Voi mikseivät ne lyö muovitorvella

Lontoossa on kova melske. Poliiseja on melkein yhtä paljon kaduilla kuin teinejäkin, jotka mellakoivat ja särkevät ja varastelevat. Sanovat, ettei heillä ole mitään tekemistä ja "ollaan turhauduttu ja säretään niin kauan kuin särkemistä riittää". Tuommoinen turhautuminen tietysti oikeuttaa hävittämään toisten elämäntyön ja tunkeutumaan koteihin murskaamaan ja kiusaamaan ja pelottelemaan.
Mutta eivätpä ole jääneet tavan lontoolaiset toimettomiksi, vaan ovat alkaneet varustautua yläasteikäisten kapinaan. Pesäpallomailojen myynti on lehtitietojen mukaan kasvanut 5 690 prosenttia. Aika rajut ovat astalot ja rumaa jälkeä tulee kaduilla puolin ja toisin, ja varustelukierre perinteisesti järeyttää aseita. Minäpä suosittelen näin julkisesti lontoolaisille, että tilatkaa ne hemmetin vuvuzelat kaikki tyynni postimyyntifirmoilta ympäri maailman ja hakatkaa niillä toisianne. Tulee vähemmän vahinkoa arvokkaalle omaisuudelle ja haavat ovat helpommin ommeltavissa. Tyyntyy kiukku torvella temmeltäissä. Ja pääsee tämä muutenkin äänekäs maailma eroon niistä helvetin perkeleen pilleistä, joita muuten tervejärkiset ihmiset puhaltavat tummanpuhuvina ja punaisina kaikilla maailman jalkapalloareenoilla. Tööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööö!!!!!

Mulla on kakskytsenttinen

Vaikka ihminen kuinka nostaa itsensä jatkuvasti marmorijalustalle ja elvistelee omalla erinomaisuudellaan, ei se nyt niin ainutlaatuinen kuitenkaan ole. Kun kesäisellä kivikkopihamaalla sattumoisin tapaa pienen pienen sisiliskon (kylläkyllälisko suomeksi), saattaa jossakin päin maailmaa kävellä vastaan aivan samannäköinen otus, mutta vain sata kertaa suurempana. Tai jos hakamaassa taputtelet pienen pientä ponia, jo vastapäisessä aitauksessa ravaa ympyrää kolme kertaa korkeampi lämminverihevonen. Monet Australiassa matkustaneet ovat nähneet kengurun jos toisenkin hyppelevän, mutta kas kummaa: niitä onkin aika monen kokoisia.
Vaan ihminenpä on vaan samankokoinen keskimäärin. Puolentoista ja kahden metrin väliin sijoittuu nisäkkäiden kuningas eikä tuosta muuksi ole muuttunut. Joku jää vähän lyhyemmäksi, toinen saattaa kasvaa vähän pidemmäksi, mutta aika lailla bussi täyttyy samalla määrällä ihmisiä koosta riippumatta. Olisi aika somaa ja maapallon kannalta varsin viisastakin, jos jossakin eläisi kaksikymmensenttisten heimo aivan samanlaista elämää kuin me reilut puolitoistametriset. Vuorotellen kävisimme toisiamme ihmettelemässä, mutta kuitenkin antaisimme toistemme elää rauhassa. Toki voisimme olla hyviäkin ystäviä kuin ihmiset ainakin, mutta aivan samaa maata emme kuitenkaan ihan käytännön syistä voisi asua. Hankala olisi tukkia vanhainkodillista meikäläisten eläkeläisiä heikäläisten eläkeläisten kesäretkibussiin. Ja varovasti pitäisi arkipäivän humalaisen kävellä ravintolasta kostean illan jälkeen kotiin, jos matkan varrelle sattuisi vaikkapa kakskymmensenttisten kesäjuhla tai suviseurat tai herättäjäjuhlat tai rokkikonsertti. Rumaa jälkeä juhlakentälle voisi humalainen keikkaroija aiheuttaa sekä surua ja murhetta kosolti. Ja pitäisi kunnan kesätyöntekijän kovin tarkkana olla puiston nurmikkoa leikatessa, jottei kolisisi ruohonkeräyslaatikkoon nurmikolle nukahtanut toisen heimon auringonpalvoja.
Mutta olisipa kuitenkin aika mukava sanoa, että minulla on kaksikymmensenttinen ystävä, jota en suurempaan vaihtaisi. Se olisi ystävyyttä ja rakkautta koosta välittämättä.

