torstai 5. helmikuuta 2015

Juke ja Tuke ja kauniit kukkaseppeleet

Metsäpolku oli vielä sulaneesta lumesta märkä, kun Jadelmiina, Juulia ja Henkka Maukka astelivat kohti majaa. Mukaan he olivat lämmittäneet monta litraa maukasta maitoa. Henkka Maukkaa hymyilytti.
- Minua oikein naurattaa, kun ajattelen Jukea ja Tukea.
Jadelmiina pysähtyi ja katsoi Henkka Maukkaa suoraan silmiin.
- Ketä ne on?
- Ei paljon ketään, Henkka Maukka vastasi, mutta ei voinut olla nauramatta ääneen.
- Ne ovat vielä niin pieniä, etteivät ne ole oikeastaan vielä ketään.
Jadelmiina oli aivan eri mieltä eikä suostunut ottamaan askeltakaan, jos Henkka Maukka ei paljastaisi salaisuuttaan.
- Te näette aivan pian. Jatketaan matkaa vain.

Eikä heidän tarvinnut ottaa kuin muutama askel enää, kun majan suunnalta alkoi kuulua hiljaista hyrinää ja tuhinaa kuin joku olisi nuhaisena nuuhkinut ja vähän pärskähdellyt. Aurinko paistoi korkealta ja lämmitti suojaista metsää. Tuuleskeli niin hennosti, että lehtipuiden oksat vähän värähtivät, mutta kuuset seisoivat rauhallisina kuin olisivat katselleet metsämajalle tulijoita hyvin korkealta ja hyvin arvokkaasti. Jadelmiina kurkisti majaan.

- Henkka Maukka ei narrannutkaan, huusi Jadelmiina iloisena ja tarttui Juuliaa kädestä ja veti hänet ovelle.

- Katso, Juulia. Juke ja Tuke. Miten suloisia ne ovatkaan, miten pehmeitä ja pörröisiä.

Pienet karhunpojat seisoivat metsämajan punaisella matolla ja katsoivat ruskeilla nappisilmillään vuoroin Juuliaa ja Jadelmiinaa. Niiden mustat ja kosteat kuononpäät liikkuivat puolelta toiselle ja haistelivat ja maistelivat ilmaa ja tutustuivat uusiin metsänasukkaisiin. Niitä ei pelottanut ollenkaan, sillä niiden tarkkavainuinen kuono kertoi heille, ettei vaaraa ollut lähimaillakaan.

- Mitenkäs täällä jaksellaan, kysyi Henkka Maukka ja kurkisti sisään.
Tuke astui karhuntassun verran eteen päin, nuuhkaisi pitkään ja nousi takatassuilleen.

- Kuiskaan sinulle, Tuke sanoi aivan hiljaa niin, etteivät Jadelmiina ja Juulia kuulleet muuta kuin puhahtavan tuhauksen. Hyvin hellästi se työnsi kuononsa Henkka Maukan korvaan kiinni ja kuiskasi.
- Minulla on äitiä ikävä.

Kun joulu oli mennyt ja uusi vuosi tullut, sattui Henkka Maukka Makkaranpaistajan kotikylässä hyvin surullinen tapaus, vaikka sen yön pitikin olla maailman iloisin. Maailma muuttui keskellä yötä paukkuvaksi ja rätiseväksi ja räiskähteleväksi ja sihiseväksi ja vinkuvaksi ja taivas kirkastui ja sammui ja kirkastui taas. Kipinät lensivät pitkin taivasta ja valtavat pamaukset tärisyttivät metsiä ja lumi varisi puitten oksilta. Karhuemo heräsi keveästä talviunestaan ja säikähti maailmanlopun tulleen ja ryntäsi pesäkolonsa suulle mokomaa melua ihmettelemään. Kun sen pimeään tottuneet silmät kohtasivat korkealla räjähtävän valopallon, se säikähti ja lähti juoksemaan pitkin metsää ja hiihtäjien jättämiä latupolkuja, kunnes se hyppäsi metsästä suurelle tielle. Samaan aikaan tietä pitkin ajoi kuorma-auto ja sen moottorin jyrinä säikäytti karhuemoa entisestään. Se nousi takatassuilleen, kun se pelkäsi niin kovasti. Kuorma-auto törmäsi karhuun ja karhu kaatui tielle. Sen hengitys höyrysi vielä ja se ajatteli kahta pientä poikastaan. Miten ne selviäisivät pitkästä talvesta ilman emon lämmintä turkkia, ilman emon maitoa. Ennen kuin se ehti ajatella ajatusta loppuun asti, sen hengitys lakkasi höyryämästä. Karhuemo oli kuollut.

