Mistäs se kenkä puristaa

Aika monesti päivitellään farmarien intoa ostella uusia traktoreita, vaikka vanhallakin varmasti työt tulisivat tehdyiksi. Ajatellaanpas asiaa hiukkasen toisen ammatin kautta.
Kun ammattijuoksija lähtee maratonille sataviisikymmentä kertaa vuodessa, hän luultavasti vaihtaa juoksukenkiä sangen usein. Jos kenkä puristaa jostakin kohtaa, sitä ei voi käyttää, vaikka se olisi aivan uusi ja vasta muutaman maratonkilometrin ikäinen. Juoksija käytännössä elää tiellä, juoksee itselleen leipää pitkin asfalttia. Aivan samalla lailla farmari elää traktorissaan kauneimman kevään ja värikylläisimmän syksyn. Niinpä ei siis kovin paljon tarvitse ihmetellä maanviljelijän intoa vaihtaa työkonetta sangen tiuhaan tahtiin.
Kun elämäänsä elää muutaman neliön kopissa, tekee mieli vaihtelua, kaipaa komeaa, unelmoi uusista ominaisuuksista. Kallista on maailman mukavuus: kalliita ovat traktorit ja autot, kalliita ovat kesämökit ja huvilat, kalliita ovat maailman merillä lipuvilla laivoilla risteilyt. Mutta aika kallis on myös tämä ainutkertainen elämä, kultaakin kalliimpi tuokioinen. Mitä siinä maksaa mukavuus tai pölytön päivä ilmastoidussa hytissä kuivalla kevätpellolla? Ei se paljon maksa, jos sen rahalla saa omassa elämässä.

"Et viitsis tulla puhaltamaan..."

Olipa joskus tapana ihmisten kesken sopia, että se ajaa juhla-autoa, joka on selvinpäin. Reilu peli. Tulipa sitten tavaksi ihmisten kesken, että se ajaa, joka on vähiten ottanut. Ja on tulossa aika, että selvä puhaltaa auton käyntiin, jotta känniset pääsevät matkaan. Kyllä se vaan kehitys näyttää menevän eteenpäin liikenteessäkin.

Ajatellaan sitten näin

Ilves on notkea, nopea ja sangen tasapainoinen eläin. Se loikkii maassa ketterästi ja halutessaan karahtaa puuhun  kynnet kaarnaa rapistellen. Ja ilves on siitä harmillinen kissaeläin, että niitä on liikaa. Niitä on joka paikassa talojen takapihoilla, metsissä syömässä lintuja ja linnunpoikia ja peuroja, ja ne levittäytyvät kirkonkyliin ja kaupunkeihin. Ilves peittää kohta koko maan niin, ettei enää metsämies sovi metsään ollenkaan. Ja siksipä pitää kerätä monen pitäjän metsästysseurat tätä sangen sikiävää petoa jahtaamaan ja ampumaan.
"Ilves kaatui siellä ja täällä." Minun mielestäni lehtiotsikot kyllä liioittelevat ja vääristelevät. Tuskin ilves tuosta vaan menee kaatumaan. On se niin ketterä eläin. Kyllä se sittenkin kaadettiin eli ammuttiin eli tapettiin eli lopetettiin. Niitä nyt vaan on liikaa. Sanovat.
Kenen mielestä ilveksiä on liikaa? Ei ainakaan minun. Asun metsän reunassa enkä eläissäni ole ilvestä nähnyt. Mutta minulle onkin aivan samantekevä koko peto, kun en kerran syö lintua, en peuraa, en karhua... Ajatellaan sitten näin.

Kumikengät ja ekofasistiiiiiiiittsiiiih

Kyllä minua kovasti säälittää semmoinen ympäristö- ja luontoaktivisti, joka joutuu kulkemaan tällaisella loskakelillä kangaskengissä. Sehän on näetsen niin, ettei oikea luontoihminen voi käyttää nahkaa, kun se on revitty eläimen yltä (ei kai nyt sika tai lehmä tai boakäärme ole yhtään vähempiarvoisempi kuin minkki tai leopardi tai muu fiinien rouvien suosima turkiseläin). Toisaalta hän ei voi vetää jalkoihinsa kumisaappaitakaan, kun kumin raaka-aine, kautsu on tiputettu kumipuusta ja puuhun on pitänyt sitä ennen tehdä tuskallisia viiltoja. Ja niin kastuu periksiantamattoman aktivistin puuvillainen lipponen läpimäräksi jo postinhakureissulla.
Muovipussi on monesti motoristin pelastus rankkasateella, kun sen voi kätevästi jeesusteippailla nahkasaappaan päälle. Mutta oikea ekofasisti oksentaa jo ajatuksesta pukea muovia ylleen saati ajaa sateessa tai poudallakaan moottoripyörällä. Niinpä kuljeksii hän koripallotossuissaan (onneksi hän ei tiedä, kuinka paljon luonnon raaka-aineita on käytetty yhteen pariin pelikenkiä)  keleistä piittaamatta ja pitää huolta ympäristöstä. Haaaaaattttttsssssiiiiiiiiihhhhhhhhhhffasssiissti.

