Naisen tuoksu

Koulussa opetetaan biologiaa, matematiikkaa, puutöitä, ruotsia, englantia, kuvaamataitoa... Hyviä taitoja kaikki. Minä toivoisin kouluun vielä yhtä oppiainetta: kanssaeläminen.
Kanssaelämiseen kuuluisivat aivan kaikki arkipäivän asiat, kun toinen ihminen kohdataan.
- Hyvää huomenta, ystävä. Miten nukuit?
- Voinko auttaa, kun näyttää kovin raskaalta?
- Kävipäs sinulla huono tuuri. Minulla on tässä sattumalta toinen samanlainen. Tarvinnet sitä.
Monenlaiset ovat ne kanssaelämisen taidot, joita ihminen pitkällä matkallaan tarvitsee. Olen joskus käynyt jossakin juhlassa, jossa on paljon naisvieraita. Jokainen (useimmat) heistä on suihkuttanut iholleen ja jotkut jopa vaatteilleen kalliita parfyymejä tai hieman halvempia hajusteita tuoksuakseen hyvälle. Mutta kun nuo kymmenet, sadat yksikseen jopa hyvät tuoksut yhdistyvät ahtaassa tilassa, tulee ilmaan uskomaton hajupallo, joka poksahtaa kuin minun poikasena naapurin rouvan pelakuun edessä täyteen puhaltamani ilmapallo: POKS. Ja terälehdet hajoavat pitkin seiniä ja lattioita ja jäljelle jää vain rujo ranka. Ja noissa samoissa juhlissa on melkein yhtä monta miestä, joilla on kainalossaan yhtä jos toistakin deodoranttia, Menneniä tai Axea. Illalla on pää kipeä ja nenän limakalvot huutavat vaseliinia.
Kun haistan naisen puhtaan ihon, se on maailman kaunein tuoksu. Vasta pesty, raikkaan vaatteen peittämä naisen iho on kuin kesäyön alku, raukea, kasteinen, hiljainen ja suloiseen yöhön painuva.
Naisen tuoksu on kanssaelämisen vuosikurssin pisin oppijakso ja siitä voi joskus joku saada ylioppilaskirjoituksissa jopa laudaturin. Toivottavasti.

Saako naapurin tontille rakentaa?

Tuli rakennetuksi sauna ihan vain metrin verran naapurin tontille. Joten kyllä kai sen sitten saa rakentaa. Enemmänkin minusta on tärkeä kysymys se, saako jo rakennetun saunan jättää naapurin tontille, vai pitääkö se siirtää sieltä pikimmiten pois. Noita asioita pohdiskelin juhannuksen tienoilla ja pohdiskelen vähän vieläkin; nyt tosin vähän eri kulmasta.
Talvella korkean lumen aikoihin alkoi saunanrakennusprojekti eikä tontin myyjä ihan tarkkaan muistanut rajoja - eikä tullut sitten siinä lumisessa maisemassa niin mieleen alkaa mittaillakaan umpihankisia pihoja. Katsottiin, että eiköhän se raja jostakin tuosta menne. No ei ihan mennyt.
Juhannuksen aikaan tuli sitten naapuritontin uusi omistaja paikalle ja alkoi mittailla oikein kelamitalla omistuksiaan. Katsottiin, että kutakuinkin oli saunan paikka talvella oikein arvattu, mutta että vain kutakuinkin. Lupasin siirtää saunani uuteen paikkaan, mutta naapuripa toppuutteli minua ja sanoi hädän tuskin olevan juuri sen näköinen, että muuttamaan pitäisi alkaa. Jospa hän tekisikin oman saunansa siihen viereen, niin saisipa molemmat laskea pesuvetensä samaan, jo kerran kaivettuun kivimonttuun. Ei tehnyt mieli alkaa rajoista riidellä. Ei alkuunkaan. Nyt minua askarruttaa enemmänkin, loukkaantuuko naapuri, jos sittenkin siirrän saunan pois hänen tontiltaan. Loukkaantuuko siitä, etten kenties haluaisikaan kylpeä hänen kanssaan vieretysten. Tällaiseen en ole ollenkaan tottunut täällä Suomessa, missä rajoista on aina riidelty milloin käräjätuvissa, milloin rintamilla. Tuo sauna tosin onkin rakennettu Ruotsiin, siis naapurin tontille.