Kaksi pientä karhunpoikaa jäi pesäkoloon aivan yksin. Sinne ne olisivat kuolleet kylmään ja nälkään, ellei pesä olisi ollut aivan Henkka Maukan metsämajan lähellä. Kun Henkka Maukka Makkaranpaistaja lähti uuden vuoden ensimmäisenä päivänä hiihtämään metsämajalleen, hän huomasi vanhan kuusen alla aivan kuin valtavan suuren muurahaispesän, jonka toisella reunalla istui kaksi värisevää karhunpentua. Niillä oli hyvin kylmä ja ne olivat niin nälissään, etteivät osanneet puhua edes karhujen kieltä. Henkka Maukka kantoi ne kainaloista roikottaen metsämajaansa, pyöritti ne punaiseen, pyöreään mattoon ja hiihti nopeasti kotiinsa. Hän lämmitti monta litraa maitoa kahteen suureen termoskannuun ja hiihti takaisin metsään ja juotti molemmat karhunpojat kylläisiksi ja iloisiksi.



- Minulla on äitiä ikävä, sanoi Tuke ja painautui Henkka Maukkaa vasten.
- Mutta onneksi kohta on kesä eikä enää palele, kuiskasi Juke.
- Onneksi kohta on kesä, vastasi Henkka Maukka ja halusi painia molempien pentujen kanssa.

Juulia ja Jadelmiina eivät kuulleet karhunpoikien ja Henkka Maukan puheita, eivätkä niitä olisi ymmärtäneet, vaikka olisivat kuulleetkin. Se oli metsän kieltä, jota Henkka Maukka oli oppinut käärmeeltä ja siililtä ja pihapuun peipposelta sekä pienen pieneltä pupuselta.

- Sinä et tosiaankaan narrannut, sanoi Jadelmiina ja silitti Tuken ja Juken pörröisen pehmeää turkkia.

Sillä aikaa, kun Juke ja Tuke ja Henkka Maukka painivat metsämajan pikkuisella pihamaalla karhunpainia, keräsivät Juulia ja Jadelmiina leskenlehtiä ja sinivuokkoja suureksi kimpuksi ja taittelivat niistä kauniit kukkaseppeleet. Kun oli aika sanoa metsämajan uusille asukkaille näkemiin siltä päivältä, asetteli Jadelmiina kukkaseppeleet karhunpoikien päähän. Siinä istuivat Juke ja Tuke majan ovella kuin kaksi karvapalloa silmät kirkkaina vilkutellen kukkaseppeleet karhunkorvilla.

- Huomenna taas nähdään, huusi Henkka Maukka.
- Muistakaa juoda maito ennen kuin se jäähtyy.

Karhunpojat katsoivat aivan rauhallisina lasten perään kiirehtimättä maitokupille.

- Sinä olet hyvä äiti, Henkka Maukka, huusi Juke.
- Sinä olet paras äiti, Henkka Maukka Makkaranpaistaja, huusi Tuke.

Eipä olisi kevätaurinko kauniimmin voinut paistaa pikkukarhujen kotimetsään. Siellä oli kaikki hyvin.

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Metsämajan uudet asukkaat

Kevät lauloi lintusina puissa ja pensaissa, visersi, sirkutti, vihelsi, vaakkui, raakkui ja huhuili. Kevät kuulosti Henkka Maukan mielestä linnunlaululta ja joskus myös kumisaappaan litsauksilta ja lotsauksilta, joskus molskauksilta. Mutta uudessa keväässä oli jotakin aivan erityistä. Kevät kuulosti myös moottoripyörän moottorin jyrinältä ja sivuvaunun kolinalta.

