Talvisodan henki ja aikamiehet

Juuri tällä hetkellä 70 vuotta sitten talvisotaa on käyty kolme tuntia 50 minuuttia. Suomen ja Neuvostoliiton rajalla on kuollut satoja, ellei tuhansia nuoria miehiä. Jonkun unelmaa oltiin käynnistämässä, toisten unelmat olivat sortuneet kasvoilleen itäsuomalaiseen lumihankeen. Noissa aamuhämärän huuruissa alkoi syntyä vuosikymmenten jälkeen uusi, isänmaallinen henki, yhteishenki, talvisodan ihme. Unohdettiin menneet, parin vuosikymmenen takaiset vihat ja kaunat veljeä ja naapuria vastaan, unohdettiin valkoiset ja punaiset nauhat, unohdettiin hallaisat puheet ja teot.
Kahvikupit kilisivät, sanomalehdet ratisivat, miehet puhuivat, ottivat kantaa. Seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin, lukuisia sodasta kirjoitettuja kirjoja ja lehtiartikkeleita myöhemmin meillä oli itse kullakin omanlainen kuva tapahtumista, noista 105 päivästä Suomen talvessa 70 vuotta sitten. Mitä tehtäisiin tänä päivänä? Olisiko meistä kaupunkilaistuneista ihmisistä enää tätä maata puolustamaan? Tai meidän pojistamme?
Kyllä olisi! Vähissä ovat tässäkin maassa ne nuoret miehet, jotka osaavat metsissä kulkea kuin esi-isänsä vuosikymmeniä sitten. Mutta mieli on isiltä peritty. Kyllä se nopeasti oppisi metsäpolut, joentörmät, kurut, kylätiet... Nykymiehen tahtoa puolustaa maataan ei saa epäillä. Se on isien haudoilla ilkkumista.

Tule juhlimaan, isoveli ja voita miljoona

Tekisi mieli järjestää juhlat, sellaiset yleiset, johon kaikki voisivat tulla. Tekisi mieli kutsua sinne hyvät ystävät ja tutut ja puolitutut ja vähän oudommatkin. Ihan vaan juhlimaan ja hauskaa pitämään.
"Soita numeroon 010101 heti. Sinulla on vielä minuutti aikaa. Jos tiedät, mikä on Suomen pääkaupunki, voit voittaa 10.000 euroa. Ja viikon päästä summa on kasvanut miljoonaan. Mutta silloin ei enää Helsinki (uuuupsssssssshit)riitä, vaan sinun pitää tietää, mikä oli Suomen pääkaupunki ennen Hellsinkiä. Wauuuuuuuuu. Jeeeeeeeeee. Soita heti. Sinulla on vielä kolkytsekkaa aikaa. Nyt heti luuri käteen ja rahaa tulee. Ajattele, miltä tuntuu voittaa miljoona. Musta se on sairaan iso kasa rahaa. Siis mikä on Suomen helsinki eiku mikä on Suomen pääkaupunki ja nyt nopeesti vaan sieltä sohvalta ja jääkaapilta soittelemaan tänne ja ssiiikaaaasuuuuri setelinippu oottaa just sua plääääääääääh ja hengästys..."
Tekisi mieli järjestää juhlat. Ja järjestänkin. Mutta en jaksa höpöttää asiasta puolta tuntia ja laittaa tuhatta tekstiviestiä ja vakuuttaa, että juhlissa on kivaa ja nastaa ja jos tuut, voit voittaa vaikka mitä. Miksi juhliin ei enää tulla, jos kutsu toimitetaan juhlijoille vain kerran niin kuin ennen tehtiin? Miksi pitää sama asia toistaa joka päivä parin viikon ajan, että ihmiset uskoisivat. Minähän olen mainosmies. Kyllä minun se pitäisi tietää. Se on telkkarin vika. Se on telkkarin nujerruskampanjaohjelmien vika, että ihmiset passivoituvat valmiiksi purrun puuron nielentään.
Tekisi mieli järjestää juhlat. Ja järjestänkin. Mutta olen siellä ihan yksin yhden tekstiviestin kampanjalla.

Sähköisiä sähköisiä

Eloisasti liikkuva, rytmikkäästi kulkeva, räiskähtelevän letkeä mies saattaa hyvinkin olla sähköinen isä, elohiiri, energiapommi, myslisuklaatiivistejuoma. Kun vietetään isäinpäivää marraskuun pimeässä ja kun teitten varsilla vilkkuu ja poksahtelee, ei pidä säikähtää. Siellä kulkee vain lauma sähköisiä sähköisiä yhteiselle lounaalle.