Boooooooring - mutta missä välissä

Matkustin junalla. Joitakin vuosia sitten junassa luettiin lehtiä tai kirjaa, nukuttiin, juopoteltiin, syötiin kallista ruokaa, tuijoteltiin apaattisena ulos villisti vilistävään risukkoon. Ja oli tylsää. Mutta toisin on tänään. Ei ole enää mitään mahdollisuutta olla hetkeäkään tylsää. Jokaisen matkustajan kohdalla on ikioma pistorasia, johon itse kukin voi liittää mieleisensä viihdekeskuksen: älypuhelimen, läppärin, videopelin, mp3-soittimen, silitysraudan, mikroaaltouunin, taulutelevision...
Junan katossa olevaan näyttöön tulee koko ajan uutta informaatiota: nopeus 210 km tunnissa, kartta, välimatkat, mitä vain. Ja tasaisin väliajoin raikaa iloinen kuulutus, että junassa on ravintolavaunu, there is a restaurant-car in the train, här finns en restaurangvagn i tåg ja seuraavaksi pysähdymme Pännäisissä. Junassa on myös leikkihuone, kotieläinvaunu, tupakkikopit, videohuone, konehuone, makuuhuone.
Kun junalla matkustaa, ei dementia iske. Ei ole matkustajalla niin joutilasta aivosolua, että siihen ehtisi dementiabasilli kuraiset kyntensä upottaa. Kateellisena ja kiukkuisena se vaan korvallisella kuikistelee ja tehtävänsä mahdottomaksi tunnustaa: ei tartu kiireinen solu edes basillilasson silmukkaan.
Kyllä junassa on tekemistä. Tylsää on vain junassa matkustamisen hinta, mutta kaikkihan on maksettava, eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaa ottaa.

Kuninkaan kihti ei käräjiä kestä

On tullut jo selväksi, että kuninkaan kihti ei käräjiä kestä. Kun hän on valtansa huipulla, mikään mahti maailmassa ei tuota uljasta kruunupäätä sänkyyn kaada, vaan kiipeää hän milloin palmuun, milloin jyrkkää kallionseinämää vaan näyttääkseen, että voimissa ollaan ja terveys on kuin teinillä. Kaataapa kuningas tiikerinkin melkein paljain käsin, pitää vallastansa kiinni kynsin hampain. Mutta...
Mutta kun on kuningas syösty vallasta ja kansa perää omaisuuttaan aarrearkuista, jo äityy kuninkaan kihti kovaksi eikä hän voi enää vaivoiltansa liikkua saati kansan käräjäpaikoille itseään saattaa. Niin kävi taas Egyptissäkin. Piti Mubarak valtaa kolmekymmentä vuotta ja keräsi miljardiomaisuuden, mutta kun velan maksun aika tuli, vajosi mies koomaan kuin kivi järvenpohjaan. Eikä auta kuin kansan vaan odottaa kuninkaansa tervehtymistä, jotta tuo hirteen saataisiin henkensä heittämään.

On pohjoisen asukas kylmä kuin jää - se onko syrjintää

Se on kuulkaa sillä lailla, että tässä maassa on vielä pohjoisen pallonpuoliskon syrjintää, vaikka etelään aina päiväntasaajalle asti on mokoma saatu kitketyksi tai oikeastaan roskiin heitetyksi. Muutama vuosi sitten riskillä kädellä ja kimeällä äänellä pantiin karamellitehdas kuriin ja kääreet uusiksi, kun loukkasi Afrikan ihmistä kovin Neekerin suukko -niminen makoisa täytesuklaapallero. Ja samalla melskeellä saatiin myös ikiaikainen lakritsipatukka uuteen kuosiin, kun eihän nyt sovi mustan ihmisen kuvaa laittaa lakeripaperiin.
Mutta mitä ihmettä? Onpa jäänyt vielä rasisminvastaiselta liikkeeltä huomaamatta muuan elintarvike, joka muokkaa lapsen mieltä kylmäksi muuatta ihmisryhmää kohtaan. Tai oikeastaan se antaa kuvan, että tuo pohjoisen asukas on kylmä kuin jää ja ruskea kuin suklaa. Eskimo! Johan nyt olisi asiaan jo puututtu, jos jäätelöpuikon nimi olisi vaikka Saamelainen. Tai Lappalainen. Tai Kalixin kylmä Härski - tikkujää, joka sopii huulille.
Sanokaa minun sanoneen, että puuttuu tuohon asiaan vielä yksi jos toinen ihmisoikeustaistelija eikä taistoaan lopeta ennen kuin on puikea puikko paremmassa paperissa. Eikä tässä vielä kaikki. Onpa jossakin suklaapaperissa pandan kuva. Ja panda taas on vahvasti rauhoitettu eläin. Sitä ei saa syödä eikä varsinkaan ylensyödä - loppuuhan se tuolla menolla kokonaan. Viesti mikä viesti, aattelepa ite.

