Minne ryntäät, Astrid-kulta?

Naiskansanedustajien verkoston johtonainen, Astrid Thors pahoitti mielensä, kun Mauri Pekkarinen puhui kuntaliiton ruotsinkieliselle toiminnanjohtajalle ryntäistä. Kristiina Wikbergin mikrofoni oli jossakin puhetilaisuudessa irronnut ja se piti kiinnittää takaisin rintaan (siis vartalon etupuolen yläosaan, ei jompaan kumpaan rintaan). Mauri Pekkarinen herrasmiehenä kiirehti apuun ja erehtyi käyttämään tuossa varsin yllättävässä tilanteessa sanaa rynnäs. 

Lehdistö oli taas nokkelasti paikalla ja tarttui tilaisuuteen (vrt Jari Tervon uusi sarja, Moska) ja teki Mauri-polosta sovinistin.

Astrid-kulta pahoitti tuosta oman mielensä. Ei olisi hänen mukaansa pitänyt Maurin käyttää sellaista sanaa, jota hän ei ollut itse edes koskaan kuullut.

- Olen oppinut uuden suomen kielen sanan. Niissä piireissä, joissa olen liikkunut, poliitikkona ja yksityishenkilönä, ei ole koskaan käytetty tuollaista sanaa. Se ei ollut lainkaan vitsikästä vaan loukkaavaa ja halventavaa, Thors sanoo Iltalehdelle ja vertaa tapausta tytöttelyyn.

Iltalehti jatkaa: Tapaus koskettaa Thorsia henkilökohtaisesti, koska hän on Wikbergin tuttu vuosikymmenten takaa.

- Olen lähettänyt hänelle sympatian osoitukset. 

(Kaikki kirjoitus- ja välimerkkivirheet ovat Iltalehden ammattitoimittajan omia enkä ota niistä vastuuta;-)

Oletko kuullut koskaan sanaa juablukka (tarkoittaa omenaa)? Oletko kuullut koskaan samaa jäyzä (tarkoittaa kananmunaa)? Oletko kuullut koskaan sanaa kartohka (tarkoittaa perunaa)?

Sattuipa evakkotaipaleella Pohjanmaalla seuraava tapaus. Karjalaismummo kuori perunoita ruokapöydässä paljain käsin. Sellainen oli tapana hänen Karjalassaan. Kuuma peruna poltteli sormissa ja talon isäntä kehotti mummoa laittamaan perunan haarukkaan. Mummo loukkaantui ja tiuskaisi isännälle: "Ka laita ize kuuma kartohka huarukkah!"

- Tilaisuus on vielä kesken. Mihin ryntäät, Astrid?
- Sovinisti! Meidän piireissä ei käytetä tuollaisia sanoja. Men nu måste jag anfalla.

Up(sista)

Sain kokea tunteikkaan animaatioelokuvan Up, jossa vanha mies lähtee toteuttamaan elämänkumppaninsa kuoleman jälkeen heidän yhteistä unelmaansa. Mukaansa hän saa sattuman oikusta pienen partiopojan, jonka pitää ansaita rintaansa vielä yksi puuttuva merkki, vanhuksenauttamismerkki.
Vanhus ja poika kohtaavat jännittävällä talolentomatkallaan (katso elokuva niin koet tuonkin) myös voimakkaan vastustajan, joka on onnistunut opettamaan koirat puhumaan. Mutta ei tässäkään tarinassa koira karvoistaan pääse. Kun sille sanotaan sana orava, se jähmettyy täysin paikoilleen kykenemättä liikauttamaan edes häntäänsä. Jostakin syystä minulle tuli mieleen ihan tavallinen suomalainen, joka kuullessaan sanan taantuma tai lama käyttäytyy juuri täsmälleen samalla tavalla: jähmettyy niille sijoilleen kuin olisi jäätynyt hyytävään viimaan. Upsista.
Mutta elokuvan koirat saavat aivan uskomattomasti uutta virtaa, kun niille sanoo sanan pallo. Ja kun pallon heittää, mikään ei niitä pidättele, ei edes suunnaton uskollisuus isäntäänsä.
Miten olisi, jos yhdessä kajauttaisimme sanan PALLO! Ja ryntäisimme sen perään kuin puhuvat koirat. Mokomat taantuman oravat istukoot häntänsä verille omissa puissaan. Parempi on juosta pallon perässä kuin jäätyä pystyyn joulun kynnyksellä. Siis up kaikki vaan. Och svenskarna kan behålla orden sista.