Reittä pitkin rinssiksi

Ennen vanhaan osattiin olla ilkeitä. Jos jollakin miehenpuolella oli niin hyvä onni, että saattoi köyhänä rakastua rikkaaseen perilliseen ja onnistui myös saamaan vastarakkautta naimalupaukseen asti, jo pian alkoivat kateelliset korpillisen raakkumisen reittä pitkin rikkauksiin kiipeämisestä. Onhan tuosta toki olemassa varsin kansantajuinen elokuvakin, jossa Uuno Turhapuro onnistuu pääsemään rikkaisiin naimisiin ja ilmoittaa asian kavereilleen varsin kovaäänisesti heti aamenen jälkeen.
Kyllä sitä osataan olla ilkeitä myös tänään. Viikonloppuna sain seurata lähes kellon ympäryksen maailman onnellisimpia ja komeimpia häitä suorana televisiolähetyksenä. Näin Ruotsin kuninkaan tyttären vietävän vihille varsin komeasti. Mutta eipä ollut tuleva puoliso minkään maan prinssi tai edes herttua tai kreivi, ei jaarli eikä edes johtava upseeri, vaan olipa aivan tavallinen pienyrittäjä, starttirahalla alkuun päässyt punttisalin pitäjä. Tuon asian olin näkevinäni myös kuninkaan ja kuningattaren kasvoilta, ja taisinpa mokoman asian havaita monen kaukomaisen kuninkaallisen vieraankin silmänurkassa. Kun papin ikiaikaisen aamenen jälkeen pienyrittäjää puhuteltiin Prinssi Danieliksi, ajattelivat varmaan kaikki siniveriset kruunujensa alla, että niin sitä vaan nykyaikana rahvaan joukosta noustaan reittä pitkin rinssiksi. Niin ajattelivat mokomat siniveriset. Luulevat olevansa muita parempia. Hävetä saisivat. Tä? Mitä? Vai minäkö se niin ajattelinkin? Hemmetti sentään. No. Onhan minussa sentään jotakin yhteistä kuninkaallisten kanssa;-)

Mikäs sen nimi taas olikaan

Pienet lapset ovat usein illalla kiukkuisia ja itkuisia ja haastavat vanhempiaan taistoon milloin syömisen, milloin pesemisen tai nukkumaan menon kanssa. Enkä ihmettele. Se on näetsen sillä tavalla, että kun ihminen oppii yhden päivän aikana liikaa uutta asiaa, tulee aivan väkisin vihaiseksi ja kiukkuiseksi. Pää väsyy.
Olen tämän kevään aikana saanut opittavakseni niin monta uutta asiakokonaisuutta, että luulen uudenoppimisen pinnan tason olevan jo melko lailla niissä äärissä, missä täydet tynnyrit yleensä vuotavat yli. Alkaa jo vähitellen kiukuttaa kaiken uuden oppiminen.
1. Olen opiskellut kaivon rakentamista ja sen veden käyttökelpoiseksi muuttumisen prosessia suurimmaksi osaksi kantapään kautta. Nyt alkaa vähitellen tuskan ja työn jälkeen kirkastua niin mieli kuin vesikin.
2. Olen opiskellut kompostoivan käymälän toimintaperiaatteen ja senkin kantapään kautta. Ja tiedän nyt senkin, miltä lehmistä tuntuu kesäisellä niityllä, kun miljoona kärpästä pyörii ympärillä eikä yksi häntä riitä niitä kaikkia pirulaisia hätistämään.
3. Olen opiskellut veneilyn aakkosia kivikkoisessa Pohjanlahden pohjukassa sekä kantapään että melko kalliin potkurin kautta. Sen verran jo osaan merikorttia lukea, että karikon kykenen väistämään. Mutta jos tuuli on liian kova taitoihin nähden, ei minulla ole vielä rohkeutta ajaa tarpeeksi kauas ulapalle, jotta osuisin väylän keskelle. Ja yleensä ne kivet ovat melko lähellä rantaa.
4. Olen opiskellut uuden valokuvauskaapin käyttöä sekä kiinan-, ranskan- että englanninkielisestä, todella puutteellisesta manuaalista. Tuosta kiinalaisesta versiosta en ymmärtänyt sanaakaan, ranskalainen laitos avautui kuvin ja englanninkielinen taas jättää aika paljon oleellista kertomatta. Ja eihän sitä tietysti ole suomennettu. Jos joku minulle vielä joskus moittii Lidliä, sanon minä vaan, että kyllä siinä talossa osataan manuaalin tekemisen taito. Ostatpa vaikka vain ruuvimeisselin, siinä on mukana täydellisyyttä hipova käyttöohje kaikilla kuviteltavissa olevilla kielillä.
Niin. Ja sitten vielä pitäisi oppia monta uutta soittokappaletta kesän keikoille ja vähän lisää ruotsia. Ja mikäs se olikaan sen Ruotsin prinsessan miehen nimi?

