44. kerros: kotka nousee aurinkoon

Katselen juuri nyt suurkaupungin syketta 44. kerroksesta. Vieressa rakennetaan vielakin korkeampaa taloa ja voin seurata, miten miehet rimpuilevat seinilla ja kaltevilla kattopinnoilla turvakoysiensa varassa kuin sarjakuvan hamahakkimiehet. Ulkona on nyt suomalainen superkesa. Lampoa ehka hivenen alle 30 astetta, ja merelta tuulee leppeasti. Mutta kun mittarin lukema nousee lahelle viittakymmenta astetta ja tuuli muuttuu polttavaksi, nuo korkean ja korean talon rakentajat tekevat tyotaan kuin helvetissa.
Abu Dhabi on suurkaupunki, Arabiemiraattien kayntikortti Dubain ohella. Maa juhlii tulevana viikonloppuna 40-vuotista olemassaoloaan koreasti ja nayttavasti. Kaupungit ovat vielakin nuorempia ja vielakin virkeampia, rakennukset uusia, ja jo muutaman vuosikymmenen paikallaan seisseita kerrostaloja puretaan uusien tielta. Taalla ei mikaan saa vanheta kasiin. Kilpailu korkeudesta on kova. Kaikki haluavat hipoa pilvia kukin omalla tavallaan. Kuka keraa rahaa vuorenkorkuiset kasat, kuka uittaa maailman pisinta huvipurtta pitkin maailman meria, kuka rakentaa hienoimman hotellin, kuka kultaa kattonsa koreimmin ja kuka suunnittelee vinkeimman, kaltevimman, korkkiruuveimman, kieroimman ja kummallisimman talonsa.
Sanotaan elaman huipulla olevan tuulista. Kukahan kavisi noilta pilvenpiirtajien kirvesmiehilta kysymassa, tuuleeko tuolla kaltevalla katolla. He eivat valita, eivat pelkaa putoamista tai kuolemaa. Elama pelottaa. Koyha elama saa karvat nousemaan pystyyn. Jos turvakoysi pettaa, kotka nousee aurinkoon.

Uusia tarinoita

Viikon kuluttua kerron uusia tarinoita. Nyt pidan muutaman paivan vapaata ja keraan kokemuksia suurkaupungin sykkeesta ja hiekkaeramaan autiudesta.

Taikuutta valtion virastossa

Saimme virallisen lupauksen jäädä sairauslomalle aina, kun asiat eivät mene suunnitelmien mukaan tai jos työssä on mokattu, töskätty, jätetty se tekemättä, viilattu linssiin, oltu huolimattomia, saatettu työyhteisö naurunalaiseksi, lorvittu kahvitunnilla puoli päivää, palkattu ylihintaisia ja ylikoulutettuja työkavereita. Palkka juoksee täytenä koko ajan, vaikkei edes yskitä.
Valviran pääjohtajan piti jättää paikkansa kehnon johtamisen, viraston huolimattomasti hoidetun työtehtävän ja siitä sanktiona seuranneen poliisitutkinnan takia. Mutta kapteenipa ei saanutkaan jättää laivaa terveenä. Sitä ei laki salli. Piti tulla sairaaksi ja jäädä sairauslomalle. Kun me kossit joskus halusimme lintsata koulusta, hankkiuduimme sairaiksi. Söimme tupakintumppeja, jotta kuume nousisi tai ainakin oksettaisi. Terveenä ei voinut jäädä sairastamaan. Mutta valtion korkeimmat virkamiehet voivat sairastua jopa kansliapäällikön käskystä. Se jos mikä on taikuutta. Simsalabim boks;-)

Jälkikirjoituksena kysyn, millainen lääkäri kirjoittaa sairauslomaa terveelle ihmiselle? Valvira valvoo, että lääkärit ovat päteviä. Ja pätevä lääkäri osaa erottaa terveen sairaasta. Ja Valviran pääjohtaja ensin erosi työstään terveenä, mutta palautettiin ruotuun ja takaisin työmaalle, jolla hänen ei ollut terveellistä olla. Valviran hyväksymä, laillistettu, lääkärinvalansa vannonut lääkäri kirjoitti sairauslomaa terveelle henkilölle, jotta tämä voi laillisesti olla työstänsä pois. Eikös tuollainen lääkäri ole vähän kuin valelääkäri? Simsalabim boks! Mikä mahtanee olla Valviran tehtävä?

