaa, kun ei sillä mylly pystyyn enää noussut. Ei ollut tuli metsää polttanut, ei koskea kuivattanut. Uudet hirret huojuivat vielä pystyssä päin latva kohti taivasta, mutta jo pian olisivat komeat Karjalan hirret kenturalla valmiina seiniksi nostettavissa ja kurkihirreksi hinattavissa. Eivätkä pyörisi enää Kaurin myllyn komeat kivet pelkällä koskivoimalla, vaan höyry saattaisi rattaan semmoiseen vimmaan, ettei koko pitäjän jyvät riittäisi sitä ratasta seisauttamaan eikä vauhtia hidastamaan.
- Kun Kaurin mylly seuraavan kerran jauhuu säkkiin vatkajaa, soikii täl kyläl semmoine pilli, jot korvist talit lentäät. Mie rakennankii Jekarinan kans höyrymyllyn. Nii myö tehhääkii.
- Nii myö tehhää.
- Pevkele.
Sanoi Konsta siihen asiaan viimeisen sanan ja kohta jo kumisi kirves Hartikanvaaran rinteellä ja ryskäsi nurin Karjalan mänty.

torstai 23. elokuuta 2012
Lapin miesten puheet muistuvat Kaurin mieleen
- Sie kun se olet noihe sarvipäihe asiantuntija, kerro miule, onko vasan synnyttävällä porolla sarvet.
Kirkkoherra oli hetkisen vaiti ja muisteli kaikkea lukemaansa ja pirteissä kuulemaansa, muttei keksinyt vastausta Kaurin kysymykseen. Olivat Tornion miehet Pietarissa kertoneet Kaurille, että kun poronsarvea jauhoksi jauhoi, siitä saattoi mies saada sellaiset lemmen voimat, että sai sillä haarakosken kuohumaan vaikka kallion läpi. Ja että naarasporon sarvet ne vasta väkeviksi tekivätkin.
- Jo vain kun siemaset sieraihmen vaatimen sarven pöllyä, noussee kalu pysthön ko iliveksen häntä. Jako sie tainakan sarhveen kielenpään saatat, sie et paskale taivu kahthen viikhon.
Parta tutisten ja ryppyiset kädet täristen pappi käänsi selkänsä Kaurille ja käveli tiehensä niiltä sijoiltaan. Mutisi mennessään ja mustan kaavun helma heilahteli kiivaasti ja sai ruohon lakoamaan.
- Kiusaa se perkele, Pietarin nähnyt. Mie sen synnit ylös kirjoitan.
Ei ollut Soanlahden pitäjässä poroa kukaan nähnyt. Vaan kiinnosti Kauria kovin tuo Lapin miesten tarina. Hänellähän oli valmis mylly, ja sen kivet jauhoivat niin jyvät kuin sarvetkin, jos niikseen tuli. Olipa kuullut hän monenkin miehen myllyllä huoltaan mokomasta asiasta purkaneen, kun ei oikein enää mieheksi miehestä ollut, ei naisen kaveriksi ollenkaan. Synkät olivat nuo tarinat usein, kun mieli vielä paloi peistä kalisuttamaan, vaan kovin oli voima poissa sitä tanassa pitämään. Oli kuin olisi puista puukkoa tupessa pitänyt tai kalanruodon naskaliin pistänyt. Tilansa ne täyttivät, mutteivät oikeaan työhön enää kyenneet. Ei vuollut puinen puukko kirveenvartta, ei lävistänyt kalanruotoinen naskali saapasnahkaa. Vaan olivat Tornion miehet sellaisen konstin Kaurille kertoneet, että päätti mies poron sarvet etsiä vaikka suon silmästä.
Sarveton oli hirvilehmä ja siksi ajatteli Kauri pohjoisen poikien huulia vain tuulen heiluttaneen vailla minkäänlaista todenperää. Mutta hyvin saattoi poroemällä sarvet olla ja jos niissä sellainen taikavoima oli kuin miehet olivat kauniin Pietarin mustaa olutta särpiessään kertoneet, piti sellaiset jauhettavaksi hakea vaikka Lapin tunturilta, jotta sai sarvet jauhoksi asti ja murheellisten miesten miekat moikamaan ja tapparat tukevasti tanaan.

