Metsän omistusta

Monet omistavat metsää. Toinen siellä ja toinen täällä. Mänty näyttää etelässä kutakuinkin samalta kuin vähän pohjoisempana, ja kokonaiset metsätkin ovat aikalailla saman oloisia. Puuteollisuuden raaka-ainetta kasvaa siis kautta maan lähes yhtenäisenä metsänä. Mutta tuo yhtenäinen, valtakunnan rajalta rajalle ulottuva metsä on lohkottu palstoihin ja joku omistaa jonkun ja joku toinen taas jonkun toisen palasen mukavaa metsää. Ja näistä paloista sitten myydään puita metsäteollisuuden tarpeisiin kuka minkäkin verran ja kuka mistäkin. Ja järeät puutavararekat ajelevat pitkin maata sinne tänne ja keräilevät tukkikuormia milloin mistäkin linja-autopysäkiltä tai metsäautoteitten varsilta sieltä täältä. Ei ole tuossa touhussa järjen häivääkään.

Mutta jos metsä olisikin kuin suuri pörssiyhtiö, jossa metsänomistajilla olisi tietty osuus merkittynä. Kun myynnin aika tulee, puuta voitaisiin ottaa sieltä, mistä sen kätevimmin ja edullisimmin saisi. Myyjälle merkitään myynnin määrä rekisteriin ja niin metsäomaisuus siltä osin vähenisi. Tai jos joku haluaa metsää lisää, hän merkkaa vain osuuksia itselleen ja hankkii metsäomistusta. Näin raskas tukkirekka- ja mestäkoneliikenne keskittyisi vain tiettyihin osiin maata kerrallaan ja matkat lyhenisivät ja järkevöityisivät. Jäisi myös joutava metsien kyttääminen vähemmälle, kun voisi keskittyä itse asiaan eli metsäosan omistamiseen, ei tietyn maapalan omistamiseen. Eihän kukaan oleta omistavansa tiettyä osaa pörssiyhtiöstä, vaan tietyn arvon siitä. Sama asia.

Pakko saada kaatolupa -neva

Jossakin päin Suomea on vielä paikka, jossa susi on tähän päivään saakka saanut elää rauhallista ja turvallista elämää vailla tulta syökseviä kiväärejä tai äkäisesti ulvovia moottorikelkkoja. Siellä se on jolkotellut erämaan kätköissä vuosituhansia, maailman luomisesta lähtien - tai ainakin melkein. Tai ainakin niin kauan kuin suomalaisissa vankiloissa on liikennemerkkejä leikattu ja stanssattu ja mustavalkoiseksi maalattu.

SUSINEVA

Niin lukee liikenneviitassa. Mutta eipä lue kauan. Äkäiset ja lapsistaan huolestuneet kyläläiset ovat jo lähettäneet liikenneministeriöön monissa tuumin allakirjoitetun vetoomuksen ja samalla hakemuksen, jotta mokoma susi saadaan pois päiviltä viitastakin. Eihän sen ohi uskalla kukaan pimeällä ja pakkasella kulkea, kun se siinä hiekkatien varressa seisoo pystypäin kuin...jääköön nyt sanomatta ainakin se. Ei parane opastaa susia mokomalla viitalla nevalle, kun sinne sitä latuakin on liikuntatoimen kanssa suunniteltu. Ihmisen pitää saada turvallisesti liikkua nevalla. Onhan se nyt laitapeliä, jos pitää maailmassa petoja pelätä tai suden takia jättää hiihtolenkki heittämättä. Henki pois vain.

Mutta uusi nimi on jo keksitty ja tarvitaan vaan enää lupa laittaa merkki paikalleen vanhan tilalle. Uudessa merkissä lukee turvallisesti

SAATIINHAN SE KAATOLUPA SILLEKIN -NEVA.

Maailma muuttuu näin turvalliseksi meille kaikille.

KONTIO-saappaat = KARHUNTALJA-kumpparit
TAMPEREEN ILVES = TAMPEREEN NIITÄ ON AIVAN LIIKAA
OULUN KÄRPÄT = OULUN LOUKKUUN VAAN NE SYÖVÄT LINNUNPOJAT
LAHDEN PELIKANS = LAHDEN EIHÄN NIITÄ EDES OLE SUOMESSA, MUTTA AMMUTTAIS POIS JOS OIS
SIPOON SUDET = SIBBO MÅSTE SKJUTA BORT

Jopas onkin turvallista nyt kulkea luonnossa, kun ei ole enää sitä luontoa eikä joutavia elukoita ihmisen kiusana.