Sydän vetoaa, mutta silti nyrkit heiluvat

Sanotaan presidenttiehdokas Paavo Väyrysen myyneen kultaisin sydännauhoin somistettuja Paavo ja Vuokko -mukeja noin 165000 euron arvosta. Se on uskomaton yhden tuotteen liikevaihto ja saa kateelliseksi pätevimmänkin kauppiaan. Mutta Paavo tuntee kansansa ja väkensä, tietää syvien rivien taimmaisetkin tunnot.

Sydämellisiä ja rakastavia presidenttiehdokkaita on nyt maassa yllin kyllin. Pitäisi heidän siis olla esimerkkinä kaikille kansalaisille. Silti päivä päivän jälkeen kirjoittavat lehdet pahoinpitelyistä ja tapoista, murhista ja muista väkivaltaisuuksista. Ei uppoa hyvä esimerkki väkeen, ei tartu rakkaus rahvaaseen. Mutta vaikka niin takametsissä kuin keskikaupunkien kioskeillakin nyrkki heiluu ja kuria palautetaan kovin ottein kadulla ja kotosalla, sydän vetoaa siltikin näreimpäänkin ihmistuntoon.

Rakkaus liikkuu vaalivankkureina kylästä toiseen, ja kuuma kuppi lämmittää viluissaan värisevää väkivaltaista väkeä. Mutta sydän haluaa sulkea sisäänsä kokonaisen kansan.  Joku tietää, että meissä jokaisessa asuu rakkautta janoava ahmatti ja ihmistä rakastava presidentti. Peace&Love.

Rakkauden bambua päin

Pandat ovat tarkkoja rakkauden suhteen. Pandanaaras on kiimassa vain muutaman tunnin kerran vuodessa ja noistakin tunneista hedelmöittymisen aikaa on luonto nipistänyt tavallisen ihmistyöpäivän verran. Kun poikapanda elämänsä ensimmäisen kerran tapaa rakkaudesta kypsän tyttöpandan, on sen jo seurustelun alkuminuuteilla syytä tietää, lukeeko kumppanille illan runoja, viekö elokuviin, pyytääkö kynttiläillalliselle vai meneekö kutakuinkin suoraan asiaan. Ja mihin asiaan? Noina kiduttavan lyhyinä tunteina poikapandan on ymmärrettävä, mistä oikeastaan on kysymys.
Huumaava tuoksu leijailee bambumetsän siimeksessä. Poikapandan päässä suhisee ja nivusiin koskee. Jotakin uutta ja ennenkokematonta on tapahtumassa, mutta ei vaan tule mieleen, mitä se voisi olla. Tyttöpanda kulkee ohi, pureksii nuorta bambuversoa, vilkaisee mustin silmin mustien silmärenkaiden keskeltä nurkkasilmällä poikaa ja yrittää saada tuon mokoman kiinnostumaan, mutta kun ei itsekään tiedä, mistä. Dam.
Leikitään pehmeällä viidakkomatolla. Väsyttää. Hiukoo. Pitää syödä muutama verso. Tapellaan, kun ei muuta keksitä. Mitä ei keksitä? Hmmmm.
Muutaman kuukauden kuluttua aivan kaikilta viidakon asukkailta salassa syntyy pieni villieläin, sadan gramman painoinen pandapoikanen, mitätön, avuton, näkymätön, karvaton rakkauden hedelmä. Mitenkähän siinä oikein niin kävi, lienee luojan armoa rakkaudestaan tarkoille luontokappaleille. Muutaman tunnin hämmennys kerran vuodessa ei suista pandaa päin rakkauden bambua.

Sohvan kokoinen timantti

Pari vuotta sitten ystävieni 50-vuotisjuhlissa tapasin kolmevuotiaan nuoren miehen, Oliverin. Minulla oli tuolloin hyvin pitkä parta ja esittelin Oliverille olevani oikea tonttu. Lapsi säikähti minua vähäsen ja piti koko loppuillan sopivasti etäisyyttä. Välillä hän oli käynyt muualla mummunsa kanssa asioilla ja kun olivat tehneet taas lähtöä juhlapaikalle, oli Oliver kysynyt isoäidiltään: "Onko se tonttu siellä vielä?" Tein vaikutuksen.
Uuden vuoden aattona tapasin Oliverin taas. Nyt viisivuotias hyvin vilkas poika tervehti minua kädestä pitäen kuin ei olisi koskaan tonttua tavannutkaan. Muistutin häntä kuitenkin asiasta, mutta poika oli selvästi epäileväinen eikä silminnähden enää uskonut minun olevan kaukaistakaan sukua joulupukille. Yllättipä poika minut kuitenkin katsomalla tiukasti silmiini ja sanoi: "Jeesus antoi minulle sohvan kokoisen timantin." Kysyin, missä mahtoi Jeesus tuon timantin hänelle antaa. "Ärkioskilla."
Tuon sanomisen edessä mokoma tonttutarina oli hyvin keykäistä kerrontaa. Sitäpaitsi uskoin Oliveria. Niin hän oli saanut, mitä kertoi. Tunnen pojan vanhemmat ja isovanhemmat. Vaikka he eivät sohvan kokoisia olekaan, ovat he varmasti sohvan kokoisen timantin arvoisia jokainen - enemmänkin.