Lunta ei enää ollut maassa pälveäkään. Henkka Maukka muisteli vinon talon takana kävellessään, kuinka hän oli lähtenyt jouluaattona lentoretkelle joulupukin lahjareessä. Ei näkynyt enää jälkeäkään joulusta. Metsän reunaan katsellessaan hän näki siellä pienen kuusen kököttävän ja muisti, miten jänis oli loikkinut sen takaa pellon yli iloiset tonttuset selässään kuin pienen pienet lännenmiehet.

- Onko siellä ketään, Henkka Maukka huusi, mutta kukaan ei vastannut.

Juuri kun talitiainen lopetti laulunsa ti ti tyy, kuuli Henkka Maukka moottorin paukkeen ja sivuvaunun kitisevän kolinan. Siniharmaa savu nousi pajunkissapensaiden takaa ja kaksi kirjavaa kypärää keikkui latvusten yllä. Merirosvon näköinen mies istui moottoripyörän päällä kädet visusti kiinni ohjaustangossa ja katse lujasti tiessä. Mutta heti, kun hän huomasi Henkka Maukan vinon talon veikeällä pihamaalla, hän nosti kypäränsä visiirin ylös, heilautti kättään korkealle ja huusi isolla äänellä.

- Soromnoo, vinon talon potra poika. Kevät se on tullut tännekin oikomaan nurkkia ja vienyt mennessään talven lumet niin kuin muualtakin.

- Soromnoo, vastasi Henkka Maukka ja oli hyvin iloinen nähdessään takapenkillä pomppivan Juulian. Siitä hän tiesi, että sivuvaunussa istuisi Jadelmiina.

Äiti ja isä tulivat pihalle vieraita vastaan. Moottoripyörän takarenkaasta jäi ruudukas kuvio kosteaan hiekkaan ja pienet painanteet täyttyivät vedellä. Niistä tuli kuin uima-altaita monille ötököille, jotka kipittivät tai ryömivät tai hyppelehtivät tai lensivät tai pörräsivät. Merirosvon näköisellä miehellä oli uima-altaantekokone, ajatteli Henkka Maukka Makkaranpaistaja, mutta unohti asian aivan heti, kun sivuvaunusta nousi ylös Jadelmiina.

- Minulla on uusi kypärä, sanoi Jadelmiina.
- Joulupukki toi sen.

Henkka Maukka katsoi kypärää veikeän näköisenä kuin olisi nähnyt sen ennenkin.

- Sekös se olikin. Tuon muotoisen paketin näin jouluaattona joulupukin lahjareessä, kun sillä lensin pitkin taivaankantta.

- Höpsöttelet, sanoi Jadelmiina.
- Isä oli sen ostanut ja laittanut pakettiin, jonka pukki sitten nosti eteisestä sisälle. Ei se missään porokyydissä tullut. Etkä sinä osaa poron kanssa lentää.

- Osaanpas, jatkoi Henkka Maukka ja hoputti Juuliaa ja Jadelmiinaa lähtemään metsämajalle. Sinne oli muuttanut aivan uusia asukkaita.

- Ketä muka, kysyi Jadelmiina, mutta Henkka Maukka ei paljastanut salaisuutta.
- Sittenpähän näet.

(Jatkuu huomenna)




tiistai 20. tammikuuta 2015

Kestääkö sydämesi?

Sinun ihosi
hikoilee murheitani.
Sinun silmäsi
nauravat ilojani.
Kestääkö sydämesi?

maanantai 19. tammikuuta 2015

Kattila karstassa - kannattaako säästää

Aurinko sammuu,
räjähtää taivaan tuuliin.
Käy maapallo pian
matkaan kovin vikkelään
kohti uutta tähteään.

Sehän on näetsen sillä tavalla, että jonakin päivänä aurinkokattila on niin täynnä karstaa, että se tupsahtaa kuin öljykamina. Tups! Ja kun aurinko räjähtää ja sen vetovoima lakkaa, kimpoaa maapallo niin ärhäkästi matkaan kohti uutta vetovoimaista tähteä, jotta irtoaa kahvikuppi Hegun kahvilassa vahvimmankin ukon kädestä. Kun oli kuppilaparlamentti hetki sitten vielä Pohjanmaan laitamilla, on se posauksen jälkeen kukaties Jaavan merellä tahi Kalimantanilla.