Talvi ilman pottukattilaa

Olen ollut hiljainen koko talven. Suuret ajatukset ovat kulkeneet pääni päästä päähän, muttei minulla ole ollut mitään sanottavaa. Olen ollut kuin höyryveturi ilman ääntä, kisko ilman kolinaa, pilli ilman sointia. Olen ollut kurki mahahöyheniä myöten jäisessä suossa, joutsen räpyläjaloistani lampeen jäätyneenä, tikka nokka puuhun uponneena, majava raudoissa - karhu pesän piilossa. Mutta ehkäpä kesä minut taas kohta herättää.
Vaan pitkä on ollut tämän kevään tulo, hidas kuin käärmeen liike hangella. Niinpä en suuresti minäkään kiirettä pidä, vaan heräilen varovasti, tunnustelen, nuolen kieleni kiinni jäiseen rautaan ja jatkan hiljaisena ylös nousemista kieli kovasta koetuksesta ruvella ja verissä nahoin. Jutellaan sitten, kun on kesä. Puhellaan jäätelökioskilla, haastellaan huurteisen tuopposen äärellä aurinkoisella terassilla ja annetaan puheen tulla.
Olen ollut hiljainen koko talven, puhetta paossa, kun ei ole ollut mitään sanottavaa.
Hemppo. Hemppo. Hemppo. Poteito. Poteito. Poteito. Talvi ilman harrikkaa ei kielen kantoja irrota;-)

Mentalistin katala temppu

Sinähän tiedät nämä nykyajan ovelat huijarit, joita mentalisteiksi kutsutaan. Ovelasti he juonivat ihmisen pään pyörryksiin, tekevät katalia kaatamistemppuja, hypnotisoivat paahaa aavistamattoman ihmisen semmoiseksi kuin haluavat tai kuin yleisö pyytää. He ennustavat tulevia tietämällä etukäteen jääkiekko-ottelujen tulokset ja jopa ne maagiset lottonumerot ovat heillä tiedossa ennen virallista arvontaa. Käsittämätön on heidän tietonsa lähde ja vielä käsittämättömämpää on, että he eivät itse asiassa tiedä enempää kuin kukaan mukaan, mutta saavat kaiken näyttämään kuin tietäisivät.

Eduskunnassa on kaksisataa kansanedustajaa, joiden pitäisi hoitaa valtakunnan asioita parhain päin ja asiantuntevin ottein. Heidän joukostaan valitaan sitten kyvykkäimmät ministereiksi, joiden taas tulisi olla aivan kaikessa esimerkkinä ja mallina edustamistaan asioista. Mutta kuinkas sitten tahtookaan käydä. Parlamentaristeista tuleekin parlamentalisteja, jotka kaikin käytettävissä olevin keinoin yrittävät saada toimensa näyttämään uskottavilta ja rehellisiltä, mutta jotka yksi toisensa perään jäävät kiinni mitä moninaisimmista vilpeistä ja omaan taskuun vetämisestä. Ja niinhän se on, että taitavin taikuri kantaa aina painavinta salkkua. Sinne pitää mahtua niin kanit kuin kyyhkysetkin, niin huivit kuin kaiken syövät hatutkin.
- Störst möjliga tystnad. Nu börjar Pelle Ramsted -pankakashow.

Minusta tämä ei ole reilua

Minä: "Anteeksi, mutta olen jättänyt maksamatta työttömyysvakuutusmaksut, kun en tiennyt sellaista maksua edes olevan olemassa."

Viranomainen:"Olet laiminlyönyt työnantajan velvollisuuden ja niinpä maksat laiminlyöntisi tuplana. Meillä olisi oikeus korottaa maksu kolminkertaiseksi."

Minä: "Mutta se oli pelkästään tietämättömyyttä."

Viranomainen:"Se ei ole laiminlyönnin peruste."

Ministeri: "Minä olen laiminlyönyt työnantajan velvollisuudet ja maksanut urakoitsijalle palkan tieten tahtoen pimeänä."

Viranomainen:"Voi, voi."

Ministeri: "Pyydän anteeksi ja olen pahoilla."

Viranomainen: "No onpas mukavaa. Mitäs tuosta. Sattuuhan sitä erehdyksiä."

Minä olen siis pienyrittäjä, joka hoidan kaikki velvollisuuteni täsmällisesti. Siis kaikki ne, jotka velvollisuuksini tiedän.
Ministeri taas on harmaan talouden vastaisen työryhmän jäsen ja varsinainen asiantuntija juuri sillä alueella, jota itse laiminlöi.

Minusta tämä ei ole reilua!