Mielen taivaassa on kuolematon sielu sydämessä

Kuukausi takaperin sain kuolemattoman sielun sydämeeni. Minulla oli isäni puolelta vain yksi setä, joka isäni tavoin on jo kauan sitten siirtynyt tuonilmaisiin. Äitini sisaruskunta oli suurempi, mutta sisarus sisarukselta aika on kulkenut ohi, ja viime lauantaina hautasimme enoni Alvin. Laskimme maan multiin miehen, joka oli sukupolvensa viimeinen. Meidän, jälkeläistensä, oli vuoro siirtyä sukupolveen, joka vielä jakaa suullisesti perimätietoa, kirjoittaa muistiin ajatuksia nuoremmille luettavaksi.
Partani harmaantui yhdessä yössä, vastuuni kasvoi miehen kokoiseksi, ajatukseni muuttuivat väkevimmiksi ja voimakkaammiksi. Ajattelen tuonilmaisiin siirtynyttä sukuani. Siellä ovat nyt kaikki taas yhdessä rasvapadan ääressä uittamassa karjalanpiirakoita pehmoisiksi ja suussa sulaviksi. Siellä muistelevat maallista matkaansa kuka iloisena, kuka vähän surukkaampana. Siellä paistuvat tsultsinat ja tsupukat, siellä kypsyvät juablukat punaposkisiksi ja pehmeiksi, siellä maistellaan jäyzät, keitellään kartohkat. Sieltä katsellaan alas vanhat ja uudet rajat, peltojen pientareet, järvien rehevät rannat, suloiset selät, tuulelle uskolliset ulapat. Kauan mietitään metsien puita, koreasti kutsutaan laitumelta lehmää nimeltä, huudetaan hevosta hakasesta valjaisiin asettumaan. Sieltä paimennetaan maallista sukua, niin pieniä kuin suuria, katsotaan, muttei mihinkään puututa. Näin ajattelen. Mutta vaikka elämä olisikin vain jokaisen henkilökohtainen taival eikä sen jälkeen tulisi enää mitään muuta, ajatus elää elävissä. Kuolleet elävät meissä, muuttuvat päivä päivältä paremmiksi, saavat syntinsä anteeksi ja jalostuvat, kunnes tulee meidän aikamme jonkun toisen mielen taivaassa.

Kolea viimahdus koillisesta - vaan lounaassa asuu ystävä

Jonakin päivänä käy viileä virta koillisesta. Lähetän sähköpostikirjeitä pitkin päivää, mutta kukaan ei vastaa niihin. Istun kahvilapöytään, mutta kukaan ei ole halukas istumaan alas seurakseni, vaan kaikilla on omat ystävänsä ja kaverinsa juuri sillä hetkellä mukana ja olen aivan ypöyksin. Tervehdin kadulla tuttavia, mutta jokaisella tuntuu olevan ajatus jossakin muualla, ilossa tai murheessa, mutta ei juuri siinä kohtaamisen hetkessä. Olen kolea viimahdus koillistuulessa. Puhelin ei soi, posti ei tuo mitään. Ja auton akku on tyhjä. Nauauauauauau.
Koillistuuli vaan on sellainen kelmi, että se joskus puhaltaa takin alle - minun, sinun, hänen, meidän, teidän, heidän.
Mitäpä jos kävisin iltasella tapaamassa kaukana lounaassa asuvaa vanhaa ystävääni.