Moraalin hentoutta

Jalkapallo on hienoa ja herkkää urheilua. Sen näin taas, kun seurasin Brasilian ja Pohjois-Korean maailmanmestaruuskamppailun alkusarjan peliä. Jalkapalloilijat ovat melko tuhteja miehiä: täyttä lihasta jokaisessa on satakunta kiloa ja jalat ovat paksut ja vahvat kuin graniittipylväät. Käsivarren lihakset pursuavat hihoista kuin Tapolan makkarat luonnonkuoresta ja niska on leveä ja jykevä kuin jeepin puskuri.
Olen harrastanut mustaan vyöhön asti korealaista kamppailulajia, han moo doa. Siinä pyritään heitoin, potkuin ja nyrkein horjuttamaan vastustajan tasapainoa. Pelkästä osumasta ei saa ottelussa pisteen pistettä, vaan vastustajan on tuosta osumasta selkeästi heilahdettava eli menetettävä reilusti tasapainonsa. Vaikka ottelijat usein ovat vahvoja ja viimeisen päälle treenanneita urheilijoita, ottelut saattavat päättyä jopa 0-0 -tilanteeseen. Tasapaino ei ole horjunut ottelun aikana kertaakaan. Tosin lajissa on monia painoluokkia ja kevyimmät ovat vain kolme-, neljäkymmenkiloisia ja suurimmat sitten - niinpä - tuollaisia jalkapallonpelaajan kokoisia järkäleitä.
Kun brasilialainen lihaskimppu törmäsi eilisessä ottelussa itseään puolta pienempään pohjoiskorealaispelaajaan, jatkoi Korean kommunisti urheasti kompuroiden matkaansa pallon perässä ja yritti viimeiseen asti saada palloa vastustajan maaliin. Mutta kun pieni ja hennohko pohjoiskorealainen puolestaan törmäsi lihaksikkaaseen brassiin, tämä kaatui päistikkaa nurmelle ankara ilme kasvoillaan: sattuu eikä pysy pystyssä. Plääh. Jokainen tietää tuon filmaamisen touhun ja minusta se on moraalittomuutta. Se on vilppiä, jolla yritetään kalastaa etua itselle ja omalle joukkueelle. Pohjois-Korean vaatimaton joukkue näytti maailmalle, että kipu on toisarvoinen asia eikä mies pienestä heilahda. Miksi tämä länsimainen kulttuuri ei ota oppia idästä? En tiedä. Ehkä se vain on niin, ettei kommunisti irvistä lännessä koskaan, ei varsinkaan kivusta. Vai onko se sittenkin vain kansalaisten moraalin vahvuutta lännen heikkoutta vastaan.