Hyvästi - ei koskaan enää

Oletko koskaan seisonut ikkunassa ja katsonut, kun rakas ihminen kävelee pois etkä näe häntä enää milloinkaan? Oletko koskaan puristanut jotakin kädestä, halannut, katsonut häntä silmiin ja sanonut näkemiin, mutta et olekaan häntä enää sen jälkeen nähnyt? Oletko koskaan kuullut ihmisen lähtevän viimeisen kerran pihastasi etkä milloinkaan enää palaavan takaisin? Oletko koskaan lukenut kirjeen viimeistä sanaa: hyvästi.
Viimeisen kerran jälkeen ei enää koskaan palata, viimeisen kerran jälkeen ei enää koskaan tavata, viimeisen kerran jälkeen ei enää koskaan kohdata.
Sanomme usein toisillemme, ettei koskaan enää: ei koskaan enää sitä, ei koskaan enää tätä. Kun tuon sanomme, kuolemme niille sijoillemme, suljemme suumme ikiajoiksi, laitamme silmillemme mustat laput, sidomme kätemme ja jalkamme ja lakkaamme olemasta.
Hyvästi siis - ei koskaan enää elämässä. Voi hyvästi siis - ja nähdään;-)

Viimeinen suomuurain

Kun hillasato alkoi kypsyä loppukesän päivinä kullankeltaiseksi matoksi pohjoisen soilla ja nevoilla ja rämeillä, aurinko oli vielä korkealla, sen hehku häikäisemätön ja suotaan vartioivan ihmisen katse kirkas kuin lapinpöllöllä. Nousi ikiaikainen adrenaliini syvältä sisimmästä Lapin asukkaan ohimoihin ja nosti käden kohti katanaa, puristi sormet tanakasti miekan ympärille, kirkasti poskien punan ja sai veden nousemaan silmiin kiihkeäksi kiilloksi. Veren väkevä lisä nosti raskassaappaisen jalan suosta, polkaisi toisen alas ja jatkoi, jatkoi, jatkoi matkaa läiskyvä askel kerrallaan kohti muurainmattoa, kohti iankaikkista oikeutta oman suon antimeen, luonnon luumarjaan.
Saapui suolle kaukaa maailman viimeisimmästä kolkasta myös pakettiautollinen poimijoita, luumarjan lunastajia, muuraimen mukaansa kerääviä aasialaisia, luontaisia vihollisia vuosituhanten takaa.
Yli sata vuotta sitten eksyi Lapin erämaihin kuuden miehen joukko taistelukuntoisia japanilaisia sotilaita, samuraita. Olivat päättäneet purjehtia maailman ääriin, mahdollisimman kauas uutta Mutsuhito-kehitystä, sitoneet katanansa tiukasti vyölle ja rantautuneet viimein Pohjanlahden perukkaan, Kemin tienoille ja siitä vaeltaneet ylös Lappiin kenenkään näkemättä, perustaneet sinne oman klaaninsa ja ottaneet joitakin lappalaisia joukkoonsa ja kouluttaneet heistä samuraita. Mutta kun Lapin miehelle samurai oli outo asia, kutsuivat he mieluummin itseään suomuuraiksi.
Kukaan ei koskaan päässyt näkemään tositoimissa noita Pohjolan petoja, laajan Lapin leukumiehiä, kuumasti humisevan katanan villejä viistäjiä. Ei kukaan ennen vuotta 2011. Elokuun kuumana iltapäivänä vetäisi Lakka-Aslakki visakoivuisen katanan vyöltänsä ja hyökkäsi thaimaalaisia marjanpoimijoita vastaan aikomuksenaan ajaa nämä juuri sinne, mistä olivat tulleetkin. Mutta kuin kohtalon oikusta sattui miehen tie emokarhun ja tämän poikasen väliin. Kertapuraisulla katkesi visakoivuinen katana. Kumeasti paukahti aikuisen karhun tassu miehen rintaan ja siihen päättyi miehen mainen matka.
Eivät nähneet pakettiautolla suonreunaan tulleet poimijat Lakka-Aslakin viimeistä taistoa. Kuulivat vain komean karhuntassun kumahduksen, mutta jatkoivat pian marjastustaan innostuneina ja iloisina. Edessä avautui laaja suo keltaisena, kullattuna peltona. Lähellä makasi luontoäidin lahjalle lupauksensa antanut soturi kuin Lapin lakan kivinen sydän. Viimeinen suomuurain oli kuollut.

Vahva johtaja ei lyyhisty itkemään

Historia kirjoittaa valloittajista, teurastajista, murhamiehistä, itsekkäistä kaikin keinoin eteenpäin rynnivistä juonittelijoista ja pahantekijöistä, politiikan voimamiehistä ja -naisista, että he ovat vahvoja johtajia. Ihminen, joka ei anna missään olosuhteissa tunteilleen*) sijaa, on vahva johtaja. Ihminen, joka ajattelee kaikissa tilanteissa "kansansa etua" kaikkien muiden kansojen kustannuksella, on vahva johtaja.