Mustavalkoista

Monesti mietin tekemisiäni, miksi toistan usein saman asian aina samalla lailla. Kun kaadan aamupuuron mikroastiasta, luultavasti joka ikinen aamu lusikka loksuttaa astian reunaan melko lailla samoin sävelin. Kun kampaan hiuksia, kamman liikkeet ovat täsmällisesti samat kuin ovat olleet vuosikymmeniä. Tai kun seison suihkussa, käsi kulkee samoja reittejä kerrasta toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen. Nuo ovat pinttymiä, joita on hankala karsia pois.
Kun ajelen jouluaattoiltana hautausmaalle sytyttämään kynttilän tai kun valmistan pääsiäiseksi pashan, kutsun sitä perinteeksi. Noissa perinteissä yhdistyvät myös nuo edellä mainitut pinttymät. Tutut rituaalit, tutut ainekset, tuttu matka, tutut ajatukset. Turvallista.
Olin kuvaamataidon opettajana pari vuotta, ja opettajainhuoneessa opin istumaan aina tarkasti samalla paikalla. Kun menin ensimmäisen kerran tuohon huoneeseen, en sen kummemmin ajatellut valita paikkaa sieltä tai täältä, vaan istuin mihin istuin. Pian huomasin aikuisen naisen seisovan vieressäni mitään puhumattomana ja katsovan minua kirpein kipunoin. Olin mennyt hänen ikiaikaiselle paikalleen, johon olivat hioutuneet hänen muhkeat muotonsa ja johon oli varmasti tarttunut myös hänen sielunsa. Ilman tuota paikkaa häntä ei siinä huoneessa edes ollut. Eikä minua enää koskaan tuolla paikalla. Opin nopeasti tavan ja perinteen ja ehkä pinttymänkin.
Vatikaanissa valitaan paavia. Punavaatteiset vanhat herrat kulkevat kuin verihaamut pitkin Pietarin kirkon holvikäytäviä ja Sikstuksen kappelin kivilattioita ja välillä kokoontuvat Michelangelon freskojen alle miettimään, kenestä paras paavi tulisi, jos oikein yhtä mieltä oltaisiin. Äänestetään ja äänestyksen tulos ilmoitetaan kansalle. Eipä toki mennäkään parvekkeelle kuuluttamaan tulosta tai soiteta uutisankkureille puhelimella, vaan sytytetään peltiuuniin tuli ja savun värillä kerrotaan koko odottavalle maailmalle, miten kävi. Jos ei löytynyt yhteistä mieltä, on savu mustaa kuin murhemieli. Vaan kun viimein päästään sovintoon yhteisestä paavista, laitetaankin uuniin semmoiset syttövärkit, että savu on puhtaan valkoista kuin pulmunen tai blanko kyyhkynen. Ei siis merkitse, onko vuosi 500, 1000 tai 2000 tai 2013. Perinteestä, traditiosta pidetään kiinni hyvin tarkasti ja varsin mustavalkoisesti. Vain naiset polttavat tuohuksia, joista nousee punaista savua. Mutta heilläpä ei olekaan mitään sanomista.

Majurin kanssa hautaan

Aamusella Hegun palaverissa muistelimme edellisiltaista Sydämen asialla -jaksoa, jossa Greengrass löysi hautausmaan uudesta ja hänelle pientä korvausta vastaan siistittäväksi sovitusta osasta lyijyputkea eikä bisnesmiehenä malttanut tietenkään sitä maahan vainajien vastuksiksi jättää. Ei toki mainio mies itse hautausmaata tonkinut edes arvokkaan lyijyn takia, vaan sopivasti selkävaivaisena delegoi itselleen vastenmielisen työn Davidille, kiltille kaverilleen. Mutta kuinka ollakaan nuo putket olivat kuitenkin vielä osin toiminnassa ja voimissaan ja niissä kiersi kuin kiersikin vesi. Kun putket nostettiin pois, virtaili vesi omia aikojaan ja täytti uuden haudan ääriään myöten. Ja niin nousi haudasta sinne juuri siunattu vainaja pinnalle kellumaan eikä auttanut papin saati hauturin puista arkkua haudan pohjalle painaa, kun oli vesi vastassa.

Kuulinpa sitten myös tarinan miehestä, joka halusi oman hetkensä tullen hautaansa mukaan hyvän traktorinsa, Majurin. Kun kyläläiset moista toivetta kovasti ihmettelivät, kertoi mies selkeän syyn:

"Ei ole vielä semmoista monttua vastaan tullut, josta ei oltais Majurin kanssa ylös noustu."