Tuoksutko hyvälle pahassa paikassa

Kaksi pystykorvaa hölköttelee pitkin tietä vierekkäin. Toinen haukahtelee ja murahtelee, mutta toinen ei tuohon juurikaan kiinnitä huomiota. Hännät heiluvat iloisesti. Tuleepa vastaan isäntänsä kanssa polkupyörän ohjaustangon muovikorissa istuen joku kiinanpalatsikoira, mutta kaverukset eivät tuota huomaa eikä tunnu olevan kovin kiinnostunut pieni korissa istuva karvapallo noista pystykorvistakaan. Haukahtelee sekin iloisesti aivan toisiin suuntiin. Ei se heiluta isännälleen töpöhäntäänsä, vaan aivan ovat muut asiat ja toiset koirat nökkönokalla mielessä.
Pysähtyvät kaikki R-kioskin eteen. Kiinanpalatsikoira vilkaisee pystykorvia, mutta unohtaa ne jo kohta taas ja alkaa haukahdella aivan omiaan. Se näyttäisi aivan kuin hymyilevän. Murahtelee ja vingahtelee ja kurisee kuin sitä mahan alta raaputeltaisiin. Pystykorvat sen sijaan istuvat rinnakkain, mutta ovat kuin toista ei olisikaan. Pieni murina kuuluu molempien rinnasta, urahtelu, purina ja kurahtelu.
Eihän koira noin käyttäydy. Koira on aina kiinnostunut lajitovereistaan. Se haistelee heti vastaan tullessaan kuonot ja ketarat, kaulan ja peräpään ja tekee hetimmiten johtopäätöksensä: jonninjoutava tai vallan kelvollinen kumppani. Jo kiristyy kaulassa köysi ja isännän tai emännän käsi venyy, kun vastaan tulee toinen koira. Haistamaan on päästävä, juttelemaan ja vaihtamaan kuulumiset. Jos ei tunne hajua, ei ole mistään kotoisin.
Mutta toisinpa on ihmisellä, jolla on kännykkä. Hän voi kävellä kaupungilla ystävänsä kanssa tätä edes huomaamatta ja jutella kännykkäänsä kuin tuota vierellä kulkevaa kaveriaan paremmalle ihmiselle. Ja kun tulee ystävä vastaan, hän tuskin tuota edes huomaa, kun pitää laittaa kävellessä tekstiviestiä vielä tärkeämmälle ihmiselle.
- Ootko pahassa paikassa?
- Tuoksun hyvälle vierelläsi.
- Emmä sulta kysyny. Hei. Ootsä siellä vielä?

Sattuu!

Valkoisen, kovan ja kestävän kuoren alla asuu kokonainen elämään valmistautuva tulevaisuus, joka hempeästi hautomalla saadaan tunkeutumaan ulos kuorestaan ja lähtemään kohti suurta seikkailua, kohti tuntematonta vaellusta syntymän ja kuoleman välissä. Tai sitten se joutuu ennen ensimmäistäkään askelta kuumalle pannulle paistumaan ahnaan ihmisen maukkaaksi välipalaksi.
Sanotaan, ettei munan keltuaisessa, munasolussa tai valkuaisessa ole hermostoa, joka saisi tuon keltavalkoisen alkuelämän pannulla kirkumaan tuskasta sikäli, mikäli munalla olisi jo suu valmiina huutamaan. Mutta joka tapauksessa minusta tuntui yhtäkkiä vastenmieliseltä laittaa munakasta. Miten saisin tuon kuoren sisuksen varmasti nukahtamaan tai peräti narkoosiin ennen paistamista? No. Ehkäpä kananmuna ei nyt niin kovin suurta tuskaa tunne paistuessaan, mutta kenelle tulisi mieleen laittaa vaikkapa elävä kala paistinpannulle tirisemään. Toisaalta syödäänhän kaviaariakin suurena herkkuna. Elävää sekin on, vai mistä kuvitellaan sen elämän yhtäkkiä sampeen putkahtavan.
Olisipa tästä kohdasta varsin herkullista lähteä rönsyilemään kaikenkarvaisiin uskontoihin ja näiden ruokarituaaleihin. Miten vanhan kanamunan saa vielä syödä? Milloin munan sisältö alkaa tuntea kipua. Joissakin maissa syödään kuoren sisältä vielä kuoriutumaton valmis poikanen suurena herkkuna. Hmmm. Mitä enemmän ajattelen tuota munan sisältöä ja mitä enemmän ajattelen siitä syntyvää (kiihko)uskonnollista(kin) pohdintaa (miten valmistan oikeaoppista kosherpossua), sitä enemmän sattuu. Taidan lähteä Häggmannin kahvilaan syömään juustosämpylän.