Pääministeri Matti Vanhanen kertoo uudessa kirjassaan, miten hänen teki Jokelan koulusurmien jälkeen mieli vain lysähtää kasaan ja itkeä. Alla on suora lainaus pääministeri Matti Vanhasen päiväkirjamerkinnästä.

- Raavaan miehen kyyneleet, ihmisten voimattomuuden tunne, syksyinen pimeys... Tekisi mieleni itsekin lysähtää kriisikeskuksen sohvan nurkkaan itkemään, mutta virka vie voiton, väsynyt pääministeri tunnusti päiväkirjalleen.

Vahva johtaja ei lysähdä sohvannurkkaan itkemään, vaikka luokkahuoneellinen lapsia ja nuoria olisi tapettu. Vahva johtaja pitää kaiken sisällään ja vakuuttaa, että vaikeuksista selvitään kyllä. En itsekään uskoisi ihmiseen, joka käsiinsä nojaten itkisi vuolaasti uutislähetyksessä onnettomuudesta puhuessaan. Miksikähän en uskoisi? Miksi minun pitäisi uskoa ihmiseen, joka silmääkään räpäyttämättä kertoo minulle: "Olen kovasti pahoillani kaiken tapahtuneen vuoksi." Miksikähän minun pitäisi uskoa?

*)Tunne-sana tarkoittaa tässä tapauksessa itkua, ei esimerkiksi sadistista orgasmia taistelukentän kumussa, ei mielihyvää toisen tappiosta, ei syvää vitutusta arvovaltatappiosta puoluetoverille...  

Jumalan nimeen edullisesti taksilla

Mies pysäytti taksin ja pyysi ajamaan hotellilleen, Radissoniin. Sanoi hinnaksi 20 euroa. Taksikuski haukkui miehen aasiksi, kun uskasi edes ehdottaa tuollaista hintaa.
- Kuka hullu ajaa tällaista matkaa parilla kympillä.
- Sillä minä vaan oon menny.
- Mistä se taksi on sinut poiminut kyytiin? Hotellin vierestäkö?
- Tästä samasta paikasta.
- Aasi on sekin. Kenen kannattaa ajaa taksia sellaisilla hinnoilla? Ei minun ainakaan. Vain täysi ääliö ja tonttu suhaa pitkin kaupunkia ja maksaa asiakkaalleen vielä dieselit. Vannotko Jumalan nimeen, että juuri tästä olet noussut kyytiin?
- Jumalan nimeen vannon.
- Hyppää sitten kyytiin, jos Jumalan nimeen vannot. Kaikki, mitä olet sanonut, on nyt sitten sinun ja Jumalan välinen asia eikä kuulu minulle. Radissoniin siis.

(Tämä tarina on tosi, vaikka ei Suomessa tapahtunutkaan eikä valuuttana ollut euro.)

Orvokkini, kultasydän

Äiti itki liikenneonnettomuudessa kuollutta lastaan ja ihmetteli, miksei hänellä ja muilla lapsensa menettäneillä ole yhteistä nimitystä. Kun puoliso kuolee, tulee toisesta leski ja kun vanhemmat kuolevat, jää lapsi orvoksi.
"Mutta minä en ole mikään", itki suruaan äiti.
Mahtaako missään kielessä olla maailmankaikkeuden suurimman surun henkilökohtaisilla omistajilla nimeä, nimitystä, vai onko asia aina ollut niin intiimi, arkaluonteinen ja henkilökohtainen, ettei sitä ole haluttu, uskallettu tai jaksettu puhutella. Kun suru on suurin, se on niin musta ja syvä, ettei sen kohdetta ole nimetty.


Orvokkini tummasilmä, kultasydän pieni,katsot aina lempeästi,kun käy luokses tieni. 

Itse hoidin kukkamaani,rikkaruohot kitkin,kannoin vettä iltasella rantatietä pitkin. 

Noudan tästä äidilleni orvokin tai kaksi, annan kaunokukkaseni äidin armahaksi.

Minun äitini oli orvokki, kun hän menetti yhden pienistään. "Itse hoidin kukkamaani, rikkaruohot kitkin, kannoin vettä iltasella rantatietä pitkin." Äidissäni, orvokissa asui muisto omasta lapsesta, ikuisiksi ajoiksi tuonilmaisiin matkanneesta.  Kun lapsi lähtee maailmasta, muisto ei matkaa mukana kuoleman maille, vaan jää äidille ja isälle kultasydämeksi. "Katsot aina lempeästi, kun käy luokses tieni."