Ja mitenkä sen käy ilmakehän? Jääpikö se paikoilleen ja jatkaa kivipallo ilmatta ukkoineen, akkoineen avaruuden laitamille, vai jäävätkö maailman elävät avaruuden ilmakehään roikkumaan ilman vielä äsken alla ollutta maapalloa? Siellä ovat maailman viisaimmat miehet ja härevimmät akat ilmapallossa yksinään pimeässä, sillä eihän se kuukaan enää loista, kun valonsa sai auringosta ja tähdet ovat liian kaukana valaisemaan. Jo vain nousee tulitikku arvoon arvaamattomaan siellä ja on kynttilä kysyttyä tavaraa. Kannattaa niitä siis aina mukana kantaa vaikka vain varulta.

Eipä siis ole kovin häävi ihmisen tulevaisuus liki aurinkoa. Olisi kannattanut sittenkin valita paikka vähän tarkemmin eikä tunkea niin lähelle tulikuumaa palloa, joka kohta kuitenkin räjähtää. Ronskimmatkaan laitteet eivät kestä huollotta miljoonia vuosia saati niin kovin herkkä aurinko.

Kannattaako siis säästää varsinkaan pankkiin? No tyynyn alle ei ainakaan kannata laittaa lantin lanttia. Mutta osakkeet säilyvät, kun nehän ovat nykyään vain merkintöjä pankkiohjelmassa. Ei muuta kuin töpseli taas seinään uuden auringon kyljessä ja kursseja katsomaan, jos vain jostakin saa hengenpitimiksi hitusen happea. Ja tunnusluku kannattaa jo nyt laittaa talteen, ettei lennä taivaan tuuliin siinä auringonvaihtohässäkässä. Se kun monesti häviää jo ihan tavallisessa arjessa taikka jää toisten housujen taskuun.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Jadelmiinan joululahja

Tuskin ehti vinon talon kaappikello soittaa kello kuuden sävelmää, kun Henkka Maukka oli täysin hereillä. Jouluaamuna ei saanut nukkua pitkään, kun oli niin paljon leikkimistä ja keksimistä, oivaltamista ja ihmettelemistä. Joulupukki oli tuonut niin monta mieluista lahjaa, ettei Henkka Maukka yksinkertaisesti osannut päättää, mikä niistä oli mieluisin.  Isä oli luvannut illalla, että joulupäivänä tehtäisiin metsänreunaan nuotio ja keitettäisiin nokipannukahvit ja paistettaisiin kultakylkiset makkarat räiskyvän nuotiotulen loimussa. Aivan kuin joulupukki olisi arvannut isän aatokset, oli Henkka Maukka saanut aivan oman, pienen punapäisen puukon. Aivan oikeassa nahkatupessa oli renksu, josta puukon saattoi laittaa vyöhön roikkumaan. Kun Henkka Maukka oikein tarkasti ajatteli, puukko oli paras joululahja. Ehdottomasti.

Isä oli jo kasannut kuivat nuotiopuut pulkkaan ja äiti täyttänyt korin monenmoisilla jouluherkuilla ja lisäksi grillimakkaralla ja juustokabanossilla, kun pihalta kuului moottorin paukahdus. Pakkasessa höyrysi vanha, keltainen moottoripyörä ja sen päällä istui tuuheassa turkissa ja karvainen kypärä päässään merirosvon näköinen mies. Sivuvaunusta pilkisti kaksi kypärää ja toisen kypärän sisältä Henkka Maukka tunnisti heti Jadelmiinan kauniit kasvot.

- Soromnoo. Se on suorastaan joulu tullut vinoonkin taloon, huusi merirosvon näköinen mies ja heilautti suurta kintastaan.

Äiti ja isä ilahtuivat kovasti jouluvieraista ja pyysivät heidät mukaan nuotioretkelle. Kohta marssi iloinen joukko kohti metsänreunaa. Henkka Maukka käveli koko joukon etummaisena ja heti hänen takanaan samoissa jäljissä astelivat Juulia ja Jadelmiina. Pulkka narisi mukavasti pakkaslumessa ja askelien alla lauloi joulun taika.