Ympärillä on vain voittajia

Jos maailmassa ei olisi opittu kilpajuoksua, täällä eläisi vain yksi eläinlaji eikä se olisi ihminen. Se olisi suurin koskaan elänyt lihansyöjä. Sen esi-isistä ei ole jäänyt maapallolle minkäänlaista todistetta, ei fossiilia, ei luunmuruja, ei jälkeä laavaan, ei kiveen. Se ei olisi minkään joskus eläneen otuksen näköinen, ja siksi sitä onkin mahdoton kuvata.
Sillä hetkellä, kun ensimmäinen elävä olento keksi juosta toista elävää olentoa karkuun, alkoi maailma kehittyä sellaiseksi kuin se nyt on. Nopeimmat juoksivat hitaampia karkuun ja älykkäimmät osasivat jopa karata ja piiloutua, jos olivat saalistajiaan hitaampia. Tarve kehitti mitä erilaisimpia systeemejä pelastautua tai voittaa kilpajuoksu. Kun katsoo ympärilleen, näkee siis vain voittajia.
Maailman nykytila perustuu pelkästään kilpailuun, kilpajuoksuun kaikkea vastaan eikä se pääty koskaan. Kun härkä veti ensimmäistä nelikulmarattaista vaunua, joku halusi kiivaasti ohi ja hioi kulmat rattaista pois;-) Kun lintu lensi ihmisen ohi, tämä halusi vielä paremmaksi ja kehitti itselleen siivet, hyppäsi vuorenrinteeltä ja kuoli. Näin huimimmat ja tyhmimmät karsiutuivat järkiään pois ja vain ne, jotka todella oppivat lentämään, selviytyivät. Tästä voisi äkkipäätään päätellä, että lentäjät ovat evoluution huipulla. Itsekin olen siis melko korkealla, koska olen liitovarjoilija ja laskuvarjohyppääjä. Ehhehhehheh.

Poro ymmärtää lantalaisen kiireen

Ajelin sunnuntaina puolilta päivin Sodankylästä Rovaniemelle päin sallittua satasta. Luonto helmeili puhtaan valkoisena parin asteen pakkasessa, ja aurinko värjäsi taivaalle kultaisen kehrän. Tie oli suora ja leveä ja... poronhoitoalueella. Lantalaisena ei aina muista, että tienvarsien aitauksissa olevat porot ovat vain ikään kuin symboleja yhteydestään ihmiseen. Poro on kuitenkin vapaa vaeltamaan sinne, minne sitä huvittaa - vaikkapa vilkkaasti liikennöidylle maantielle.
Luonto on keksinyt värittää poron melko mukavasti luontoon sopivaksi. Se on lumitaustaa vasten lumivalkoinen, vähän naavainen tai jäkäläinen kuin kulkemansa maasto.
Näin muutaman kymmenen metrin päässä komean hirvaan ja sen vierellä keikkasi vaadin mitä lie mielessä. Painoin jarrua. Normaalisti jarrut alkavat rutista, mutta nyt vain renkaat lukkiutuivat. Vauhti ei paljoa hidastunut, kun auto luisti jäänliukkaalla tiellä. Sanoin vain mielessäni: "Pysykääpäs poroset siinä, missä nyt olette. Minä yritän ajaa tuosta teidän keskeltänne, kun en muutakaan voi." Ja siitä auto sujahti kahden rauhallisen Lapin elävän välistä kuin mitä luonnollisin reitti olisi. Ei paljon muuttanut kumpikaan asemaansa. "Lantalainen siinä taas kaahaa! Minä hänelle hyppimään, pyh." Onneksi ymmärsi poro lantalaisen kiireen eikä itse samaan sortunut. Ei tarvinnut kummankaan suotta toisiinsa törmäillä.

Konkurssipesän lakimies

Soitin tänään yritykseen, joka oli haettu konkurssiin. Puhelimeen vastasi konkurssipesän lakimies.
Lentokoneessa kuuluu joskus pelottavia ääniä, ääniä, joita ei halua kuulla tai joita ei koskaan kaipaa. Kun laskutelineet kolahtavat sisään, kuuntelen poikkeuksetta mahdollisia jälkikaikuja. Tai kun matkustan laivalla talvisaikaan ja jäät ryskyvät laivan kylkiin, äänet ovat kesävesiveneilijälle täysin vieraita ja niiden ontto kumina raastaa mielikuvitusta ja nostaa adrenaliinin korkkiin asti.
Pimeänä talvi-iltana pakkasen kovettamalla hangella kuuluva matalan kumea suhiseva humina saa minut pyörähtämään ja tarkistamaan kaikki ilmansuunnat jalkojenjuurista horisonttiin asti. Kun lumi irtoaa kovettuneesta kuoresta ja putoaa maahan, tuo ääni on aavemaisen pelottava.
Kun soitin tänään yritykseen ja minulle vastasi konkurssipesän lakimies, kuulin laskutelineiden kolahduksen, jäiden kumahtelevan ryskeen laivan rautakylkiin, humahtavan hangen kummitusmaisen huokauksen.

Voi kun se taas riesan lykkäis

Näin vuoden pimeimpänä aikana tulee mieleen tositarina Lapista. Siellähän on aina osattu elää luonnon ehdoilla. Kun on kesä ja valoisaa, tehdään työtä ja harrastellaan. On pitkää päivää aikaa tehdä ja puuhastella yhtä ja toista hyödyllistä ja hyödytöntä. Ja kun kaamos pudottaa harmaanmustan villapeitteensä nukkujan niskaan, elämä pysähtyy uutta voimaa keräämään, tasaantumaan ja rauhoittumaan. Mutta tulee miehelle aika, ettei enää niin jaksa touhuta ja vääntää ja kuluttaa voimia joutavaan. Olisi mukava vain pötkötellä ja imaista piipullinen, jolle sellainen maistuu, hörpätä kuksallinen nokipannusta, naida napsauttaa harvakseltaan, milloin sattuu sellainen mieliteko hämärissä mieleen muistumaan.
Niinpä katsoi jo iltapäivästä ehtooseen ikääntyvä Aslak kaamoksen jälkeisenä ensimmäisenä päivänä sängynpohjalla maatessaan, kuinka aurinko vaivaisesti nosti päätään ja kaljunsa kumotti taivaanrannassa:
"Jo vain se tuosta saatanasta taas riesan lykkää."