Sukuni nokkela pikkumies

Suvussani kasvaa varsin nokkela ja sanavalmis pikkumies. Hän aloitti viime syksynä esikoulun, ja ensimmäisen esikoulupäivän jälkeen hän ilmoitti koulussa olevan varsin mukavaa, mutta että hän pitää kaikki sadepäivät lomaa. Äiti selitti pojalle, ettei koulussa enää voikaan lomailla oman mielensä ja ilmojen mukaan, vaan lomaa pitää erikseen pyytää, jos sellaista välttämättä tarvitsee. Isä lupasi lohdutukseksi lapselle, että kun seuraava loma tulee, he voivat yhdessä savustaa kaloja.
Seuraavana päivänä poika käveli reippaasti opettajan luokse.
- Ope. Saisinko lomaa, kun mennään isän kanssa savustamaan kaloja.
Opettaja soitti lapsen isälle ja kertoi luvanneensa lomapäivän. Tottahan toki pojan pitää päästä isän mukaan kaloja savustamaan.
Tehtävä on, mitä luvattu on ja niinpä isä ajoi siltä istumalta kalakauppaan, kun poika kerran oli heille savustusloman puhunut. Luulenpa, ettei tuo sukuni nokkela pikkumies armeijassakaan ihan lomatta jää;-)

Pakko tappaa, kun ennen oli paremmin

Ystäväni Jorkki kirjoitti blogissaan, ettei vastuullisessa asemassa oleva rajapintapoliitikko (protestinostepelle) saisi kirjoittaa ihan mitä mieleen juolahtaa ja että hän miettisi tarkemmin sanojaan. "Jos äärikahelin päästä on pultti irtoamassa, voi varomaton lausunto kiertää sen viimeisen jengan irti." Noin juuri tapahtui viikko sitten Norjassa. Tuo Norjan massamurhaaja kirjoittaa manifestissaan (eli sekavassa sepustuksessaan), kuinka hänen mielestään 50-luvulla kaikki oli paremmin, äidit kotona laittamassa lapsille ruokaa, lapset koulussa tottelemassa opettajaa ja isä onnellisena tehtaassa työssä tienaamassa jokakuista tilipussiaan. Hänellä, nostalgian kuristamalla tappajalla tuskin on tuosta ajasta kovin paljon kokemusta, kun on itse syntynyt 70-luvulla.
Elin lapsuuteni 60-luvun Suomessa. Olin kuusivuotias, kun isäni kuoli astmaan eli siis tukehtui hengiltä. Itse kärsin nykyisin vähän noista samoista oireista, mutta ahdistavan hetken tullen tupsautan keuhkoihin annoksen Ventolinea ja pian on taas helppo hengittää.  Ei ollut siis ainakaan tuo asia ennen paremmin. Ja kun tulin koulusta kotiin, ei ollut äiti vastassa lämpimän ruuan kanssa, vaan aikaisin aamulla hän lähti lypsämään paria lehmää talvella omaan navettaan ja kesällä yhteislaitumelle neljän, viiden kilometrin päähän. Aikaisin oli matkaan lähdettävä, sillä jo seitsemältä hänellä alkoi työ milloin milläkin rakennuksella ruukiämpärin hämmentäjänä tai ikkunanpesijänä tai naulankiskojana laastisista laudoista. Ja kun sitten neljän jälkeen äiti tuli kotiin, hän lähti saman tien iltalypsylle talvella siis omaan, kylmään navettaan tai kesällä neljän, viiden kilometrin päähän yhteislaitumelle. Polkupyörällä kauniilla ilmalla, polkupyörällä rankkasateessa, polkupyörällä myrskyssä, polkupyörällä myöhään syksyllä räntäsateessa... Ei ollut tuokaan asia ennen kovin paljon paremmin.
Amerikkalaisissa elokuvissa kaikki oli kuitenkin toisin. Kellohameiset äidit huiskuttivat ison, valkoisen talon terassilla, kun mies käynnisti Cadillacinsa tai Chevroletinsa ja kaarsi kravatti kaulassa pitkin asfalttia toimistoonsa, ja lapset vilkuttaen juoksivat lakeerikengät kiiltäen ja eväslaatikot repussa kolisten koulubussiin.  Oli Elvis johtotähti ja Anka ihanne. Voi miten kaikki oli 50-luvulla paremmin. Elokuvissa.
Se viimeinen jenka irtosi ja hyökkäys modernia, avointa yhteiskuntaa vastaan vaati Norjassa lähes sadan ihmisen hengen - kuin elokuvissa, jossa kaikki on aina paremmin millä tahansa vuosikymmenellä.