Iloisesti räiskähteli nuotio ja savu nousi suoraan kohti taivasta. Puunlatvojen tasalla se kuitenkin pysähtyi ja alkoi hajaantua leveäksi lautaksi. Isä sanoi, että savu kiipesi taivaan katolle ja alkoi maalata sitä. Hitaasti maalautui savukatto iloisten makkaranpaistajien ylle. Henkka Maukka katkaisi kaksi risua makkaratikuiksi ja teroitti niiden päät ja ojensi toisen Juulialle ja toisen, vähän pidemmän Jadelmiinalle. Kun äiti oli aukaissut makkarapaketit, otti Henkka Maukka yhden makkaran, teki siihen kolme kaunista viiltoa uudella puukollaan ja ojensi Jadelmiinalle.

- Hienot viillot. Omalla puukolla tehty, sanoi Henkka Maukka.

Kuului vinkuva ääni, kun makkara alkoi paistua. Ja kohta kuului poksahdus, kun kuori halkesi. Kaukana metsässä syvällä kivenkolossa nukkui kyykäärme ja sen kieli lipoi hitaasti ja se haisteli ihanaista makkarantuoksua. Mutta käärme oli niin väsynyt jouluaaton pororetkestä, ettei se jaksanut edes kylkeään kääntää. Muutaman kerran kieli vielä haisteli hyviä tuoksuja, mutta vetäytyi sitten takaisin käärmeensuuhun ja pysyi siellä kevääseen asti.

Hyvin pienet jalanjäljet erottuivat puhtaassa lumessa. Henkka Maukka kuiskasi Jadelmiinalle, että lumessa olivat tontun jäljet.

- Näin eilen oikeita tonttuja. Ne ratsastivat jäniksellä ja toivottivat minulle oikein hyvää joulua.

Jadelmiinaa nauratti. Vielä enemmän hän nauroi, kun Henkka Maukka kertoi hänelle kuorsaavasta joulupukista ja poroista, jotka juoksivat niin lujaa vauhtia, että väritkin katosivat. Sellaisia juttuja saattoi kertoa vain vinossa talossa kasvanut poika, jolla oli villapaita nurinpäin. Mutta kun viimeinen makkara oli syöty ja isä oli juuri sammuttamassa nuotiota, näkyi metsänreunassa jotakin kummallista. Vitivalkoinen jänis loikki hyvin hitaasti kohti korkeaa kuusikkoa ja kun oikein tarkasti katsoi, saattoi jäniksen selässä nähdä kaksi punaista täplää, kaksi pientä tonttua, jotka vilkuttivat. Jadelmiina tarttui salaa Henkka Maukan käteen ja heristi korviaan. Lumi sihisi nuotiopuissa, narskahteli askelien alla ja hyvin kaukaa, hyvin hiljaisesti kuului aivan hiljainen ääni.

- Hyvää joulua, Jadelmiina ja Henkka Maukka Makkaranpaistaja.

Tuntui kuin kymmenen hiirtä olisi juossut Henkka Maukan villapaidan alla, kun Jadelmiina piti häntä kädestä kiinni.

- Minulla on sinulle lahja, sanoi Jadelmiina ja kaivoi taskustaan punaisen villapalmikon, jonka päässä oli kullanvärinen tiuku.

- Lentokello metsämajaasi. Olen sen ihan itse tehnyt. Kun tätä kilisyttää, saa varmasti pyöreän maton lentämään.



Monta monituista vuotta oli pitkä aika, kun sitä katsoi Henkka Maukan silmin. Monta ihmeellistä asiaa oli ehtinyt tapahtua. Hän oli tavannut kyyn ja leikkinyt kärrynpyörää. Hän oli puhellut niitä näitä Sallu Siilin kanssa, opettanut jäniksen loikkimaan ja lentänyt pitkin taivaankantta lahjareessä. Mutta kun Jadelmiina tarttui häntä kädestä, se oli kaikkein ihmeellisintä. Hän oli maailman onnellisin poika, maailman onnellisin Henkka Maukka Makkaranpaistaja.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Suden rakkautta

Karhea kieli
nuolee ruokkivaa kättä.
Terävä hammas
puree potkivaa jalkaa.
Rakastaa se susikin.

Karhea kieli
nuolee haavaista kättä.
Terävä hammas
katkoo sitovat köydet.
Tule. Olen sutesi.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Rohkean elämä

Mitään ei lisää
ei mitään poistettavaa.
Se on elämä,
josta voi nähdä unta
tai rohkeana elää.