Vuoret kutsuvat Raatikaisen Emmaa

- Jo on tapletti kummaks männy.
Mummo istui terveyskeskuksen jonotusjakkaralla ja ihmetteli kehityksen kipinät sinkoillen pyöriviä rattaita.
Odottelin pääsyä lääkärin pakeille ja istuimme vierekkäin noin yhdeksänkymmentävuotiaan mummoihmisen kanssa. Silmänsä olivat vilkkaat, katse kaikkea seuraileva ja äänihuulet sellaisessa vireessä, ettei sanoma jäänyt kuulematta kaukaisimmaltakaan sairaalakäytävän kulkijalta.
- Jo mie niitä taplettia oon elläissäin syöny tosetin jos toisennii, mutta jotta oikein kuvakirjoja niissä uusissa on painettuna. Sukulaisiin valokuvvii. Kaikelviisii. Oummie semmossii taplettia nielly, joilla näkkyyvät männeet kesät ja talavet ja kuuluuvat vainajiin iänet. Ne ei miule sopineet ensikää. Nyt kuuluuvat taplettia lukevan töissä ja linja-autoloissa tarkkasilimäsimmät.
Oli hetkisen hiljaista.
- Voan jo se kummalta kuulostaa, kun herrat moittiivat ihmissii ahneiks, vaikka ihellä on rahhoo ja rommuu, jottei tarvihe kettään kajehtii. Mie se en tarvihe ennää mittään. Liäkärin ku löytäsin. Vale tahi tavallisen. Tämmöset vaivat ossaisin ihe hoitaa, vuan kun ei niä. Miten sitä tämmösillä silimillä niitä uusia taplettia.
Istuimme tovin ja katselimme ohi kulkevia ihmisiä.
- Sanoit sie jottain?
Kerroin vain hiljaa istuneeni ja katselleeni.
- Mie en ennää oikein kuule. Niitä intiaanipilliä mie korvassa poltan. Sillä se nousoo töhnä ylös. Intiaanit ne ossoovat pitää ukkoloista ja mummoloista huolta. Mummot ja vaarit lähteevät kävellä lökittämmään kohti tunturrii ja sinne jiävät mätänemmään. Johan miekiin tästä joutasin....
- Raatikainen Emma!
- Minnuuko se huutaa? Emma männöö ny. Vuoret kuhtuuvat;-)

Harvoine karvoineen kovin on elo työteliäs

Vesi on jääkylmää ja tuuli käy kolkkona koillisesta, mutta joutsen ui vailla vilun värettäkään. Luonto oivalsi mistä lie, ettei tuo komea kenokaula koskaan kasvata aivojaan niin suureksi, jotta oppisi päänsä päälle katon rakentamaan ja seinät tuulensuojaksi. Niinpä kasvatti armelias luonto linnulle tiiviin untuvapeitteen kylmään veteen ja vihmovaan vastatuuleen. Vaan mitäpä ajatteli luonto tehdä ihmiselle?
Niin. Mitäpä ajatteli, jos jotain ajatteli? Ajattelipa laittaa ihmiselle puolen sentin mittaisen, harvan ja häveliään karvoituksen sinne tänne ihon pintaan ja jokaiselle karvalle oman ojentajan. Ja sillä pitää pärjätä ihmisen. Ei ole karvapeittoa kuin karhulla, ei ole untuvaa kuin vesilinnulla, ei paksua rasvakerrosta kuin hylkeellä tai valaalla. On vain vanhuuttaan valkeneva karva siellä täällä, jota kylmän tullen pikkuruinen lihas nostattelee pystyyn mukamas lämpöä tuottaakseen. Vaan ajattelipa kuitenkin luonto, että tuo karvaton polo kyllä kykenee majan yllensä kohottamaan ja älyllänsä puun lämmikkeeksi kaatamaan ja pilkkomaan ja vielä jollakin keinolla sytyttämäänkin. Mutta kovin, kovin työteliääksi teki luonto ihmisen lämpöisen elon harvoine karvoineen.