keskiviikko 22. elokuuta 2012
Katerinani mun
Konsta katsoi tarkasti vaaleanvihreää alkukesän koivikkoa, josko siellä jo pian näkyisi isän hevonen rattaineen keikkumassa kotia kohti. Äiti oli aamulla kertonut isän pian olevan kotona maailmalta päähän tarttuneiden asioiden kanssa.
- Sieltä hää tulloo piä ylen äijält asiaa täys kuin pienen oblikan sarkahousu kärripörrii leikkilöihe jälgie.
Jekaterina oli iloisella mielellä ja kasvonsa olivat kaihoisasta odotuksesta entisestäänkin kaunistuneet. Mies oli ollut kotoa pois viikkokausia höyrykoneen perässä. Mutta ei ollut Jekaterina tuosta pahoilla mielin, vaan onnellinen armaan miehensä innosta etsiä aina uusia asioita. Ja tiesipä itsekin saavansa repun pohjalta kaivaa jotakin uutta ja sellaista, mitä vain suuresta kaupungista saattoi saada. Eipä liehunut silkki Soanlahden akkojen kaulassa, vaan pellavaliina hankasi kaulan punaiseksi. Ei kiiltänyt kulta naisväen sormissa tai rinnuksilla, vaan tummunut hopea tai mustunut pronssi muistutti useimpia vaimoja miesten hellyydestä jos kaikilla mikään.
Myllyssä oli rauhallista. Uusi vilja kasvoi oraalla ja alkukesän kuumat päivät olivat tyynnyttäneet kosken verkkaiseksi uomaksi. Oli lukittu ratas pyörimästä ja kivi nostettu ylös uutta odottamaan.
- Tuatto tuloo!
Pojan ruskeat silmät kirkastuivat ja suu aukesi iloiseen nauruun eikä Jekaterina ehtinyt päätään kääntää, kun poika jo juoksi avojaloin isäänsä vastaan. Mustat hiukset humppasivat ylös ja alas ja paidanhelma kosketti milloin polvia, milloin kainaloita, kun Konsta riensi Kauria ja hevosta kohti kuin kevätvarsa.
Silmät suurina ja naama totisena kuunteli Konsta isänsä tarinoita Pietarin kaupungista. Aukesi suu ymmyrkäiseksi ja pääsipä huulilta ankara pörinä, kun isä kertoi automobiilista ja sen kummaakin kummemmasta voimanlähteestä. Jekaterina nauroi ja sanoi automobiilin jo vuosia sitten nähneensä ja sellaisen kyydissäkin istuneensa, muttei Kauri tuota ollut kuulevinaan. Mikä lie ollut laukkuryssän rotjake semmoinen automobiili, ei oikea kumminkaan. Vaan oli semmoisen metelin pitänyt mennessään se uuden ajan airut, että hevonenkin oli sitä pelännyt ja takajaloilleen noussut. Mutta kun kuulivat höyrykoneen Pietarissa kirkonkellojakin soittaneen ja suloisia sävelmiä ilmoille päästäneen, sanoivat Kaurin kievarissa liian kauan istuneen ja montakin suurta kolpakollista Pietarin mustaa olutta juoneen. Vaan vakuutti Kauri kaiken kertomansa todeksi. Eivätkä loppuneet Pietarin kauniin kaupungin ihmeet siihen. Kovin meni Kauri ovelan näköiseksi ja lähti ulos ja käveli kärryjensä luokse. Jo kohta kantoi suurta laatikkoa sylissään tupaan. Konsta pyöri puisen laatikon ympärillä ja yritti nähdä sen sisään. Jekaterina nosti kätensä lanteilleen ja taivutti päätään taaksepäin kuin tarkemmin laatikon nähdäkseen. Kauri otti kirveen seinältä ja sen terällä mursi laatikon kannen auki. Näkivät Konsta ja Jekaterina suuren torven sieltä kurkistavan riiveiden seasta, mutta eivät keksineet, mikä sellainen sarvi saattoi olla.
Puhdisti Kauri torven, puhalteli sen puhtaaksi, kiinnitti sen mustaan ja kiiltävään rasiaan, pyöritti veivistä muutaman kerran, nosti savisen kiekon rasian keskellä olevaan tappiin, väänsi varresta ja laski terävän neulan savikiekon reunaan ja kohta kajahti ilmoille sirmakan virkeä soitto ja tulvivat tupaan ihmisen sointuisat äänet:
Калинка, калинка, калинка моя!
В саду ягода малинка, малинка моя!Ах,
под сосною, под зеленою,
Спать положите вы меня!Ай-люли,
люли, ай-люли, люли,Спать положите вы меня.
Калинка, калинка, калинка моя!
В саду ягода малинка,
малинка моя!Ах, сосёнушка, ты зеленая,
Не шуми ты надо мной!Ай-люли, люли, ай-люли, люли,
Не шуми ты надо мной!
Калинка, калинка, калинка моя!
В саду ягода малинка,
малинка моя!Ах, красавица, душа-девица,
Полюби же ты меня!Ай-люли, люли, ай-люли,
люли,Полюби же ты меня!
Калинка, калинка, калинка моя!
В саду ягода малинка, малинка моя!
Kun gramofoni soitti Kalinkaa, tanssi Kauri Konstan kanssa ripaskaa keskellä lattiaa. Keikkui olkapäällä poika ja paistoi kasvoiltaan kesäinen aurinko. Kietoi mies Jekaterinan kaulaan kirjavakukkaisen, silkkisen huivin ja lauloi myllynsä pyörittäjälle gramofonista soivia sanoja mukaillen.
- Kaalinka, kaalin Katerinani mun...

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)